Ikäraja: S
Tyylilaji: tuonpuoleinen slice of life ja ehkä hippu romantiikkaa
Hahmot: Kerry ja Totto + muita
Yhteenveto: Totto on kuollut, ja hän tietää sen, mutta ehkä kuolleena oleminen ei olekaan loppujen lopuksi niin kamalaa.
Haasteet: FinFanFun1000 (670. lautturi), Originaalikiipeily (146. tuonpuoleinen) ja Spotify Wrapped (
Alec Holowka - Title)
A/N: Inspiroiduin sanasta lautturi! Minua on aina kiehtonut kaikki tuonpuoleiskuvitelmat, ja siksi tätä oli kiva lähteä suunnittelemaan. Synkästä kehyksestä huolimatta tämän on tarkoitus olla lämmin tarina.
Kaiken muotoinen palaute lämmittää ja ilahduttaa! ♥︎
V I I M A N N I E M I
1
Tämä on tosi paha juttu, Totto mietti seistessään tähdettömän yötaivaan alla. Metsän mustat puut olivat kietoutuneet pahaenteiseen usvaan. Varikset raakkuivat. Kaikki täällä oli kuollutta, myös Totto. Sen hän tiesi. Tottoa masensi. Ei ollut kivaa olla kuollut. Totto olisi paljon mieluummin ollut... missä? Hän haeskeli vastausta, jonka oli ajatellut olevan nokkela, mutta se teki hänelle tylyt oharit. Hänen muistoissaan oli ääntä ja väriä, mutta ei henkilötietoja. Yksityiskohdat puuttuivat. Totti ei kyennyt ilmaisemaan huumorintajuaan, joka varmasti olisi tuonut lohtua tähän ankeaan elämättömyyteen. Asia tuntui kohtuuttoman raa’alta näissä erityisissä olosuhteissa.
Totto otti askeleen. Ruoho raksui kammottavasti hänen jaloissaan. Hän rypisti kulmiaan ja kumartui. Hän ei nähnyt, minkä päällä seisoi, mutta se ei tuntunut sopivan "ruohon" määritelmään. Totto ojensi kätensä ja tunnusteli. Sormet tavoittivat pieniä osia. Ne olivat kovia ja niljaisia ja teräväreunaisia. Muoto vaihteli. Jokin hauraampi osa napsahti Toton sormien välissä, ja sitten hän tajusi, mitä piteli käsissään. Luita. Ahaa, niinpä,
totta kai hän käveli luuröykkiöiden päällä. Mielikuvitukseton sorapolku olisikin turmellut kolkon tunnelman.
Totto pudotti pienen rangallisen kädestään. Hän törmäsi päistikkaa puuhun. Totto putosi maahan, mutta hän nousi vikkelästi ja harmissaan. Ylpeys kipeästi lommolla Totto jatkoi matkaa kädet koholla edessään. Paljaat oksat riipivät kasvoja ja hänen tukkaansa. Seuraavasta harha-askeleesta ei luonnollisestikaan annettu varoitusta. Totto tajusi kierivänsä alas mäkeä ja ajatteli, että kai tämänkin oli nyt vain tapahduttava.
Hän tömähtää mätkähti joen törmälle. Sen hapokkaana sihisevä vesi poltti kärjet Toton lenkkareista tehden niistä erittäin epäkäytännölliset sandaalit. Totto jäi maahan. Häntä ei huvittanut enää yrittää ottaa selvää, mikä oli tämä paikka ja miksi hän oli siellä. Tämä kaikki tuntui vain siltä, että häntä kiusattiin. Totto ei kokenut ansainneensa sellaista. Hän pani kädet puuskaan aikeenaan jumittaa juuri tässä niin kauan, kunnes joku viimein suvaitsisi saapua paikalle ja selittää hieman. Totto sai odottaa pitkään, mutta ei onneksi ikuisesti.
2
Valonheitin pimeässä havahdutti Toton alakuloisesta turtumuksestaan. Hän varjosti särkeviä silmiään. Jokin oli tulossa joen yli. Hän kuuli veden loiskeen ja koneen tasaisen hurinan. Syvänvihreäksi maalattu lautta näytti järkyttävältä väriläikältä joentörmän ankeutta vasten. Se on lossi, Totto ajatteli.
Hän oli niin hämillään, ettei osannut kuin katsoa, kun lossi tulla putkutti lähemmäs. Lautan rantautuminen kävi raivostuttavan verkkaisesti. Vihreällä kannella ei näkynyt ketään, mutta sitten sen tunkkaisen keltaisesta kopista nousi hahmo. Hänellä oli lyhty ja kipparilakki päässä. Hän hypähti ketterästi rantaan ja tuli suoraan kohti maassa kyyhöttävää Tottoa.
Lautturi oli pitkä ja hontelo. Hänellä oli paljon pisamia ja ruskean kipparilakin alta pursusi runsaasti punaista tukkaa. Lautturilla oli leveät, pehmeät kasvot ja haaveilevat silmät. Hän näytti ystävälliseltä.
”Hei”, lautturi sanoi ja tarkasteli Tottoa lyhtynsä alta. ”Et kai ole joutunut kauaa odottamaan?”
”Jouduin”, Totto sanoi pahantuulisesti, ”ja reitti tänne oli suoraan sanottuna ihan perseestä.”
”Niin”, lautturi myönteli. ”Tämä on kaikista huonoin ylityspaikka. Se tiedetään. Ikävää, että jouduit tänne.”
Hänen myötätuntonsa häkellytti Tottoa. Hänelle tuli lämmin ja huomioitu olo. Tietämättään Totto oli kaivannut juuri jotakuta sellaista, joka myötäeläisi Toton kokemaa ja sanoisi, ettei tämä ollut hänen syytään. No, sitä lautturi ei varsinaisesti ollut sanonut, mutta Totto piti hänestä silti.
”Oletko sinä...” Totto vaikeni äkisti, koska hän ei tiennyt, miten olisi muotoillut jotain niin suurta.
”En ole”, lautturi sanoi kuin ymmärtäisi. ”Ei täällä ole ketään sellaista. Olen kuten sinä.”
”Kuollut?” Totto kysyi arasti.
”Jep. Nimeni on Kerry. Entä sinun?”
”Totto.”
”Ai, ihanko totta?”
Kerryn kysymys sai Toton hämilleen. Se ei kuulostanut ivalliselta vaan vilpittömän uteliaalta. Epäilys alkoi nykiä Toton sisuksia.
”Eikö se olekaan minun nimeni?”
Oliko hänelle annettu kehnon ylityspaikan lisäksi väärä nimikin? Epätoivo jysähti vatsaan kuin nyrkinisku. Mikään ei tuntunut sujuvan.
”On varmasti, en minä sitä”, Kerry sanoi lempeästi huomattuaan Toton surkeuden. ”Se on kiva.”
Lautturi ojensi Totolle kätensä. Hän hymyili silmät lohdullisesti tuikehtien.
”Mennäänkös sitten?”