Hetalia, Astetta suurempi ongelma, K 11, 6. luku 20.4.2019

[Sielulintu]

Nimi: Astetta suurempi ongelma
Kirjoittaja: Sielulintu
Fandom: Hetalia
Ikäraja: K 11
Genre: drama, adventure, AU
Paritukset: SuFin, DenNor, FrUk, Spamano, PoLiet, GerIta
vastuunvapaus: En omista mitään, vaan kaikki mitä tunnistatte hetaliaan kuuluvaksi kuuluvat Himaruya Hidekazille. En myöskään saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: Kaksi laivaa, kaksi miehistöä, keskinäiset ristiriidat ja yksi yhteinen ongelma. Kun ihmiskunnan kohtalo riippuu kahdesta merirosvojoukosta, joiden keskinäiset suhteet ovat enemmän tai vähemmän mutkikkaita, hankaluuksilta ei voida välttyä. Kysymys kuuluukin, onnistuuko yhteistyö ja onko ihmiskunnan pelastaminen edes ylipäätään mahdollista.

A/N. Mietin pitkään, aloitanko julkaisemaan tätä, mutta tässä sitä nyt ollaan prologin ja ensimmäisen luvun kanssa.
Kaikenlainen kommentointi on erittäin erittäin toivottua, eikä mikään innosta jatkamaan sen paremmin kuin tieto, että joku lukee ja ehkä mahdollisesti myös toivoo jatkoa
Nyt kuitenkin pidemmittä puheitta tarinan alkuun.

Prologi

”Eli sinäkö siis ihan vakavissasi ehdotat, että me lähdemme tälle sinun laivallesi töihin ja toivomme, ettei meidän päitämme katkaista?” Francis Bonnefoy tiedusteli tuijottaen toista parhaista ystävistään.
”Kuulostaa todella houkuttelevalta.”
”Älä viitsi olla sarkastinen amigo. Se ei sovi sinulle. Olet viettänyt ihan liikaa aikaa haaveilemalla siitä englantilaisesta. Ja sitä paitsi te olette kumpikin olleet sillä laivalla viimeksi kaksi kuukautta sitten. Ei tämä pääty samalla tavalla kuin se edellinen retki”, Antonio vastasi ainainen aurinkoinen hymy kasvoillaan.

He olivat kierrelleet meriä ristiin ja rastiin kolmisin muun laivan miehistön kanssa jo muutaman vuoden. Edellisen retken jälkeen Antonion oli kuitenkin ollut pakko jättää kaksi muuta hetkeksi maihin selvittelemään tapauksen jälkimaininkeja ja harhauttamaan rannikkovartiostoa sen verran, että laiva ja sen miehistö pääsivät onnellisesti vapaammille vesille.

”Minusta idea kuulostaa oikein hyvältä. Gilbirdkin voisi pitää siitä, etkö pitäisikin”, erittäin vaalea mies kommentoi Antonion vierestä silittäen pikkusormellaan pienen keltaisen linnun päätä.
”Kai minäkin sitten tulen. Lupaattehan, että voimme joskus vierailla kanaalin toisellakin puolella?”
”Minä kuvittelin, että halusit pitää henkesi. Jos minun laivani purjehtii lähellekään sen Kirklandin maita, voin luvata, että laiva on täynnä tykinkuulan mentäviä reikiä alta aikayksikön.”
”Ei hän olisi niin julma”, Francis vastasi virnistäen heilauttaen pitkät vaaleat kiharansa pois kasvoiltaan.
”Toiveajattelua. Tiedät itsekin, että hän upottaisi sinutkin oikein mielellään, jos vain saisi tilaisuuden.”
”En olisi niinkään varma. Viimeksi kun tapasimme, hän ei edes käskenyt minun painua helvettiin. Hän itse asiassa vain toivoi, että häviäisin hänen silmistään. Sehän on jo hyvä alku.”

Hänen Molemmat ystävänsä pyörittelivät silmiään ja huokaisivat liioitellun dramaattisesti. Välillä heistä kummastakin tuntui, että heidän yleensä niin hyvin ihmiset tuntevalla ystävällään oli sokea piste erään englantilaisen merirosvon kohdalla.

***

Navakka merituuli sai kolmimastoisen laivan purjeet pullistelemaan ja vedenpinnan vellomaan vaahtopäisinä aaltoina. Ruorin luona seisoi Arthur Kirkland, kyseisen aluksen kapteeni. Katse kaukaisessa horisontissa hän yritti hahmottaa tarkkaa kurssia. Taivas oli kauttaaltaan tummanharmaiden pilvien peitossa, joten tähdistäkään ei ollut apua. Tuuli oli sen verran voimakas, että hän pelkäsi laivan ajautuneen hiukan sivuun suunnitellulta reitiltään. Hänen oli ehdittävä sovittuun aikaan sovittuun paikkaan. Jos hän jäisi vaeltelemaan laivoineen ja miehistöineen keskelle merta, heille tulisi pian ongelmia juomaveden puutteen ja muiden merirosvojen muodossa. Jos se espanjalainen esimerkiksi tajuaisi, että hän oli eksyksissä keskellä avomerta... Hän ei edes halunnut ajatella miestä tai hänen raivostuttavia ystäviään.

”Hei, onko meillä vielä pitkä matka edessä?”
Arthur huokaisi ja kääntyi hänelle huutelevan Liettualaisen puoleen.
”Älä sinä siitä huolehdi Toris. Me pääsemme kyllä nousemaan maihin oikeassa paikassa aikataulun mukaan juuri auringonlaskun jälkeen.”

Hän ei itsekään ollut vakuuttunut sanoistaan, ja Toriskin vaikutti huomaavan sen. Ainakaan hänen ilmeensä ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Kuitenkin jos Arthur oli näiden muutamien vuosien aikana jotakin oppinut niin sen, ettei omaa epävarmuuttaan saanut näyttää missään olosuhteissa.
”Toimi aina niin kuin tietäisit täsmälleen, mitä olet tekemässä, vaikkei asia olisikaan niin.”
Tämän neuvon hän oli saanut vanhimmalta veljeltään joskus kauan sitten, ja sen mukaan hän myös toimi joka tilanteessa. Valitettavasti vain hänen miehensä olivat hänen ystäviään ja alkoivat tuntea hänet sen verran hyvin, ettei esitys aina mennyt läpi hänen erinomaisista näyttelijäntaidoistaan huolimatta. Sitä paitsi hän ei voinut olla ajattelematta edelleen ratkaisematonta ongelmaansa. Miten hän ikinä onnistuisi karkaamaan miehistönsä huomaamatta hoitamaan asiaa, joka hänen oli hoidettava ja tapaamaan henkilöä, jonka tapaaminen oli hänen ja tuon toisen kannalta enemmän kuin vain hiukan riskialtista.

***

”Mihin sinä olet menossa?”
”Ei kuulu sinulle Mathias”, Lukas sanoi jo melko kylmäkiskoiseen sävyyn.
Tätä keskustelua oli tämän päivän aikana käyty jo niin monesti, että hän olisi osannut sen kulun ulkoa vaikka unissaan.

”Et sinä voi pyytää meitä jättämään sinua maihin ja hakemaan parin tunnin päästä ilman mitään selitystä.”
”Kyllä voin.”
”Miksi meidän pitää pysyä laivassa?”
”Koska minun on hoidettava tämä asia yksin.”
”Miksi?”

Lukas veti syvään henkeä ja puhalsi sen nenän kautta ulos yrittäen säilyttää malttinsa. Toinen käyttäytyi kuin kolmivuotias lapsi, eikä asiaa auttanut ollenkaan se, ettei hän todellakaan voinut paljastaa, minne hän oli menossa ja miksi. Asia oli ehdottoman tärkeä, mutta samalla hän oli varma, ettei hänen annettaisi mennä, jos kukaan tällä laivalla tietäisi, mitä hän oli aikeissa tehdä.

”Miksi sinun pitää lähteä nyt, kun ne kolmekaan eivät ole täällä?”
”Kyllä te pärjäätte ilman minuakin, vaikka Antonio, Francis ja Gilbert eivät täällä juuri nyt olisikaan.”
Mathias tuijotti häntä edelleen syyttävä katse silmissään, eikä Lukas pystynyt täysin tukahduttamaan pientä syyllisyyden pistosta sisällään. Jos hän oli rehellinen itselleen, niin kukaan tällä laivalla ei ymmärtäisi tai hyväksyisi sitä, mitä hän oli tekemässä.
”Lukas oikeasti! Meitä jää tälle laivalle neljä ihmistä. Minä, Tino, Lovino ja Feliciano. Puolet miehistöstä puuttuu kapteenista puhumattakaan. Minä en ota vastuuta, jos joku vaikka hyökkää meidän kimppuumme ja ryöstää koko laivan ja tappaa meidät kaupan päälle!”

Lukas ei kohdannut toisen katsetta, vaan keskittyi tiiviisti lähimmän maston tuijottamiseen. Mathias tunsi hänet liian hyvin ja tiesi mistä naruista oli vedettävä. Ei hän varmasti uskonut, että kukaan sen parin tunnin aikana hyökkäisi heidän kimppuunsa, mutta sen sanomalla hän sai Lukasin epäröimään. Hänen oli kuitenkin pakko hoitaa asiansa, eikä Mathiaksella ja muilla ollut todellista vaaraa sen hetken aikana, jonka hän olisi poissa. Sitä paitsi jos joku oikeasti haluaisi ryöstää heidät, yhdellä miehellä oli tuskin paljoakaan merkitystä.
”Älä yritä. Minä olen sanonut, että menen, joten minä myös menen. Jään rantaan tuolla noin”, hän sanoi tiukasti osoittaen edessä päin häämöttävää rannikkoa.
”Ei tämä laiva voi purjehtia niin lähelle rantaa. Kivikkoa on varmasti liikaa.”
”Tiedän sen. Siksi minä uin, ja siksi teidän on pakko pysyä täällä.”
Suunnitelma oli täydellinen, ja hän tiesi sen. Heidän oli pysyttävä laivassa, koska sitä ei voinut tuoda rantaan eikä hylätä ankkuriin merelle. Nähtävästi Mathiaskin oli tullut samaan lopputulokseen päätellen siitä hyytävästä katseesta, jonka tavallisesti niin hilpeä tanskalainen häneen loi.

1. Luku

Lukas ei halunnut katsoa Mathiakseen päinkään laskeutuessaan alas sateen kastelemia köysitikkaita laivan kyljen viertä kohti harmaana vellovaa merenpintaa. Hän tiesi toisen silmien tälläkin hetkellä seuraavan jokaista hänen liikettään yrittäen ymmärtää, miksi hän teki näin. Tällainen huolehtiminen ja kireys ei ollut lainkaan Mathiaksen tapaista, eikä Lukas voinut olla tuntematta syyllisyyden neulojen pistoksia sydämessään tietäessään aiheuttavansa itse tämän kaiken. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, ja toimimaatta jättäminen olisi tuntunut monin kerroin pahemmalta.

Tikkaiden pää tuli vastaan nopeammin kuin hän oli ajatellut. Hän laskeutui käsiensä varaan roikkumaan ja vilkaisi alaspäin. Kiviä ei ollut näkyvissä ainakaan lähellä pintaa sikäli kuin hän onnistui hämärtyvässä syysillassa näkemään. Syvään henkeä vetäen hän irrotti otteensa karheasta köydestä ja molskahti aaltoihin.

Vesi oli hyytävän kylmää. Vaikka syksy oli vasta aluillaan, meri tuntui jo valmistautuneen hyvin tulevaan talveen. Lukas keräsi nopeasti ajatuksensa kokoon ja lähti uimaan laivan kyljestä kohti rantaa kertaakaan taakseen katsomatta. Mitä pikemmin hän olisi rannassa ja poissa tästä jääkylmästä vedestä, sitä parempi. Eikä hän edelleenkään halunnut nähdä edes vahingossa Mathiasta tai tämän ilmettä. Tinon, Felicianon ja Lovinonkaan hämmentyneiden kasvojen näkeminen ei houkutellut. Vaikka hän itse tiesikin, ettei asia ollut niin, tunne koko miehistön pettämisestä seurasi häntä itsepintaisesti suostumatta häviämään.

Rannalle päästyään Lukas katui katkerasti, ettei ollut uhrannut etukäteen ainuttakaan ajatusta ilman kylmyydelle ja märille vaatteille ennen uimaretkeään. Syystuuli puhalsi armottomana ja jäätävänä suoraan läpimärkien vaatteiden lävitse saaden hampaat kalisemaan ja koko kehon tärisemään hallitsemattomasti. Aikaa oli kuitenkin vain rajoitetusti, joten norjalainen sulki oman epämukavan olotilansa pois ajatuksistaan ja lähti selvittämään tietään kivikkoisen ja pusikkoisen ranta-alueen läpi kohti sisämaata. Työntäessään reitiltä sivuun piikikkäitä okaita ja risuja, hän toivoi hartaasti olevansa menossa oikeaan suuntaan. Tapaaminen oli sovittu satamiin jätettyjen viestien ja viestinviejien avulla, joten paikkakin oli melko summittaisesti määritelty. Vartin kävelyn ja lukuisien pensaanoksien jättämien naarmujen jälkeen Lukas kuitenkin havaitsi tulleensa juuri sinne minne pitikin. Korkean, puoliksi jo lehdettömän puun varjossa seisoi mies, joka hänen oli tarkoitus tavata.

”Tulit sitten”, mies sanoi hänen ehdittyään hiukan lähemmäksi.
Ääni ei ollut varsinaisesti vihamielinen, muttei erityisen ystävällinenkään.
”Tulin. Minulla ei ole kovin paljon aikaa, koska muut odottavat ankkurissa jonkin matkan päässä rannasta. Kiitä onneasi, että sinä olet meistä kahdesta se, joka sai päättää mihin kohtaan rantaa laivansa laskee. Jouduin uimaan, että pääsin rantaan.”
”Yritä kestää. Laivat oli kuitenkin pakko sijoittaa niin, ettei kumpikaan miehistö huomaa toista.”
”Ymmärrän. En kylläkään usko, että kovin moni haluaisi edes aloittaa minkäänlaista tappelua, vaikka he näkisivätkin toisensa.”

Toisen kasvoille levisi hymy, joka ei aivan yltänyt silmiin saakka, ja siitä Lukas tiesi hänen tietävän aivan yhtä hyvin, ettei taistelua luultavasti tulisi.
”Minä tiedän sen. Juuri siksi haluankin pitää miehistöt erossa toisistaan. Tiedäthän, että jotkut saattaisivat haluta uudistaa vanhoja ystävyyssuhteita ja tavata toisiaan useamminkin. En voi antaa sen tapahtua. Se teidän kapteeninne ja hänen kaverinsa ovat jotakin, mitä minä en voi sietää!”

Lukas huokaisi syvään. Hän ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää, miksi viha Arthurin ja Antonion välillä oli niin syvää ja pitkään jatkuvaa. Tilanne vaikutti sikälikin oudolta, että moneen kertaan, kun laivat tai niiden miehistöjen jäsenet olivat kohdanneet, mitään vakavampaa ei ollut sattunut. Kun englantilaista kapteenia kuunteli, olisi voinut kuvitella hänen vain odottavan tilaisuuttaan saada ampua espanjalaisen laiva reikiä täyteen. Silti kahden kapteenin välinen vihanpito oli jäänyt aina loukkaavien sanojen ja pienen aseiden heiluttelun tasolle. Kukaan ei ollut koskaan loukkaantunut erityisen vakavasti näissä yhteenotoissa, ja kaikki, jopa kapteenit mukaan lukien, tuntuivat tietoisesti välttävän sen rajumpia yhteenottoja. Tilanne oli siis enemmän kuin epäselvä, ja siksi tämä tapaaminen Arthur Kirklandin kanssa oli monimutkainen asia, jonka hän ei voinut antaa paljastua muille.

”Sinulla oli jotakin asiaa eikö niin?” Lukas tiedusteli haluten saada keskustelun käydyksi mahdollisimman pian.
”Tottakai. En kai minä muuten olisi nähnyt näin paljoa vaivaa. En minä sentään niin paljon kasvojesi näkemistä rakasta, että pyytäisin sinut luokseni vain pientä juttutuokiota varten.”
”Anna olla. Mene suoraan asiaan.”
”Jos niin haluat”, Arthur sanoi jotenkin oudolla äänenpainolla.
Äkkiä hänet valtasi tunne, ettei välttämättä tulisi erityisemmin pitämään siitä, mitä britti sitten ikinä olikaan aikeissa sanoa.

”Oletko jutellut viimeaikoina luonnonhenkien kanssa?”
”Olen. Kuinka niin?”
Oli outoa puhua taikaolennoista muiden kanssa. Kaikki laivalla kyllä tiesivät hänen näkevän ja pystyvän kommunikoimaan keijujen, peikkojen ja muiden yliluonnollisten otusten kanssa, mutta hyvin harvoin hän alkoi puhua niistä toisille. Vain tämän takia hän osittain nautti näistä salaisista keskusteluista Arthurin kanssa. He havaitsivat monesti jotakin, mitä muut eivät havainneet, ja nämä salaiset tapaamiset olivat ainut keino varmistaa, että toinenkin oli perillä mistä milloinkin taikaolentoja ja näkymätöntä maailmaa kuohuttavasta asiasta. Oikeastaan Lukas ei halunnut sen tarkemmin ajatella, miksi he auttoivat toisiaan. Sen ajattelu toi vain päänsärkyä ja lisää kysymyksiä kahden laivan miehistöjen omituisesta suhteesta. Joka tapauksessa kumpikin tiedotti toiselle aina, kun havaitsi jotakin epätavallista ja normaalista poikkeavaa, joka voisi olla jotenkin vaaraksi. Niin kauan kuin järjestely toimi edes suurin piirtein ongelmitta, hän ei halunnut alkaa kyseenalaistaa sen syitä. Tärkeintä oli, että tieto liikkui ja molemmat laivat olivat turvassa yllätyksellisiltä vaaroilta.

”Ryhmä luonnonhenkiä aikoo tuhota ihmiskunnan”, Arthur totesi arkipäiväiseen sävyyn hätkähdyttäen Lukasin saman tien ajatuksistaan.
Ilmoitus kuulosti niin neutraalilta, että häneltä meni hetki sisäistää kuulemansa sanat.
”Mitä sinä sanoit?” hän sai lopulta äännähdettyä epäuskoisesti.
”Kuulit aivan oikein. Joukko ihmisiä vihaavia luonnonhenkiä on ottanut tavoitteekseen pyyhkäistä koko ihmiskunnan olemattomiin maan päältä.”
”Mutta miksi? Mistä tiedät? Oletko varma?”
”Olen varma”, Arthur tiuskaisi hiukan kärsimättömään sävyyn.
”Ja mitä tulee muihin kysymyksiisi, sain tietää keijuystäviltäni. Enkä todellakaan ole varma miksi se porukka haluaa hävittää meidät.”
”Et ole varma. Onko sinulla sitten joku aavistus?” Lukas kysyi kulmiaan kohottaen.
”Vain hämäriä vihjeitä, joita keijut minulle latelivat. Ei mitään selkeää eikä loogista.”
”Milloinpa luonnonhengiltä saadut kommentit olisivatkaan erityisen loogisia. Mitä he sitten sanoivat?”
”He selittivät jotakin sellaista, että pieni erityisen mielipiteiltään jyrkkä ryhmä keijuja ja muita metsän ja vesien henkiä on alkanut uskoa, että ihmiset uhkaavat tulevaisuudessa heidän elintilaansa. Tiedäthän sinä, että osa siitä porukasta harrastaa ennustamista ja sanoo näkevänsä tulevaisuuteen. No tämä ihmisvihaajien sakki on nyt tullut siihen tulokseen, että jossakin hamassa tulevaisuudessa ihmiskunta alkaa käyttää luontoa hyväkseen entistä monin verroin enemmän ja uhkaa siten luonnonhenkien asemaa.”

Lukas huokaisi syvään ja painoi sormenpäänsä ohimoilleen. Vaikka epämääräiset enteet ja vihjaukset kuuluivatkin erottamattomana osana keijujen ja muiden sen kaltaisten luonteeseen, oli jo kerta kaikkiaan uskomatonta ja mielipuolista, että kokonainen ryhmä taikaolentoja halusi noin vain tuhota joka ikisen ihmisen ennustuksen vuoksi.

”Kuinka iso joukko näitä ihmiskunnan tuhoajia on?”
”Kuulema melko paljon. Enemmistö taikaolennoista ei ole ihmisille vihamielisiä, mutta toisaalta tuskin kovin moni niistä myöskään haluaa asettua omiaan vastaan meitä puolustaakseen. Vain pieni osa auttaisi meitä. Vihollisia on tarpeeksi paljon pyyhkäisemään ihmiset maailmankartalta, ellei joku tee jotakin.”
”Tämä joku tarkoittaa tietysti meitä.”
”Niin taitaa tarkoittaa.”

He olivat hetken hiljaa vain toisiaan katsellen. Sitten Lukas päätti puhua, vaikka tiesikin yrityksen turhaksi.
”Eikö meidän kannattaisi yhdistää voimamme?”
”Mitä tarkoitat?” Arthur kysyi terävästi tuuheat kulmat rypistyen.
”Sinä tiedät kyllä. Jos pitäisimme kaikki yhtä ja unohtaisimme keskinäiset ongelmamme...”
”Ei tule tapahtumaan, Bondevik. Minä en liittoudu sen Carriedo-paskiaisen kanssa, vaikka se olisi viimeinen keino pelastaa maailma.”
”Tuo on naurettavaa. Sitä paitsi oletko jo kertonut tästä muille laivallasi?”
”En”, Arthur sanoi hiukan vaivaantuneena ja vältti Lukasin katseen.
”Mitä sitten arvelet, että tapahtuu, kun he saavat tietää. Totta kai he haluavat liittolaisia, ja melko moni sillä sinunkin aluksellasi haluaisi nähdä tuttujaan ja turvata maailman ja ihmiskunnan säilymisen jatkuvan tappelun sijaan.”
”Se ei ole sinun ongelmasi. Sinä et tietääkseni ole sen teidän laivanne kapteeni, etkä siis neuvottele minun kanssani liittolaisuudesta. Sitä paitsi sanoin jo, etten tule hyväksymään tuollaisia ajatuksia missään muodossa.”

Lukas ei jaksanut jatkaa enää aiheesta. Englantilainen osasi olla uskomattoman itsepäinen sille päälle sattuessaan, eikä hän saisi miehen mieltä muuttumaan, vaikka käyttäisi parhaat puhelahjansa ja koko seuraavan yön toisen ylipuhumiseen.
”Tee sitten niin kuin parhaaksi katsot, mutta usko minua, kun sanon, että oma miehistösi saa sinut vielä taipumaan. Et sinä tosissasi Antoniota niin paljon vihaa, että antaisit ihmiskunnan tuhoutua vihanpitonne takia. Sinun täytyy vain sulatella asiaa hiukan.”
”Älä puhu niin kuin tuntisit minut. Minä olen sanonut sanottavani, enkä muuta mieltäni. Sinä et tiedä minusta ja minun ystävistäni mitään, joten anna olla.”
”Tiedän kyllä enemmän kuin arvaatkaan. Etkö muista, että me kaikki tunnemme toisemme ainakin jossakin määrin. Meillä oli jopa yhteistoimintaa silloin aivan alussa niin kuin varmasti muistat.”
”Se ei kuulu tähän. No niin. Olen nyt varoittanut sinua ja hoitanut asiani loppuun sinun kanssasi. Toivotaan, ettei ihmiskunta vielä koe ennenaikaista kuolemaa. Tehkää mitä ikinä haluatte sen estämiseksi, kunhan pysytte helvetin kaukana minusta ja minun laivastani.”
Sen sanottuaan Arthur kääntyi ja katosi puiden väliin kohti niemen toisella puolella olevaa rantaa, jonne hän oli laivansa jättänyt.
”Näkemiin. Äläkä ole noin ehdoton. Yllättävillä tilanteilla on tapana saada aikaan yllättäviä liittoutumia”, Lukas huikkasi vielä toisen loittonevalle selälle.

***

”Onko teillä aavistustakaan, kuinka kauan Arthurilla vielä kestää? Mitä varten hänen edes piti lähteä laivasta?” Eirikur tiedusteli hiukan hapan ilme kasvoillaan.
”En tiedä. Yritin kyllä kysyä, mutta ei hän vastannut. Sanoi vain, ettei minun tarvitsisi olla huolissani siitä, ja että hän kyllä palaisi, heti kun vain mahdollista”, Toris vastasi.
”Minä en vain ymmärrä häntä. Miten hän voi lähteä tuolla tavalla kertomatta mitään meille? Kapteeni tai ei, me olemme hänen ystäviään, tai ainakin meidän pitäisi olla”, Eirikur kivahti yrittämättäkään peitellä suuttumustaan.
”Hän on aina ollut sellainen. Niin kauan kuin minä hänet olen tuntenut, Arthur on kulkenut aina omia polkujaan. Vaikkei hän jaakaan kaikkea elämästään, voimme varmasti luottaa häneen”, Ludwig totesi rauhoittavaan sävyyn.
Vakavan saksalaisen kommentti kevensikin jonkin verran kannen peräosassa vallinnutta kireähköä tunnelmaa. Eirikurkaan ei enää näyttänyt aivan yhtä kiukkuiselta kuin vielä hetkeä aiemmin.

”Mihin Feliks, Eduard, Elizabeta ja Berwald muuten katosivat?” islantilainen kysäisikin hetken kuluttua.
Myös Ludwig kohotti uteliaana katseensa laivan kylkeen liplattavista aalloista. Lopun miehistön neljää jäsentä ei ollut näkynyt kannella kokonaiseen varttiin, eikä se todellakaan ollut tavallista varsinkaan tavallisesti erittäin vilkkaan puolalaisen kohdalla. Ennen kuin Toris ehti vastaamaan, kannen alle johtava luukku avautui, ja kaivattu Feliks singahti siitä esiin.

”Minä keksin niinku aivan parhaan idean!”
”Mitä tällä kertaa?” Eirikur kysyi taas hiukan ärsyyntyneen näköisenä.
Toris ei voinut olla pistämättä merkille, että pienetkin asiat näyttivät saavan tänään nuorukaisen ärtymään. Ehkä sen saattoi laittaa pitkän merimatkan ja Arthurin selittämättömän poissaolon piikkiin.

”Ajattelin käydä maissa, koska tällä laivalla olo on siis todella puuduttavaa aina välillä. Minä todellakin kaipaan vaihtelua. Lähteekö kukaan mukaan?”
Feliks loi toiveikkaan katseen liettualaiseen, joka huokaisi syvään. Miksi toinen oli aina ensimmäisenä raahaamassa häntä mukaan omituisiin keksintöihinsä?
”Sinä tiedät kyllä, että Arthur käski meidän odottaa täällä. Lähdemme jatkamaan matkaa luultavasti heti kun hän tulee takaisin, joten ei ole mitään järkeä lähteä vaeltamaan mihinkään. Sitä paitsi tuo ranta on täynnä pelkkää kivikkoa ja pusikkoa. Sinä et löydä sieltä mitään sen kiinnostavampaa kuin täältäkään.”
”Älä viitsi. Eikö kukaan siis ikinä innostu mistään mielenkiintoisesta?”

Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Toris sai toisen vakuuttumaan siitä, ettei hän ollut aikeissa jättää laivaa ja lähteä tutkimaan autiota rantaa hyvää vauhtia hämärtyvässä syysillassa. Feliksin pään kääntäminen ei kuitenkaan ollut aivan yhtä yksinkertaista, ja lopulta hän päätti luovuttaa. Jos puolalainen todella halusi välttämättä käydä katsomassa kivien, piikkipuskien ja kitukasvuisten puiden täyttämää rantaa, niin menköön sitten. Mitään vaarallista hänen tielleen tuskin sattuisi osumaan, joten huolehtivaisuuteen taipuvainen Toriskaan ei jaksanut alkaa estelemään tylsistynyttä ystäväänsä. Ajoittaisesta oikullisuudestaan huolimatta toinen osasi kyllä pitää itsestään huolen ainakin näin turvallisissa olosuhteissa.

***

Ranta vaikutti tosiaan tyhjältä. Feliks oli vaeltanut vesirajasta jo hyvän matkaa kohti sisämaata, mutta maasto ja maisema jatkui tismalleen samanlaisena kuin aina ennenkin. Silti liikkuminen tuntemattomalla maalla voitti laivassa istumisen ja odottelun mennen tullen. Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan käsittää, miten muut jaksoivat noudattaa käskyä ja pysyä aloillaan. Määräilystään huolimatta Arthur oli heidän ystävänsä, eikäA hän saisi kiellon rikkomisesta muuta kuin korkeintaan pientä valitusta ja huomauttelua. Se olisi sen ajan murhe, eikä muutaman moitteen kuunteleminen ollut hänestä todellakaan paha hinta maksettavaksi siitä, ettei joutunut istumaan paikallaan pysyvässä paatissa montaa tuntia mitään tekemättä. Ajatuksissaan hän kääntyi hiukan oikealle ja lähti kulkemaan alaspäin viettävää maastoa, jossa puusto ja aluskasvillisuus olivat harvempia ja kulkeminen siten helpompaa. Hetken kuljettuaan hän oivalsikin, että varsinaisen sisämaan sijaan hän oli päätynyt kävelyllään niemen kärkeen. Tarkkaan katsoessaan hän erotti yhä heidän laivansa mastot ja purjeet kaukana takanapäin niemen mereltä päin katsoen vasemman rannan tuntumassa. Katsettaan kääntäessään hän jähmettyi järkytyksestä. Heidän laivansa lisäksi hän erotti toisetkin purjeet. Niemen toisella puolella paikassa, johon heidän laivansa luota oli mahdotonta nähdä, kohosivat toisenkin laivan kolme mastoa suoraan kohti taivasta. Ilmeisesti rannan kivikkoisuuden vuoksi laiva ei ollut aivan rantaviivan tuntumassa vaan hiukan kauempana, mutta silti tarpeeksi lähellä, että Feliks saattoi olla varma näkemästään. Hitaasti myös uusi oivallus tunkeutui hänen tietoisuuteensa. Kauppalaivoilla ei olisi syytä pysähtyä piilottelemaan tällaiseen jumalan hylkäämään kolkkaan. Ne käyttäisivät pysähdyspaikkoinaan tunnettuja ja suuria satamakaupunkeja. Kalastaja-alukseksi laiva taas oli aivan liian suuri. Järkeenkäyviä vaihtoehtoja oli vain yksi, eikä sen ajatteleminen ollut kovin miellyttävää. Vain merirosvolaivat pysähtyivät tällaisissa paikoissa.

[Sielulintu]

Grazioso: Kiitos super paljon kommentista! Ihanaa, että tykkäät. Ja kyllä, aika paljonhan näitä parituksia kahden miehistön välillä tulee syntymään. Odotan jo itsekin, että päästään tarinassa eteenpäin niin, että saadaan kaikki hahmot kunnolla mukaan.

A/N: Tässä olisi sitten seuraava luku.
Tähän osaan en vielä kovin montaa hahmoa saanut mukaan, mutta heti seuraavassa sitten pääsee muihinkin tutustumaan paremmin.

2. Luku

Merirosvoaluksen näkeminen ei ollut Feliksille uutta. Purjehtihan hän itsekin laivalla, joka kantoi piraattitunnuksia, mutta vieraan ja tarkoitusperiltään tuntemattoman aluksen näkeminen sai hänet varpailleen. Mitä maailmassa toinen melko suurikokoinen merirosvojen hallinnassa oleva laiva teki täällä, ja voisiko olla yhteensattumaa, että he osuivat samaan aikaan samalle niemelle toisen laivan kanssa. Hänen olisi otettava asioista selvää. Sitä paitsi Arthur pyöri itsekseen tällä samaisella niemellä ja saattoi olla parhaillaan vaikka miten vaarallisessa tilanteessa. Ainakin hänen oli varmistuttava, että kyseessä tosiaan oli merirosvojen omistama alus, ennen kuin hän palaisi takaisin muiden luo. Jos Arthurille oli sattunut jotakin, hän voisi ehkä myös olla avuksi. Joka tapauksessa mitä enemmän hän voisi kertoa tästä oudosta tilanteesta muille, sitä parempi.

Matka niemen kärjestä tuntemattoman aluksen luo ei ollut periaatteessa kovinkaan pitkä, mutta hankala maasto hidasti hänen kulkuaan. Feliks pyrki pysymään lähimpänä merta olevien puiden suojassa välttyäkseen laivalla olijoiden katseilta. Hän halusi nähdä tulematta kuitenkaan itse nähdyksi. Puiden tarjoamasta suojasta huolimatta hän tunsi jännittyvänsä yhä enemmän, mitä pidemmälle hän eteni.

Lopulta hän pääsi aivan vieraan laivan kohdalle. Matalana harvojen puiden ja pensaiden katveessa edeten Feliks pääsi melko lähelle vesirajaa, mistä käsin näkyvyys epäilyttävän laivan kannelle oli huomattavasti aikaisempaa parempi. Vaikka hyvää vauhtia hämärtyvä ilma auttoikin häntä pysymään katseiden tavoittamattomissa, nyt hän kirosi surkean valaistuksen. Hän erotti jotenkuten neljä hahmoa lähellä reelinkiä. Muita ei ainakaan ollut näkyvissä. Vaikka hän miten yrittikin, hän ei saanut selvää nelikon ulkonäöstä tai iästä kasvonpiirteistä puhumattakaan. Vaikka hän oli nyt paljon lähempänä kuin ensikerran laivan huomatessaan, hän ei vieläkään onnistunut saamaan selvää tunnuksista aluksen lipussa. Jotakin tuttua niissä oli, mutta hän ei kerta kaikkiaan nähnyt kyllin hyvin tunnistaakseen niitä. Ärtyneenä hän päätti luovuttaa. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut enää mennä lähemmäs rantaviivaa, sillä vesirajan tuntumassa näkösuojaa tarjoavaa kasvillisuutta ei ollut läheskään tarpeeksi. Nyt hänen olisi järkevintä vain perääntyä vähin äänin ja ilmoittaa näkemästään muille. Arthur saisi päättää palattuaan, mitä he tiedoilla tekisivät. Englantilainen oli hyvinkin saattanut jo palata laivalle hänen poissaolonsa aikana. Hän alkoi perääntyä hitaasti ja varovasti takaisin niemen metsäisempää sisäosaa kohti, kun kuivan risun katkeamisesta syntynyt räsähdys rikkoi hiljaisuuden aivan hänen takanaan.

***

Vaatteet takertuivat edelleen ihoon kylmänkosteina Lukasin selvittäessä tietään takaisin kohti rantaa. Keskustelu oli vienyt yllättävän vähän aikaa ottaen huomioon, miten tärkeästä asiasta he olivat puhuneet. Mielikuvat ihmisiä vainoavista luonnonhengistä eivät jättäneet häntä rauhaan, eikä hän voinut olla ajattelematta, että edessä olevista ajoista tulisi kaikkea muuta kuin helppoja. Miten he muka pysäyttäisivät henget, joiden vaikutuspiiri ylsi kaikkialle? Joka puolella maailmaa oli veden ja metsänhenkiä. Oli vain toivottava, että vihamielisten taikaolentojen joukko olisi maantieteellisestikin pienellä alueella. Muuten tehtävä olisi käytännössä mahdoton. Häntä häiritsivät myös Arthurin sanat. Puheistaan huolimatta hän ei ollut lainkaan varma, että mitään liittoutumista heidän miehistöjensä välillä tulisi syntymään. Antonio ja etenkin Arthur olivat uskomattoman jääräpäisiä. Ainut toivo oli, että ihmisiä uhkaava joukkotuho ajaisi heidät yhteen.

Arthurin paljastusta ja edessä odottavia ongelmia ajatellessaan hän oli edennyt yllättävän nopeasti. Lukas kuuli selkeästi rantaan lyövien maininkien kohinan tuulen yli. Laivan siluettikin erottui jo puiden lomasta. Hän ajatteli parhaillaan jälleen koittavaa uintimatkaa hyisen merikaistaleen poikki laivalle, kun liike suoraan hänen edessään vei kaiken hänen huomionsa. Oksa katkesi Lukasin jalan alla hänen pysähtyessään. Edessä matalana pysytellyt hahmo singahti pystyyn ja pyörähti ympäri päästäen korkean säikähtäneen äännähdyksen. Lukas tunsi olonsa melkein yhtä pelästyneeksi. Hänen kiihtynyt sykkeensä rauhoittui kuitenkin nopeasti hänen nähdessään melko vaarattoman oloisen nuoren miehen kasvot. Tilanne ei vaikuttanut enää aivan niin uhkaavalta, ja samassa Lukas jo tajusikin tunnistavansa hiiviskelijän.

”Feliks Łukasiewicz?”
Toinen näytti rentoutuvan hiukan kuullessaan hänen puhuvan ja nähdessään hänen kasvonsa.
”Kyllä. Oletko sinä siis niinku Lukas Bondevik?”
”Olen. Mitä sinä täällä teet?”
”Lähdin tutkimaan rantoja, kun laivassa oli niinku todella puuduttavaa odotella.”

Lukas nyökkäsi ja yritti ajatella järkevästi. Kuinka paljon hänen pitäisi kertoa puolalaiselle, ja miten paljon tämä jo tiesi. Ainakin Feliksin täytyi tietää Arthurinkin poistuneen laivasta. Feliksin tutkimusmatka taas oli melko varmasti luvaton. Hän ei oikein jaksanut uskoa, että Arthur olisi antanut ystävilleen luvan lähteä vaeltelemaan laivasta omin päin. Muutenhan kuka tahansa olisi voinut yllättää heidät tai nähdä toisen laivoista. Nyt kun Feliks oli nähnyt sekä hänet että laivan, tilanne paljastuisi tuota pikaa. Lukas ei oikein jaksanut uskoa, että toinen malttaisi olla hiljaa näkemästään. Feliks oli liittynyt Arthurin porukkaan aivan heidän yhteistoimintansa aikojen loppumetreillä, mutta Lukas muisti silti elävästi liettualaisen nuorukaisen ympärillä säheltäneen puolalaisen.

”Miksi sinä täällä liikut?” Feliks kysyikin seuraavaksi.
Se, että Lukas oli paljastunut tutuksi henkilöksi näytti antaneen puolalaiselle uutta rohkeutta.
”Minulla ei ole velvollisuutta vastata sinulle menemisistäni”, Lukas vastasi torjuvaan sävyyn toivoen, että se saisi Feliksin lopettamaan kyselyt lyhyeen.
”Onko tuo niinku teidän laivanne?”
”On”, Lukas huokaisi epätoivoisesti.
Turha hänen olisi sitä kieltääkään, sillä kuka tahansa olisi osannut päätellä totuuden. Valehtelemalla asiat saattaisivat mutkistua entisestään.

”No, ehkä minä vain tästä sitten lähden ja...”, Feliks aloitti lähtien hivuttautumaan hänestä pois päin.
Ilmeisesti toinen oli taas muistanut, etteivät he oikeastaan olleet väleissä, ja että hänellä ei ollut mitään oikeutta alkaa juttelemaan Lukasin kanssa.

Lukas liikahti nopeasti eteenpäin ja esti puolalaisen pakoaikeet. Epätoivoinen ja järjetön suunnitelma oli syntynyt nopeasti hänen mielessään. Ajatus oli typerä ja järjetön, mutta silti ainut keino, jonka hän keksi. Hänen oli saatava Arthur ja Antonio keskusteluetäisyydelle toisistaan. Hänellä ei ollut aikaa odotella Arthurin mielen muuttumista. Varma keino kahden kapteenin keskusteluyhteyteen saamiseksi oli käytännössä juossut suoraan hänen luokseen, eikä hän voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.

”Älä pidä kiirettä. Sinä lähdet nyt minun mukaani”, hän sanoi niin tiukkaan sävyyn kuin vain osasi.
Feliks tuijotti häntä silmät suurina ja näytti niin perusteellisen säikähtäneeltä, että Lukasin oli käytettävä koko tahdonvoimansa pitääkseen tylyn ja päättäväisen ilmeen kasvoillaan.
”En minä sinua tapa. Tule vain mukana hiljaa ja vastustelematta, niin sinulla ei ole mitään pelättävää.”
”Miksi?”
Siinä näytti olevan kaikki, mitä Feliks sai suustaan ulos.
”Selitän myöhemmin. Sanotaan vaikka niin, että Arthur Kirklandin on tullut aika niellä ylpeytensä.”
Lukas ei irrottanut kylmää katsettaan toisen silmistä, ja pian Feliks laskikin katseensa nielaisten hermostuneesti.

Lukas ohjasi toista edellään kohti vesirajaa pitäen huolen, ettei tilaisuuksia pakenemiseen tullut. Feliks vaikutti kyllä muutenkin sen verran aralta ja kohtaloonsa alistuneelta, ettei Lukas edes uskonut hänen yrittävän pakoon. Vesirajaan tullessaan puolalainen epäröi hetken. Lukas työnsi hänet kuitenkin päättäväisesti edellään hyytävään meriveteen toivoen, että Feliks olisi tarpeeksi hyvä uimari. Tuuli oli yltynyt jonkin verran, eikä aallokkoa vastaan uiminen ollut todellakaan mitenkään turhan helppoa.

Koko ajan pimenevässä illassa näkeminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi. Suolavesi sai silmät kirveltämään, ja kaiken lisäksi Lukasin oli koko ajan katsottava Feliksin perään. Hitaasti metri metriltä he kuitenkin lähestyivät tummana hahmona erottuvaa laivaa. Ilmeisesti heidän lähestymisensä huomattiin myös laivalla, sillä köysi heitettiin laidan yli heidän päästessään kyljen tuntumaan. Vettä tippuvilla ja painavilla vaatteilla kiipeäminen oli hankalaa, mutta lopulta hän kierähti kannelle jääden odottamaan, että puolalainenkin saisi vedettyä itsensä ylös. Vasta kun he molemmat seisoivat reelingin vieressä jäätävässä merituulessa hytisten, Lukas kääntyi katsomaan muita. Vain Mathias näytti olevan kannella. Hän käveli hitaasti lähemmäs avaamaan reelinkiin sidottua köyttä irrottamatta katsettaan hetkeksikään hänestä ja Feliksistä. Vasta sillä hetkellä Lukas tajusi suunnitelmansa heikon kohdan. Nyt hänen olisi selitettävä kaikille, missä hän oli ollut. Toisaalta selittämistä ei olisi muutenkaan voinut lykätä paljon myöhemmäksi Arthurin kerrottua uutisensa.

”Lukas, selitä.”
Lukas veti syvään henkeä valmistautuen pitkään kuulusteluun. Tilanne tuntui jotenkin nurinkuriselta. Yleensä hän oli heistä kahdesta se, joka vaati Mathiakselta selityksiä milloin mihinkin älyttömään tempaukseen, joita mies oli tehnyt. Nyt kuitenkin hänen olisi vastattava kysymyksiin ja saatava muut ymmärtämään tilanne.

”Minä kävin juttelemassa Arthurin kanssa.”
”Kirklandin vai? Miksi ihmeessä? Missä sinä hänet näit?”
Mathias tuijotti häntä suu auki loksahtaneena selvästikin täydellisen yllättyneenä.
”Hänen laivansa on toisella puolella tuota niemeä tuossa. Sovimme tapaamisen kaikilta salassa.”
”Miksi sinun hänet oli tavattava?”
”Sinähän tiedät, että Arthurkin näkee taikaolentoja, luonnonhenkiä ja kaikkea muuta sellaista, jota ihmiset eivät yleensä näe.”
Mathias näytti hetken miettiväiseltä ja nyökkäsi sitten.
”Kyllä. Jotain sellaistahan hän silloin joskus höpisi.”
”Meidän oli keskusteltava näkymättömän maailman liikkeistä.”
Tilanteen jännittyneisyydestä huolimatta Mathias purskahti nauruun. Se kevensi ilmapiiriä välittömästi ja Lukas tunsi itsekin rentoutuvansa. Tällaisen typeränhuolettoman ja nauravan Mathiaksen kanssa keskustelu tuntui heti paljon normaalimmalta.

”Onko sinulla aavistustakaan, miten hölmöltä tuo kuulosti?” hän sanoi heti saatuaan naurunsa loppumaan.
”Ehkä se sinusta kuulostaakin älyttömältä. Joka tapauksessa sain tietää, että ryhmä luonnonhenkiä, keijuja ja muita taikaolentoja haluaa hävittää ihmiset maailmasta.”
Mathias näytti jälleen kerran aivan puusta pudonneelta.
”Anteeksi mitä?”
”Kuulit aivan oikein. Ihmiskunta aiotaan pyyhkäistä olemattomiin.”
Mathias raapi hetken päätään ja huokaisi sitten syvään.
”Sehän on sitten astetta suurempi ongelma, vai kuinka?”

Hiljainen aivastus keskeytti heidän keskustelunsa, ja Lukas pyörähti etsimään äänen aiheuttajaa. Feliks oli heidän jutellessaan hiipinyt hänen taakseen pois Mathiaksen silmistä. Nyt puolalainen seisoi kannella vaatteista valuvan veden jättämässä lammikossa kylmästä täristen. Feliksin järkyttyneestä ilmeestä päätellen Lukas arvasi, että tieto ihmiskunnan tuhoajista oli hänellekin uusi.

”Niin, tässä on Feliks”, Lukas sanoi viitaten toisen lähemmäs.
Mathias oli kyllä ohimennen hänkin nähnyt Feliksin muutamaan otteeseen, mutta Tanskalaisen tuntien tämä ei enää varmasti muistanut hänen nimeään. Feliks näytti edelleen melko ujolta, mutta hymyili kuitenkin Mathiakselle kokeilevasti.
”Miksi ihmeessä sinä hänet tänne toit?”
”No kun... Minä vähän ajattelin, että hänet sieppaamalla me voisimme pakottaa Arthurin ja Antonion puhumaan. Äläkä näytä noin epäilevältä. Tiedän kyllä suunnitelmani riskit ja epäkohdat, mutta kannan itse vastuun päätöksistäni.”

Hetken kuluttua Mathiaskin oli Lukasin tavoin vakuuttunut siitä, että suunnitelma kannatti toteuttaa. Lukas lähti ohjaamaan edelleen kylmästä hytisevää puolalaista kannen alle. Heidän olisi löydettävä jostakin kummallekin kuivat vaatteet. Mathias jäi ylös kannelle valmistelemaan laivaa lähtökuntoon. Heidän olisi lähdettävä nopeasti, ennen kuin Feliksin puuttuminen pantaisiin toisessa laivassa merkille. Heidän täytyi ehtiä hakea Antonio, Gilbert ja Francis ennen kuin Arthur saisi heidät kiinni. Muuten koko suunnitelma epäonnistuisi täysin.

***

Arthurin noustessa jälleen laivaansa, kaikki muut olivat jo kerääntyneet kannelle valmiina lähtöön. Pian hän kuitenkin havaitsi yhden puuttuvan joukosta.
”Missä Feliks on?” hän tiedusteli hiukan epäluuloisena.
Aina joku oli jossakin, kun piti lähteä tai tehdä jotain muuta tärkeää. Mikään ei koskaan voinut sujua ongelmitta, eikä hän olisi jaksanut enää alkaa selvitellä kadonneen miehistön jäsenen arvoitusta hermoja kiristäneen keskustelun jälkeen.
”Öh, hän lähti tutkimaan rantaa”, Toris sanoi hiukan syyllisen näköisenä.
”Tutkimaan rantaa? Minähän sanoin teille, että pysytte täällä, kunnes tulen takaisin. Mihin hän oikein lähti?”
”En minä tiedä. Hän vain sanoi, ettei jaksa odotella tekemättä mitään. Hän on ollut poissa jo jonkin aikaa. Minä kyllä käskin häntä tulemaan pian takaisin, koska arvasin, ettei sinulla voi kestää kovin kauaa.”

Arthur sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Heidän olisi lähdettävä jatkamaan matkaa ja täydentämään juomavesivarastojaan. Ylimääräiset viivytykset olivat kaikkea muuta kuin toivottuja. Hän ei voinut käsittää, miksi puolalainen oli halunnut välttämättä kielloista huolimatta lähteä kuljeskelemaan karulle maakaistaleelle. Mikä hänellä sitä paitsi kesti?

”Hyvä on. Odotamme tässä niin kauan, että hän päättää tulla takaisin. Tuskin siihen enää kauaa menee”, hän sanoi lopulta rauhallista äänensävyä tavoitellen.
Kunhan Feliks ei vain kulkisi niin pitkälle, että näkisi sen espanjalaisen laivan, kaikki olisi hyvin. Jos taas tieto toisesta laivasta tulisi hänen ystäviensä tietoon, ongelmia koituisi varmasti. Etenkin, kun hänen olisi piakkoin kerrottava taikaolentojen muodostamasta uhasta muillekin. Hän ei missään nimessä halunnut, että norjalaisen ennustukset kävisivät toteen, ja hänen ystävänsä vaatisivat liittoa Antonion kanssa. Sitä oli kuitenkin turha murehtia etukäteen. Tuskin Feliks sattuisi näkemään laivaa, ja vaikka näkisikin, pimeässä hän ei kuitenkaan tunnistaisi keille se kuului. Mitään hätää ei ollut, tai niin hän ainakin tahtoi uskoa.

[Sielulintu]

Grazioso: Taas oikein paljon kiitoksia kommentista! Lukasin hatusta vedetyt suunnitelmat on kyllä kieltämättä aika huvittavia ja mielenkiintoisia. Odotan itseasiassa jo itsekin, että koko tän porukan kohtaamisesta pääsee kirjottamaan.

A/N: Tässä sitten kolmas luku. Ihan minkälaisista kommenteista vaan nautin edelleen toodella paljon.

3. Luku

Tino puhalsi jo pitkään pidätetyn ilman keuhkoistaan ja alkoi lopultakin hiukan rentoutua. Antonio katseli heitä kaikkia edelleen melko epäileväisen näköisenä, mutta vaikein oli jo ohi. Gilbert näytti vielä häntäkin epäluuloisemmalta, mutta Francisin ilmettä saattoi luonnehtia vain kiinnostuneeksi ja odottavaksi. Toisaalta se nyt ei ollut mikään yllätys. Tino tiesi liiankin hyvin Gilbertin pitävän Arthurista vielä vähemmän kuin Antonio, eikä hän edes halunnut alkaa arvailla, mitä Francisin mielessä liikkui. Jotakin, mikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä liittyi Arthuriin. Oli paljon parempi, kun ei tiennyt.

Edellinen ilta oli kaiken kaikkiaan ollut niin täynnä yllätyksiä, että Tino oli mieluummin muistelematta sitä. Ensin hän oli ollut koko päivän huolissaan Lukasin lähdön takia ja sitten, kun mies oli lopulta tullut takaisin, hän olikin raahannut mukanaan vähintäänkin kyseenalaisen vieraan. Ei hänellä mitään Feliksiä vastaan ollut, mutta silti. Koko sotku vaikutti aivan liian monimutkaiselta, ja mikä pahinta, Tino ei voinut olla ajattelematta niitä lukemattomia kohtia, missä suunnitelma saattaisi epäonnistua.

Joka tapauksessa tilanne oli mikä oli, eikä hänellä, Felicianolla ja Lovinolla ollut ollut muita mahdollisuuksia kuin hyväksyä se. Oikeastaan Tino jopa viihtyi omalaatuisen puolalaisen seurassa. Felicianokin oli luonteelleen uskollisesti ystävystynyt saman tien uuden tulokkaan kanssa. Lovinon reaktioita nyt ei kannattanut edes ajatella. Tulisieluinen italialainen oli haukkunut pystyyn ensin Lukasin typerän suunnitelman vuoksi, ja heti perään Mathiaksen, Tinon ja oman veljensä siksi, että he olivat antaneet idealle hyväksyntänsä. Aamulla Lovino oli liittynyt heidän seuraansa, mutta häneen hiukan pelokkaasti suhtautuvalle Feliksille hän ei ollut edelleenkään sanonut paria italiankielistä kirosanaa enempää.

Puolen päivän maissa he olivat hakeneet Antonion, Gilbertin ja Francisin sieltä, mihin he olivat Antonion pari päivää sitten jättäneet. Iloisen jälleennäkemisen jälkeen, jota oli varjostanut jonkin verran pelko kolmikon tulevista reaktioista, he olivat selittäneet koko tilanteen alusta loppuun.

”Kuinka monta kertaa sinä olet oikein tavannut sitä englantilaista ilman, että kukaan meistä on huomannut mitään?” Antonio kysyi sen näköisenä, ettei ollut aivan varma, haluaisiko edes kuulla vastausta.
”Ehkä kuusi tai seitsemän kertaa. Suunnilleen puolen vuoden välein”, Lukas myönsi erittäin syyllisen näköisenä.
”Onnittelen! Miten onnistuit hiipimään pois niin, ettei kukaan huomannut mitään? Entä mitä hänelle kuului, Angleterrelle siis?” Francis kysyi saman tien suorastaan pelottavan uteliaan näköisenä.
”Sinun pitäisi olla tässä asiassa minun puolellani”, Antonio sanoi vilkaisten ystäväänsä sanoistaan huolimatta hiukan huvittuneena.
”Niinhän minä olenkin. Olen vain utelias”, Ranskalainen vastasi iloisesti ja siirsi katseensa takaisin Lukasiin.
”No, se oli helppoa. Sanoin meneväni hoitamaan jotakin tärkeää ja tavallista asiaa, eikä kukaan teistä koskaan epäillyt mitään. Tämä viimeisin kerta oli hankalin. Ja hän voi aivan hyvin.”

Puolen tunnin tilanteen puimisen jälkeen Antonio saatiin vakuutetuksi, että yhteistyö olisi avain onnistumiseen. Samalla Tino huomasi itsekin suhtautuvansa ajatukseen koko ajan myönteisemmin. Sitä paitsi hän ei voinut olla innostumatta ajatuksesta, että näkisi taas Eduardin ja Elizabetankin, joiden näkemisestä oli aivan liian pitkä aika. Totta kai hän joutuisi samalla kohtaamaan myös Berwaldin ja siinä samalla heidän vaikean ja monimutkaisen menneisyytensä, mutta toisaalta olihan hänen joskus hoidettava asiansa kuntoon ruotsalaisen kanssa. Selvittämättömät asiat olivat aina häirinneet häntä, eikä vuosia jatkunut välttely hänen ja Berwaldin välillä jättänyt hänen mieltään rauhaan.

”Tässä ei ole sitten mitään mahtavaa!” Gilbert protestoi saaden Tinon kiinnittämään taas huomioon kannella käynnissä olevaan keskusteluun.
Ilmeisesti Gilbert ei ollut edelleenkään lämmennyt ajatukselle. Jopa hänen pieni keltainen tipunsa näytti olevan samaa mieltä isäntänsä kanssa, sillä se aukoi kiivaasti nokkaansa ja sirkutti vihaisesti miehen olkapäällä.

”Älä viitsi, mon ami. Sinä vain pelkäät sitä tulista unkarilaista ja hänen paistinpannuaan”, Francis nauroi ja väisti tottuneesti Gilbertin yrittäessä tönäistä häntä kostoksi.
”Minä olen niin mahtava, ettei paistinpannuilla ole minuun minkäänlaista vaikutusta sen enempää kuin sillä naisellakaan!” Gilbert vastusti.
Tino ei kuitenkaan voinut olla pistämättä merkille, kuinka mies värähti tahtomattaankin ajatellessaan suurta rautaista paistinpannua, jota Elizabeta lähes poikkeuksetta kuljetti mukanaan.

”Okei kaikki! Vaikka onkin taas kiva nähdä ja jutella, pistetään vähän silti vauhtia tähän paattiin”, Antonio huikkasi.
”Jos meidän on kerran tarkoitus tehdä jotain sopimuksia ja jutella sen Kirklandin kanssa, meidän täytyy hankkiutua sellaiseen paikkaan, että suunnitelma toimii ja he löytävät meidät. Jos heiltä kuluu viikkotolkulla aikaa takaa-ajoon ja meidän löytämiseemme, liittoutuminen voi olla jo vähän myöhäistä. Meidän on varmaan parasta yrittää päästä johonkin, josta he meitä ensimmäisenä etsivät. Onko kellään mitään ideaa, mihin olisi järkevintä suunnata?”

Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kaikki käänsivät kuin sanattomasta sopimuksesta katseensa Mathiaksen vieressä seisovaan norjalaiseen.
”Mitä nyt? Miksi te minua katsotte?”
”Kaikki tietävät, että sinulla on tämän porukan ainoat aivot”, Mathias virnisti iloisesti.
”Hei, vihjasitko sinä juuri, ettei minun mahtavuudellani ole aivoja?” Gilbert tiukkasi.
”Myönnä pois. Ei sinulla ole sen enempää kuin minullakaan, ainakaan hänen mielestään”, Mathias vastasi edelleen hilpeästi Lukasta osoittaen.
”Tuosta hyvästä minä aion näyttää sinulle paikkasi heti, kun pääsemme seuraavan kerran jonnekin, missä myydään olutta. Katsotaan, kumpi pysyy kauemmin pystyssä. Uskallatko?”
”Totta kai. Edellisestä kerrasta onkin jo aika kauan.”
”Idiootti”, Lukas sihahti ja tökkäsi sormensa Mathiaksen kylkiluiden väliin.
”Meidän piti suunnitella reittiä eikä juomakilpailuita, jos muistat.”

”Siis minä niinku todella luulen, että tiedän mihin meidän kannattaa mennä”, Feliks hihkaisi ja katkaisi alkavan kiistan lyhyeen.
”oi, kerro ihmeessä”, Feliciano sanoi riemastuneen näköisenä.
”Arthur alkaa siis varmasti etsiä teitä siitä pienestä satamakaupungista, jossa ei ole niinku ainuttakaan vartijaa tai ketään muutakaan, joka voisi pidättää merirosvoja. Hän aina sanoo, että se kaupunki vetää teitä puoleensa kuin magneetti. Puoli-ilmaista olutta sille preussilaiselle ja miehiä ja naisia ranskalaisen kiusattavaksi ja...”
Hän hiljeni äkisti ja vilkaisi punastuen Gilbertiin ja Francisiin päin.
”Tai siis hän sanoo niin. En minä todella ajattele sillä tavalla.”

Puolalaisen huoli oli kuitenkin turha. Kapteeni ja hänen kaksi parasta ystäväänsä eivät näyttäneet saavan nauruaan loppumaan yrityksistä huolimatta.
”No, ehkä me sitten vain suuntaamme sinne”, Antonio sanoi saadessaan viimein vedetyksi sen verran henkeä, että puhuminen onnistui.

***

”Tulkaa tänne nyt joka ikinen!”
Toris kuuli äänen, muttei voinut pysähtyä ja kääntyä ympäri. Hänen oli ennen laivan luokse palaamista pakko käydä tarkistamassa vielä yksi tiheikkö, vielä yksi pensaikko. Lopulta hänen oli luovutettava ja jätettävä etsintä. Heidän täytyisi muutenkin kokoontua ja tehdä jokin suunnitelma. Etsinnästä ei ollut ollut mitään hyötyä, eikä päämäärätön juoksentelu loppujen lopuksi auttanut ketään, Feliksiä kaikkein vähiten.

He olivat heti auringon noustua jättäneet laivansa rantaan ja haravoineet koko maakaistaleen läpi jo useampaan kertaan. Koko yön he olivat odottaneet Feliksin paluuta, mutta odotusta ei ollut palkittu. Siinä vaiheessa kun valoa oli ollut tarpeeksi etsintöjen aloittamiseen, Toris oli jo ollut räjähtämäisillään huolesta ja halusta tehdä jotakin ystävänsä löytämiseksi. Aamu oli kulunut ja keskipäivä mennyt menojaan, mutta puolalaisesta ei vain näkynyt merkkiäkään.

Torisin saapuessa toisten luokse koko ryhmä oli jo paikalla. Kaikki näyttivät hermostuneilta ja huolestuneilta. Arthur katsahti häneen kysyvästi ja toiveikkaasti, mutta mitään kerrottavaa ei ollut. Hän ei ollut edistynyt etsinnöissä yhtään sen paremmin kuin muutkaan.

”Mitä me teemme?” Elizabeta kysyi saaden muiden huomion kiinnittymään itseensä.
Välillä Toris mietti, että Elizabeta voisivallan mainiosti toimia heidän kapteeninaan. Nainen oli niin päättäväinen ja hyvä saamaan heidät järjestykseen, että auktoriteetin puuttuminen ei ainakaan olisi esteenä.
”En tiedä”, Arthur huokaisi epätoivoisen näköisenä.
”Minulla olisi teille muutenkin melko kiireellistä asiaa, mutta meidän on ensin pakko löytää Feliks. Mihin ihmeeseen hän on voinut kadota näin pienellä alueella. Ei kai hän nyt sisämaahankaan ole voinut lähteä vaeltelemaan. Ei täällä edes ole kuin pelkkää metsää ja suota kymmenien kilometrien säteellä.”
”Mitä kiireellistä sinun pitäisi kertoa. Parempi, että olemme kaikki ajan tasalla”, Ludvik kysyi tilanteesta huolimatta uteliaan näköisenä.
”Pitkä tarina. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että jos tämä etsintäoperaatio venähtää liikaa, ihmiskunnan erottaa täydellisestä tuhoutumisesta vain sen typerän espanjalaisen laiva typerine miehistöineen.”

Arthurin kertomus oli todellakin pitkä. Sitä kuunnellessaan Toris jopa hetkeksi unohti huolensa Feliksin kohtalosta. Sen sijaan uudet huolenaiheet vyöryivät hänen mieleensä sitä nopeammin, mitä pidemmälle tarina eteni. Sen lisäksi, että hänen ystävänsä oli kadonnut, kaikkia uhkasi täydellinen joukkotuho. Tilanne alkoi vaikuttaa koko ajan absurdimmalta ja epätodellisemmalta. Hän oli luullut jo tottuneensa omituisiin tapahtumiin kierrellessään pitkin meriä ystäviensä mukana, mutta se, että joku kertoi taikaolentojen hyökkäävän hetkellä millä hyvänsä oli hänellekin uutta.

”Miksi ihmeessä sinä salasit sen, että tapasit Lukasin?” Berwald kysyi Arthurin viimein lopettaessa puhumisensa.
Ruotsalainen oli tuntenut Lukasin jo kauan ennen heitä muita, Toris muisti äkkiä. Myös Eirikur vaikutti kiinnostuneelta. Olihan kyseessä kuitenkin hänen veljensä. Kaikki kääntyivät odottavina Arthurin puoleen, joka näytti siltä, että olisi mieluummin tullut vedetyksi kölin alta kuin vastannut. Äkkiä hänen silmänsä syttyivät tavalla, joka kieli, että hän oli oivaltanut jotakin.
”Minä tiedän, missä Feliks on.”

Kaikki unohtivat välittömästi edellisen kysymyksen ja vaativat englantilaista jatkamaan.
”Minä kuristan sen idiootin heti kun vain saan hänet kiinni. Totta kai se norjalainen ja hänen älykääpiökaverinsa ovat tämän takana.”
Silloin Toriskin ymmärsi, mitä Arthur epäili. Hänelle jäi epäselväksi vain se, ketä kapteeni oli kuristamassa, mutta sillä nyt ei toisaalta ollut mitään väliäkään. Jos Arthur oli oikeassa ja Feliks oli todella siepattu Antonion laivalle, hänellä ei olisi todellista hätää. Kivi tuntui vierähtävän hänen sydämeltään. Sillä hetkellä Toris toivoi enemmän kuin mitään muuta vielä milloinkaan aikaisemmin, että Arthurin arvaukset olisivat osuneet oikeaan.

”Oletko nyt ihan varma tästä?”
Arthur huitaisi Eduardin esittämän kysymyksen sivuun pelkällä kädenheilautuksella.
”Totta kai olen. Mihin hän olisi täältä muka muuten kadonnut. Laivaan nyt kaikki saman tien. Me lähdemme niin pian kuin mahdollista, enkä aio antaa niille ääliöille enää yhtään enempää etumatkaa. Hop hop nyt jokainen!”
Toris lähti puolijuoksua muiden vanavedessä kohti rannassa odottavaa laivaa. Arthurin ilmeistä hän näki, ettei aikaa tosiaankaan hukattaisi, ja että englantilainen oli tosissaan tämän pelastusretken kanssa. Toris malttoi tuskin odottaa, että hän tapaisi taas ystävänsä ja voisi varmistua siitä, että tämä todella oli kunnossa ja voi hyvin.

* * *

Metsä oli rauhallinen, eikä mikään rikkonut syvää hiljaisuutta, joka oli vallinnut jo kolmatta päivää peräkkäin. Nuori, vaaleahiuksinen mies seisoi täysin tyynen metsälammen rannalla ja katseli mietteisiinsä vaipuneena paikoillaan seisovia kaisloja ja vesiruokoja. Veden pinta oli täydellisen liikkumaton. Peilityyntä pintaa ei rikkonut edes satunnainen kalan pyrstö eikä saalistaan etsivä vesilintu. Kaikki oli jotenkin epätodellista ja elotonta. Aivan kuin maisemasta olisi imetty kertaheitolla pois kaikki ääni ja liike, joka siihen yleensä kuului. Matthew Williams ei voinut olla ajattelematta, että jokin ei ollut aivan kohdallaan.

”Mattie hei! Mitä sinä siellä seisot? Meidänhän piti lähteä kaupungille ja käydä torilla hankkimassa sitä ruokaa ja muuta. Onneksi sinulla on minut. Sankari ei ikinä antaisi ruoan hankkimisen päästä unohtumaan!”
Matthew kääntyi hitaasti ympäri vain nähdäkseen kaksoisveljensä juoksevan ja hyppivä puiden välistä pujotellen rinnettä alaspäin häntä kohti. Ainakaan hänen ollessaan paikalla liika hiljaisuus ja rauhallisuus ei taatusti päässyt yllättämään.

”Muistan kyllä. Jäin vain katsomaan tätä...”
hänen äänensä hukkui Alfredin uuteen huutoon. Nähtävästi toinen ei edes ollut kuullut hänen puhuvan.
”Hei, kuuletko sinä? Mennäänkö me vai ei?”
Alfred syöksyi hänen eteensä ja pysähtyi jalat kuivilla lehdillä ja pudonneilla neulasilla liukuen.

”Minähän yritin juuri vastata. Mennään mennään ihan kohta. Jäin vain katsomaan tätä lampea ja metsää yleensäkin. Onko tässä sinusta jotain outoa?”
Alfred hiljeni ja rypisti miettiväisen oloisena otsaansa. Hän kierrätti katsettaan puissa ja veden pinnassa ja siirsi sen lopulta takaisin Matthewiin.

”En minä näe mitään ihmeellistä. Puita ja vettä ja sinut ainoastaan. Näyttäähän täällä aika paljaalta, kun osa lehdistä on jo pudonnut, mutta eikö se nyt ole ihan normaalia?”
”On kyllä”, Matthew nyökkäsi.

Ilmeisesti hänen veljensä ei aistinut sitä outoa, levottomuutta herättävää tunnelmaa, jota hän itse ei voinut olla huomaamatta. Toisaalta, jos hän oli rehellinen itselleen, ei hän ollut odottanutkaan Alfredin huomaavan mitään. Veli oli hyvä monissa asioissa, kuten juoksemisessa, ratsastuksessa ja miekkailussa, jotka kaikki olivat tärkeitä taitoja taisteluissa. Hän itse ei voinut sanoa hallitsevansa mitään niistä erityisen hyvin, mutta tietyt asiat, kuten ympäristön tarkkailu ja muiden ihmisten kuunteleminen tuntuivat sujuvan häneltä yleensä melko hyvin. Taaskaan hän ei voinut olla ajattelematta miten erilaisia he olivat. Välillä tuntui suorastaan mahdottomalta uskoa, että Alfred oli todellakin päättänyt jäädä hänen kanssaan elelemään pienelle maatilalle, vaikka seikkailuja ja vaaroja tarjoava satama ja meri olivat niin lähellä.

Hän vilkaisi vielä kerran luonnottoman hiljaista maisemaa ja lähti sitten seuraamaan takaisin mäkeä ylös juoksevaa Alfredia. Jotakin oli tekeillä, mutta hän ei mitenkään voisi tietää mitä. Ainakaan hän ei voinut sille mitään, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuntui kuin luonto olisi pidätellyt henkeään ja odottanut jonkin tapahtumista. Tämä oudolla tavalla uhkaava tunne häiritsi häntä, mutta Alfredin tulo oli hälventänyt sitä jonkin verran. Oli parasta vain unohtaa koko asia ja lähteä käymään kaupungissa rannalla, jossa muiden ihmisten seura ja vilkas elämä ehkä pyyhkisivät pois omituiset tuntemukset ja ajatukset.

[Grazioso]

Oioioi, miehistöjen kohtaaminen lähestyy ~

Totta kai hän joutuisi samalla kohtaamaan myös Berwaldin ja siinä samalla heidän vaikean ja monimutkaisen menneisyytensä, mutta toisaalta olihan hänen joskus hoidettava asiansa kuntoon ruotsalaisen kanssa. Selvittämättömät asiat olivat aina häirinneet häntä, eikä vuosia jatkunut välttely hänen ja Berwaldin välillä jättänyt hänen mieltään rauhaan.

Mitäs mitäs? Tarkoittaako tämä Sufiniä?
Nyt rupesi kiinnostamaan mitä näiden kahden välillä on tapahtunut. Epäilemättä jotain draamaa on meneillään, hehe. Muutenkin Pohjoismaiden välit kiinnostaa erityisen paljon, koska oh well RAKASTAN lukea (ja kirjoittaa!) tästä ryhmästä yhdessä. Pohjoismaat ovat rakkautta <3

Onnittelen! Miten onnistuit hiipimään pois niin, ettei kukaan huomannut mitään? Entä mitä hänelle kuului, Angleterrelle siis?” Francis kysyi saman tien suorastaan pelottavan uteliaan näköisenä.
”Sinun pitäisi olla tässä asiassa minun puolellani”, Antonio sanoi vilkaisten ystäväänsä sanoistaan huolimatta hiukan huvittuneena.
”Niinhän minä olenkin. Olen vain utelias”, Ranskalainen vastasi iloisesti ja siirsi katseensa takaisin Lukasiin.

Ah, se on l'amour <3
Eikös?

Hei, vihjasitko sinä juuri, ettei minun mahtavuudellani ole aivoja?” Gilbert tiukkasi.

Reps xD
Love u Gilbert.

Alfred ja Matthew! Mä en yhtään osannut odottaa että nääkin kaksi ilmestyy jossain vaiheessa. Mutta kiva että nähdään Matthewia! Alfredista en suuremmin välitä, mutta kyllä mä sitäkin siedän, ihan ok hahmo :'D

Mistäköhän he ovat lähtöisin? Ilmeisesti asuvat jossain maatilalla, hmm. Tuli mieleen, että ehkä Arthur ja kumppanit jossain vaiheessa kaappaavat Alferdin ja Matthewin mukaansa?
Tai sitten ei, mielenkiintoista nähdä miten tarina etenee .

[Röhkö]

Kommenttikampanjasta iltaa!

Hetalia on muutamaa videopätkää ja Wikipedia-artikkelia lukuunottamatta itselleni vieras, mutta nappasin tämän kuitenkin. Idea sarjassa on kiinnostava.
Parituksista en tietenkään tiedä tuon taivaallista, joten luin tätä ihan ennakkoluulottomasti tarinan kannalta (ehkä välillä ihan hyvä)! Miesvaltaiselta ainakin vaikuttaa... 

Prologi oli aika pitkä ottaen huomioon, että sen tehtävä on antaa esimakua tarinasta. Jossain kohtaa oli kirjoitettu Hänen Molemmat ystävänsä isolla. Muuten en virheitä hirveästi huomannut enkä viitsi tähän lainata.

Dialogi ja kuvailu etenivät hyvässä tasapainossa. Aluksi oli hieman haastavaa muodostaa mielikuvaa hahmoista, koska en heitä tunne. Kirjoitustyylisi ansiosta heille kaikille rakentui kuitenkin oma persoona ja puhetyyli.
Hahmojen väittelyt olivat hauskaa luettavaa.

Pohjoismaista minäkin olin ensisijaisesti kiinnostunein. Kiitokset tästä!
- Röh

[Sielulintu]

Grazioso: Kiitos taas älyttömän paljon kommentista. Pohjoismaat on ihania, ja yritänkin heistä saada taas enemmän viidenteen lukuun. SuFiniä ja DenNoria tulee myös ihan varmasti samoin kuin FrUkia ja muita. Ja joo, oikeastaan Matthewin ja Alfredin pomppaus tarinaan mukaan tuli vähän yllättäen mullekin, mutta keksin niille osan tässä, joten...

Röhkö: Kiitos paljon kommentista. Oot kyllä ihan oikeassa siinä, että tosta prologista tuli aika pitkä. Yritin sitä vähän kirjoittaessani lyhennelläkin, mutta pitkähän siitä sitten kuitenkin jäi. Hyvä, että hahmoihin pääsi kuitenkin jotenkin kiinni, vaikka fandom ei kovin tuttu olekaan. Yrityksenä olisikin, että tätä voisi lukea, vaikkei fandomia tietäisikään.

A/N: Tässä nyt sitten neljäs luku. Vihdoinkin saadaan melkein koko porukka paria lukuunottamatta kasaan.

4. Luku

Tuuli oli hiukan asettunut edellisistä päivistä, mutta matkanteko sujui silti aivan tarpeeksi nopeasti. Vaikka Antonio ohjasikin laivaa, hänen katseensa viipyili lähes tulkoon enemmän tulosuunnassa kuin siellä, mihin he olivat menossa. Hän ei voinut estää itseään tähyilemästä kerta toisensa jälkeen taakseen puoliksi toivoen ja puoliksi peläten näkevänsä siellä toisen, samankaltaisen laivan.

Hänen, Francisin ja Gilbertin laivalle paluusta oli kulunut vajaa vuorokausi, ja auringon nousu oli paljastanut heidän edenneen juuri sinne minne pitikin. Matkaa rannikolle oli vielä reilusti, joten Arthurilla ystävineen oli vielä hyvin aikaa tavoittaa heidät merellä. Ehkä olisikin parempi, jos keskustelut käytäisiin ulapalla, jossa ylimääräiset ja uteliaat korvat puuttuivat. Vaikka taikaolentojen uhka kohdistuikin kaikkiin, turhan massahysterian synnyttäminen olisi typerää. Paniikki leviäisi kuin kulovalkea, jos joku saisi kuulla maailman olevan lähellä tuhoutumista. Sitä paitsi Antonio ei oikein jaksanut uskoa, että kukaan voisi tehdä asioille mitään ilman taikaolennot näkeviä ystäviä. Jos Lukasta ja Arthuria ei olisi, heidänkin olisi käytännössä mahdotonta yrittää maailmanpelastusta. Vihollisia, joita ei nähnyt ja joiden kanssa ei voinut kommunikoida, oli vaikea voittaa. Vaikka Antonio jo aivan periaatteesta oli vastentahtoinen myöntämään sitä, tässä tilanteessa hän oikeastaan toivoi, että Arthur löytäisi heidät mahdollisimman pian. Kun hän oli saanut ajatella asiaa rauhassa koko eilisen illan ja yön, hän oli tullut siihen tulokseen, että Lukas oli toiminut juuri niin kuin pitikin siepatessaan Feliksin ja tavatessaan salaa Arthurin.

”Mitä hittoa sinä teet? Katso eteesi, jos aiot ohjata tätä hemmetin laivaa!”
Antonio tunsi suupieltensä kaartuvan väkisin ylöspäin. Hän kääntyi luokseen hiipineen italialaisen puoleen ja hymyili entistä leveämmin nähdessään tämän happaman ilmeen.
”Kyllä kyllä. Lupaan, että pääsemme turvallisesti perille.”
Lovino tuhahti epäileväiseen sävyyn ja vilkaisi sitten hänkin laivan takana laivoista tyhjänä olevaa merta.

”Mitä luulet, kuinka kauan niiltä idiooteilta kestää löytää meidät?”
”En tiedä. Eivätköhän he jossakin vaiheessa tule.”
Lovino ei vastannut, mutta Antonio ei saanut katsettaan irti hänestä. Tiukasti puuskaan ristityt käsivarret ja hiukan ärtynyt ilme tekivät toisesta suorastaan vastustamattoman suloisen. Hetken mielijohteesta hän veti yhdellä kädellä italialaisen tiukkaan halaukseen irrottamatta kuitenkaan otettaan ruorista. Antonion iloiseksi yllätykseksi toinen ei vastustellut kovin paljoa, vaan jopa kietoi omatkin kätensä hänen ympärilleen. Hetki oli kuitenkin ohitse aivan liian pian, kun Lovino kohotti katseensa ja vilkaisi hänen olkansa yli. Pian toinen olikin jo kiemurrellut itsensä irti ja mulkoili nyt häntä nolostuneen ja kiukkuisen näköisenä. Antonio puolestaan katsahti taakseen ja näki, mikä oli saanut Lovinon taas vetäytymään. He olivat saaneet yleisöä. Feliciano pomppi kannen poikki suoraan heitä kohti vaalea puolalainen perässään.

”Jatkakaa vain. Me emme häiritse”, hän huikkasi iloisesti veljelleen, jonka kasvot muuttuivat, jos mahdollista, entistäkin punaisemmiksi.
”Meillä ei todellakaan jäänyt mitään kesken. Oliko sinulla jotain asiaakin, vai ihan huviksenneko te täällä juoksentelette?”
Hänen pikkuveljensä jätti tottuneesti vihaisen äänensävyn huomioimatta ja hymyili entistä leveämmin.
”Ajattelimme vain tulla juttelemaan. Sinäkin voisit tutustua Feliksiin vähän paremmin.”

Feliks hymyili Antoniolle ja kääntyi sitten vanhempaan italialaiseen päin.
”Joo, olisi niinku mahtavaa tutustua sinuunkin.”
Antonio kietoi käsivartensa Lovinon olkapäille ja virnisti leveästi.
”Varmasti Lovikin haluaa uusia ystäviä.”
Hänen kätensä huidottiin taas pois, ja Lovino mulkaisi puolalaista sanoessaan:
”Sinä varmasti tiedät jo nimeni, koska puhut jatkuvasti veljeni kanssa. Minä tiedän sinun nimesi, joten esittelyt on suoritettu. Minulla on nälkä.”
Sen sanottuaan hän katosi nopeasti kannelta alas ruumaan arvatenkin hakemaan muutaman tomaatin.
Feliks näytti hieman hölmistyneeltä, mutta unohti pian koko tapauksen nähdessään jotakin paljon kiinnostavampaa. Kaukana takanapäin erottui juuri ja juuri toinen laiva.

***

”minä näen sen kirotun laivan”, Arthur ilmoitti voitonriemuiseen sävyyn.
Kaikki hänen ystävänsä kerääntyivät siinä samassa hänen luokseen tähyillen jännittyneinä suuntaan, johon Arthur osoitti.
”Emme me voi tietää, että se on juuri se laiva”, Ludwig sanoi tavalliseen järkevään tapaansa.
Arthuria ei kuitenkaan huvittanut olla järkevä. Hän halusi uskoa, että oli saamaisillaan espanjalaisen kiinni. Lisäksi hänen vaistonsa kertoi, että takaa-ajo lähestyi loppuaan.

”Ovatkohan heistä kaikki edelleen miehistössä?” Berwald kysyi yllättäen Arthurinkin.
Yleensä ruotsalainen oli niin hiljainen, että äkillinen kysymys tuntui oudolta.
”Eivätköhän he ole. Olisi liian optimistista elätellä toivoa, että yksikään siitä raivostuttavasta joukkiosta olisi hävinnyt yhtään mihinkään. Emme me ikävä kyllä heistä niin helpolla eroon pääse.”
Sen sanoessaan hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiota ruotsalaisen ilmeeseen, joka näytti kirkastuvan hänen sanojensa myötä.
”Sinä et ole todellakaan menossa tapaamaan sitä entistä vaimoasi tai miestäsi tai mikä hän sitten ikinä sinulle olikaan.”

”Onhan hänen pakko tulla laivaan. Meitä kaikkia tarvitaan”, Elizabeta virnisteli, ja Arthur saattoi vaikka vannoa, että nainen näytti vahingoniloiselta.
Mikä tarve unkarilaisella oli saada Berwald entisen kumppaninsa luokse. Toisaalta nainen ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta muiden ihmisten parisuhde-elämän tonkimiseen. Hän itsekin oli saanut kuulla aivan liian monta kertaa suoria tai vähemmän suoria vihjauksia eräästä tietystä ranskalaisesta.

”Kyllä kyllä. Me kaikki menemme laivaan, mutta se ei tarkoita sitä, että jäisimme sinne juttelemaan ja jauhamaan asioista, joista puhuminen ei hyödytä ketään. Haemme vain Feliksin ja häivymme.”
”Niinhän sinä sanot”, Elizabeta sanoi edelleen hymyillen sitä raivostuttavaa hymyään, joka sai Arthurin aina katumaan sitä päivää, jolloin oli naiseen törmännyt.

Alunperin hän oli suunnitellut hoitavansa koko jutun yksin. Totuus kuitenkin oli, ettei hän saisi pyytämällä, käskemällä eikä edes polvillaan rukoilemalla ystäviään pysymään odottelemassa omalla laivallaan. Erityisesti Torista oli turha edes pyytää jäämään. Eduard puolestaan tuli automaattisesti mukana, jos Toriskin lähti, joten koko loppu porukka vaatisi varmasti päästä mukaan. Niinpä hän ei ollut edes aloittanut sitä toivotonta sanasotaa, jonka tiesi kuitenkin häviävänsä. Häntä vain arvelutti ja hermostutti jo etukäteen, mitä tapahtuisi, kun kuusitoista ihmistä kohtaisi toisensa kolmen vuoden jälkeen, joiden aikana he olivat vaihtaneet tuskin sanaakaan keskenään.

”Miksi minusta näyttää, että tuo vähentää vauhtia? Mitä järkeä hidastaa, jos joku ajaa takaa?”
Arthur ei halunnut vastata Eirikurille. Hän tiesi, tai ainakin oletti tietävänsä täsmälleen, miksi Antonio antoi heidän ottaa itsensä kiinni. Hän oli epäillyt sitä alusta asti, ja nyt hänen epäilyksensä saivat vahvistuksen. Koko tämän typerän sieppauksen taka-ajatuksena oli saada hänet keskusteluetäisyydelle Antoniosta. Suunnitelma oli kieron älykäs. Hän ei voinut tässä vaiheessa perääntyä ja jättää ottamatta laivaa kiinni, koska samalla hän olisi joutunut selittämään ystävilleen koko suunnitelman, jonka se liian kekseliäs norjalainen oli punonut. Arthur suorastaan ihmetteli, miten oli mahdollista, ettei kukaan hänen ystävistään ollut vielä ehdottanut liittolaisuutta. Sitten hän muisti jälleen Elizabetan tietäväisen ja huvittuneen hymyn, eikä hän äkkiä ollutkaan enää lainkaan niin varma, ettei kukaan suunnitellut yhteistyön syventämistä.

He pääsivät yllättävän nopeasti kuuloetäisyyden päähän toisesta aluksesta. Espanjalaisen laiva ei ollut ainoastaan hidastanut, vaan lopulta jopa pysähtynyt odottelemaan heitä. Muiden ihmetellessä asiaa, Arthur joutui kiemurtelemaan Elizabetan asioista perillä olevan katseen alla. Onneksi hän oli ainakin toistaiseksi pitänyt suunsa kiinni, eikä ollut alkanut vastailla muiden kysymyksiin. Arthur tunsi suunsa kuivuvan ja jännityksen lisääntyvän, mitä lähemmäs he pääsivät. Silti hän säilytti tyynen ja rauhallisen ulkokuorensa lähes täydellisenä. Oli tärkeää vaikuttaa itsevarmalta ja siltä, että tilanne oli täysin hallinnassa. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen pitäisi sanoa, tai edes miten hänen pitäisi aloittaa keskustelunsa Antonion kanssa. Itse asiassa hän ei ollut kunnolla puhunut miehelle heidän riitaisan yhteistyönsä päättymisen jälkeen, ja siitä oli jo vuosia aikaa.

Kun he olivat niin lähellä toista laivaa kuin vain törmäämättä saattoivat, miettimisaika oli lopussa. Hänen olisi aloitettava keskustelu. Antonio ehti kuitenkin tapansa mukaan avaaman suunsa ensimmäisenä.

”Arthur! Hauskaa, tai ainakin hyödyllistä nähdä sinut pitkästä aikaa. Löysit meidät yllättävän nopeasti. Liittykää ihmeessä seuraan.”
”Me tulemme vain hakemaan miehistömme jäsenen, jonka te ääliöt olette kaapanneet. Luovuttakaa hänet meille, niin voimme taas erota ja leikkiä, ettemme ole ikinä tavanneetkaan.”
”Häntäkö tarkoitat?” Antonio kysäisi iloisesti ja viittasi muiden takana seisoneen Feliksinastumaan esiin.
”Häntä juuri. Päästä hänet tulemaan tänne, niin lähdemme saman tien.”

Arthur piti tiukasti katseensa vain Antonion kasvoissa. Hän kuuli Francisin nauravan hänen sanoilleen, muttei vilkaissutkaan siihen suuntaan. Hän ei missään nimessä halunnut nähdä ranskalaista edes vilaukselta. Hän muisti jo ennestään liian hyvin miehen ilmeikkäät siniset silmät, vaaleat hiukset ja... Hän pudisti kiukkuisesti päätään kuin häätääkseen epätoivotut ajatukset pois.

”Niin, että käykö se?”
”Mikä?” Arthur kysyi vihaisesti tajuten samalla, ettei ollut kuullut Antonion viimeistä kysymystä keskittyessään omiin typeriin mietteisiinsä.
”Pyysin teitä tulemaan tänne ja hakemaan hänet.”
”Jos olet varma. Tulet vielä katumaan tätä, mutta minä tulen”, Arthur vastasi vanhasta tottumuksesta uhkaavaan sävyyn. Silti hän oli kaikkea muuta kuin itsevarma, kun hän kehotti ystäviään siirtymään laivasta toiseen.

Espanjalaisen laiva oli hyvä, Arthur myönsi vastahakoisesti mielessään astuessaan sen kannelle. Paikat vaikuttivat siisteiltä, laiva oli kaikin puolin hyväkuntoinen ja kaikki oli käytännöllistä ja kätevää merenkulkua ajatellen. Siihen hänen ympäristönsä hyvät puolet sitten loppuivatkin. Aivan liian pian hän seisoi suoraan Antonio Fernandez Carriedon edessä. Sivusilmällä hän pisti merkille, että kaikki muut olivat jääneet hiukan kauemmas Antonion miesten seuraan.

”Haluaisin sopia välimme ja liittoutua kanssasi”, Antonio aloitti saman tien omaan suorapuheiseen tapaansa.
”Entä miksi minä haluaisin liittoutua sinun kanssasi?”
”Koska totta kai sinäkin haluat pelastaa maailman.”
Arthur olisi antanut melkein mitä hyvänsä saadakseen pyyhityksi tuon raivostuttavan leveän hymyn toisen miehen kasvoilta.

”Totta helvetissä haluan, mutta en käsitä, miten sinä siinä auttaisit. Minusta pikemminkin tuntuu, että onnistumismahdollisuuteni vähenevät merkittävästi, jos suostun ottamaan sinut mukaani muista puhumattakaan.”
”Sinä olet sitten aina yhtä hurmaava, Angleterre. Et uskokaan, miten paljon meistä olisi sinulle hyötyä”, Arthur kuuli erittäin tutun äänen sanovan jostakin hiukan kauempaa.
Francis ja Gilbert tulivat kannen poikki ystävänsä tueksi, ja pian Arthur huomasi väittelevänsä yhden sijasta kolmen inhoamansa ihmisen kanssa.

”Minähän käskin sinun jo viimeksi pysyä poissa silmistäni, frog!”
”Mutta minä olen poikkeuksellisen hyvä jättämään noin ikävät asiat huomiotta”, Francis vastasi iloisesti omalla selkeästi erottuvalla, ärsyttävällä aksentillaan.
”Sinä olet poikkeuksellisen rasittava, et mitään muuta. Tänne tuleminen oli alusta asti huono idea.”
”Kerrankin minä olen sinun kanssasi samaa mieltä. Ei tästä ole kuitenkaan mitään hyötyä”, Gilbert sanoi ystäviensä vastustuksesta piittaamatta.

”Bruder, et sinä voi sanoa noin. Suuremmalla armeijalla on aina parempi mahdollisuus...”
”Onko tämä armeija?” Felicianon hämmästynyt kysymys keskeytti Ludwigin.
Italialainen oli hakeutunut saman tien Ludwigin luo, ja tuijotti nyt saksalaista hämmästyneen ja kunnioittavan näköisenä. Samassa Arthur muistikin, että nuorempi italialaisista oli aina ollut epänormaalin innoissaan vakavan saksalaisen seurasta. Hän ei erityisemmin pitänyt siitä, sillä Ludwigkaan ei näyttänyt panevaan pahakseen Felicianon läsnäoloa.

”Ei tietenkään ole idiootti. Tänne sieltä hitto soikoon ja pois sen perunapaskiaisen luota!”
Näköjään hän ei ollut ainut, joka ei innostunut näiden kahden ystävyydestä.
”Älä viitsi, fratello. Hän on oikein kiva. Sinun pitäisi joskus jutella hänen kanssaan.”
”Melko tylsä tapaus, jos minulta kysytään”, Gilbert puuttui taas keskusteluun.
”Mutta kukaan ei ole kysynyt sinulta yhtään mitään, Gil”, Elizabeta huomautti ja sormeili raskaan näköisen paistinpannun kahvaa.
”Mahtavan minun mielipiteet halutaan aina kuulla. Eivätkä mahtavat ihmiset, kuten minä, pelkää paistinpannuja, joten älä yritä uhkailla minua sillä”, preussilainen julisti naista ja tämän asetta vilkuillen.
”Oletko nyt aivan varma. Sano tuo uudestaan hetken päästä, kun olen ensin opettanut sinulle hiukan tapoja. Olenkin jo kaivanut tätä”, Elizabeta sanoi pelottavan iloisesti, ja syöksyi sitten aivan äkkiarvaamatta miestä kohti.

Silloin helvetti pääsi valloilleen. Lovino yritti hakea veljeään pois inhoamansa saksalaisen luota. Jossain näkökenttänsä laitamilla Arthur huomasi Berwaldin yrittävän lähestyä hiukan pelokkaan ja vastahakoisen näköistä suomalaista samalla, kun Lukas roikkui tanskalaisen ystävänsä käsivarressa yrittäen ilmeisesti estää tätä menemästä haastamaan riitaa ruotsalaisen kanssa. Hetkessä melko rauhallinen laivan kansi muuttui sinne tänne syöksähtelevien ihmisten ja eri kielillä toistensa päälle huutavien ihmisten sekasotkuksi. Arthur vilkaisi ympärilleen pyytääkseen Antonion jonnekin syrjemmälle puhumaan asiat loppuun, mutta pian hän huomasi, ettei espanjalaista näkynyt enää missään. Hetken etsittyään Arthur näki hänen selittävän jotakin äkäisesti mulkoilevalle Lovinolle. Alistuneena hän vetäytyi mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan lähelle reelinkiä odottamaan tilanteen tasoittumista.

”Älä sure, mon Cheri. Minä voin olla sinun tukenasi”, pehmeä kuiskaus kuului aivan hänen vierestään. Sitten hänen luokseen hiipinyt ranskalainen ojensi täydellisen syvänpunaista ruusua selvästi odottaen, että Arthur ottaisi sen. Täysin sanattomana Arthur kohotti kätensä ja vastaanotti voimakkaasti tuoksuvan kukan. Hän vain tuijotti sen terälehtien keskelle ja mietti jälleen kerran, miksi juuri hänen oli yritettävä mahdottomia ja vielä tällaisen joukon kanssa. Pitäisikö hänen kenties lahjoa ruusuilla keijut lopettamaan ja painumaan takaisin koloihinsa?

[Sielulintu]

A/N: Tän luvun kirjoittamisessa ja läpilukemisessa on mennyt taas ihan liian kauan, mutta tässä kuitenkin seuraava luku.

5. Luku

”Eli me jatkamme siihen kaupunkiin, johon ajattelit meidän olevan menossa?”
”Niinhän minä juuri sanoin”, Arthur vastasi pahasti mulkoillen.
Antonio teki kaikkensa pitääkseen naurun poissa äänestään ja ilmeistään. Tyhmien kysymysten esittäminen ja britin ärsyttäminen kaikin mahdollisin keinoin oli vain liian houkuttelevaa. He olivat suunnitelleet jo parin tunnin ajan seuraavaa siirtoaan, ja Arthur näytti jo nyt siltä, että hän katui syvästi päätöstään suunnitella Antonion kanssa yhtään mitään.

”Voisimmeko me käydä Norjassa?” Lukas kysyi yllättäen.
Hän oli ainut, joka edelleen oli paikalla heidän kahden lisäksi. Muut olivat yksi toisensa jälkeen kyllästyneet pitkäksi venyneeseen keskusteluun ja lähteneet vaeltelemaan muualle ja juttelemaan toisilleen.

”Mitä sinä Norjasta haluat?” Arthur kysyi hämmentyneen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.
”Siellä on minulle tuttuja metsänhenkiä ja muita, joille voisin yrittää puhua. Luonnossa elävät taikaolennothan meitä uhkaavat, joten eikö olisi järkevintä mennä jonnekin, jossa koskematonta luontoa on paljon, ja yrittää puhua heille järkeä.”
”Tavallaan olet oikeassa. Se siinä vain, että jos me hankkiudumme keskelle metsää, kaikki ne vähemmän ystävälliset henget ja keijut voivat hyökätä ilman, että me voimme tehdä yhtään mitään”, Antonio huomautti.
Vaikka Lukasin ehdotuksessa olikin kieltämättä järkeä, ajatus heistä hortoilemassa Norjan rannikolla tai sisämaan metsissä luonnonhenkien armoilla ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Merellä hän ei pelännyt yleensä mitään, mutta metsissä hän ei todellakaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Henkiä hän taas ei ikinä ollut nähnyt, ja jo ajatus näkymättömistä ja ilkeämielisistä otuksista karmi häntä.

”Se riski on vain otettava. Jos me emme pääse yhteyteen heidän kanssaan, mitä me muka voimme tehdä? Sitä paitsi minä tunnen sikäläisiä olentoja. Uskoisin, että monetkin siellä ovat meidän puolellamme.”
”Jos ne edes ylipäänsä muistavat sinut. Ei millään pahalla, mutta sinä olet ollut Norjassa viimeksi ehkä neljä vuotta sitten, jos olen oikein ymmärtänyt”, Arthur napautti.
Hetken Lukas näytti itsekin järkyttyneeltä siitä, kuinka kauan hän oli ollut poissa kotimaastaan. Pian hän kuitenkin kasasi itsensä ja palautti kasvoilleen sen Antoniolle vuosien varrella hyvin tutuksi tulleen viileän ja mistään piittaamattoman ilmeensä.

”Eivät minun suhteeni Norjalaisiin metsänhenkiin ole ainut asia, joka auttaa meitä pitämään itsemme turvassa. Sinähän osaat käyttää magiaa eikö vain?”
”Osaan, ja niin osaat minun tietääkseni sinäkin.”
”Kyllä, mutta meidän tapamme käyttää kykyjämme ovat minusta hiukan erilaiset. Ajattelin, että voisimme opettaa jotakin toisillemme, ja tarkistaa, osoittaako kukaan muu meidän kahden lisäksi kykyjä minkäänlaiseen taikuuden käyttöön. Jos me yhdistämme voimamme ja saamme ehkä jonkun muunkin auttamaan, meillä on heti paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä.”

Keskustelu tuntui lähteneen kauas siltä alueelta, jonka Antonio hallitsi ja jota hän ymmärsi. Magia ja loitsut olivat aina tuntuneet hänestä jotenkin epätodellisilta ja kaukaisilta. Olihan Lukas joskus onnistunut omituisilla taioillaan heikentämään vaarallisen voimakkaita myrskyjä ja estämään vihamielisiä aluksia saamasta heitä kiinni, mutta siitä huolimatta taikuus ei tuntunut kovin luotettavalta keinolta taistella mitään vastaan.

Arthur näytti itselleen epätyypillisen innostuneelta ja selitti parhaillaan jotakin luonnonmagian, riimumagian ja erilaisten liemien eroista ja käytöstä. Antonio ei ymmärtänyt mitään, mutta toisaalta oli mielenkiintoista nähdä, mitä kaksikko saisi aikaan. Häntä myös kiinnosti todella tietää, onnistuisivatko Lukas ja Arthur oikeasti löytämään heidän joukostaan jonkun kolmannenkin, joka pystyisi käyttämään taikuutta. Hän ei muistanut kenenkään Lukasin lisäksi koskaan osoittaneen minkäänlaisia erityiskykyjä, mutta toisaalta Antonio muisteli Lukasin joskus maininneen, ettei taikuutta aina nähnyt päällepäin. Aina ihmiset eivät kuulema itsekään olleet tietoisia omista taidoistaan, ennen kuin joku auttoi heitä löytämään kykynsä.

”Eli se on siis päätetty”, Arthur lopulta sanoi kääntyen Antonion puoleen.
”Me menemme sittenkin Norjaan, mutta ennen sitä meidän on käytävä täydentämässä vesivarastoja ja muuta siinä kaupungissa, mihin alunperin suunnittelimmekin menevämme.”
Antonio nyökkäsi, ja rullasi pöydältä kasaan kartan, jonka avulla he olivat viimeksi kuluneet tunnit yrittäneet suunnitella reittiään. Hänen olonsa oli heti paljon rauhallisempi ja luottavaisempi nyt, kun heillä oli edes jonkinlainen suunnitelma. Vaikka kenelläkään ei ollut aavistustakaan, mitä he tarkalleen ottaen tekisivät perille päästyään, nyt heillä sentään oli jokin päämäärä. Ehkä kaikki järjestyisi parhain päin. Antonio yritti kuvitella mielessään joukon iloisia norjalaisia metsänkeijuja, jotka yhteen ääneen vakuuttaisivat heille, ettei yksikään otus haluaisi tehdä kellekään mitään pahaa. Ehkä ajatus muuttuisi todeksi, jos hän vain uskoisi siihen tarpeeksi lujasti.

”Milloin te aiotte tehdä niitä testejänne ja tutkia, löytyykö tästä paatista ainuttakaan noitaa teidän lisäksenne?”
”Sinä saat koko jutun kuulostamaan siltä kuin me olisimme suorittamassa täällä jotakin keskiaikaista noidanetsintää kidutusvälineiden kanssa”, Lukas tuhahti.
”Niin, milloin te alatte kokeenne, ja miten te edes ylipäätään selvitätte, onko joku noita vai ei?” Antonio toisti alkuperäisen kysymyksensä.
”Ette kai te sentään mitään vesikokeita ala harrastaa keskiajan tyyliin?”
Arthur pyöräytti hänelle silmiään ja rypisti tuuheita kulmakarvojaan.
”Emme todellakaan, älykääpiö. Parasta varmaan aloittaa valmistelut kokeita varten tältä istumalta heti, kun tämä kokous on saatu loppuun. En edes ymmärrä mihin kaikki katosivat. Ja tulet kyllä näkemään, miten noidat seulotaan erilleen muista. Me nimittäin aiomme tutkia sinutkin.”

* * *

Samaan aikaan muualla laivalla jälleen toisensa tavanneet ystävykset vaihtoivat kuulumisia ja puhuivat taukoamatta keskenään. Vaikka he olivatkin viettäneet viimeksi kuluneen vuorokauden ankkurissa keskellä merta laivat vierekkäin, kukaan ei tuntunut saavan tarpeekseen tilaisuudesta puhua ystävilleen ja sukulaisilleen pitkän eron jälkeen. Myös Tino oli löytänyt Eduardin, jonka kanssa hän ei ollut vielä ehtinyt keskustella läheskään niin paljon kuin olisi halunnut.

”Miten sinulla menee?” Eduard kysyi aidon kiinnostuneen oloisena.
”Ihan hyvin. Entä itselläsi?”
”Ei mitään sen kummempaa. Onko teillä mennyt hyvin viimeaikoina. Siitä on ainakin vuosi, kun viimeksi näimme edes vilaukselta.”
”Mitään erikoista ei oikeastaan ole tapahtunut. Ylivoimaisesti oudointa on se, mitä nyt koko ajan on meneillään. En olisi vielä muutama päivä sitten uskonut, että näen taas sinut ja teidät kaikki tällä tavalla.”

Tino ei yksinkertaisesti osannut pukea sanoiksi sitä, miten mahtavalta serkun näkeminen pitkästä aikaa tuntui. Oli ollut myös upeaa nähdä Elizabetaa pitkästä aikaa, vaikkakin pikkuserkku oli esittänyt hänelle lakkaamatta kiusallisia kysymyksiä, jotka liittyivät häneen itseensä ja Berwaldiin. Ruotsalaisen itsensä kanssa Tino ei ollut vielä ehtinyt puhua, mutta rehellisyyden nimissä hänen oli myönnettävä, ettei puhumattomuus johtunut vain ajan puutteesta. Useammin kuin kerran hänellä olisi ollut tilaisuus pyytää Berwald hiukan sivummalle keskustelemaan, mutta jostakin syystä hän ei saanut itseään tekemään mitään. Vaikka hän halusikin selvittää asiat heidän välillään, äkkiä kynnys puhumisen tuntui kasvaneen ylitsepääsemättömän suureksi.

”Hei, minä puhun sinulle. Kuuletko? Minä tiedän, että sinä ajattelet taas häntä, etkö ajattelekin?”
”Mitä?” Tino kysyi muistaessaan taas äkkiä toisen läsnäolon.
Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja paljastavan punan leviävän kasvoilleen.
”En ymmärrä mikä tässä on ongelmana. Mene vain puhumaan hänelle. Sinä pidät hänestä edelleen, ja olen varma, että Berwaldkin pitää sinusta. Hän on jopa silloin tällöin kysellyt minulta, olenko kuullut sinusta mitään.”
”Todellako?”

Tino tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun hän edes ajatteli Berwaldia. Voisiko Eduardin puheissa olla perää? Olisikohan mahdollista, että heillä voisi vielä olla jotakin. Sitten hän pakottautui taas rauhoittumaan ja ravisteli henkisesti itseään. Yksi maininta ruotsalaisesta, ja hän oli jo aivan valmis anomaan Berwaldia takaisin luokseen. Silti kutsumattomat ajatukset tunkeutuivat yksi toisensa jälkeen hänen mieleensä. Eiväthän heidän välisensä ongelmat loppujen lopuksi niin kovin suuria olleet. Suurin osa niistä johtui väärinkäsityksistä. Varsinaiset riidatkin olivat yleensä alkaneet uskomattoman mitättömistä syistä. Joka tapauksessa hänen olisi pakko pian ainakin puhua Berwaldille, koska vaitiololla yksikään häntä askarruttavista kysymyksistä ei ikinä selviäisi.

Hän oli juuri vilkuilemassa ympärilleen siinä toivossa, että ruotsalainen sattuisi seisoskelemaan jossakin lähellä, kun Arthur ja Antonio marssivat keskelle kantta Lukas vanavedessään.
”Mitä he aikovat?”
”Ei aavistustakaan”, Eduard vastasi samalla kun he alkoivat kulkea hitaasti lähemmäs kannen keskiosaa kaikkien muiden tavoin.

”Hei kaikki”, Arthur aloitti kantavalla äänellä.
”Me olemme päättäneet suunnata seuraavaksi Norjaan. Ennen sitä me kuitenkin...”
”Norjaan, hauskaa! Siitä onkin aikaa, kun kävin siellä viimeksi. Se oli kiva reissu!” Mathiaksen ääni keskeytti englantilaisen selityksen lyhyeen.
”Siinä ei ollut mitään hauskaa. Tarkemmin ajateltuna voisin jättääkin sinut uimaan perässä vähän ennen rannikkoa. Minusta tuntuu, ettei kotikyläni ikinä tule toipumaan sinun vierailustasi”, Lukas vastasi kylmästi.
”Ilonpilaaja. Ne hevoset olivat hauskoja. Ne millä oli sellainen outo pystyharja. Haluaisin joskus kokeilla ratsastaa sellaisella.”

”Voisimmeko me palata takaisin asiaan?” Ludwig korotti äänensä keskeyttäen Mathiaksen puhetulvan.
”Sitä minäkin mietin. Olin siis sanomassa, että käymme ensin sen pienen satamakaupungin kautta. Lisäksi meillä olisi hiukan tekemistä, ennen kuin jatkamme matkaa”, Arthur sanoi saatuan kaikkien huomion itselleen.
”Sí, he aikovat tutkia, onko täällä lisää noitia”, Antonio huudahti sen näköisenä kuin olisi pitänyt koko hommaa täytenä vitsinä.
Tilanne oli niin koominen, että moni purskahtikin nauruun kuullessaan uutisen.
”Me emme tee mitään noitatutkimuksia, vaan tutkimme, onko täällä yhdelläkään meidän lisäksemme minkäänlaisia kykyjä magiaan liittyen”, Arthur ärähti tiukasti.
”Sama asia”, Gilbert kommentoi.
”Millaisia menetelmiä aiot käyttää, Mon cheri?” Francis kysyi äänensävyllä, jota monimielisempään kukaan Tinon tuntema ihminen ei takuulla pystynyt.

”Sinuun minä ainakin voisin käyttää sitä Antonion ehdottamaa vesikoetta. Kivi kaulaan ja laidan yli. Päästäisiin yhdestä ongelmasta kerralla eroon.”
”Julmat sanasi sattuvat sydämeeni.”
”Toivottavasti ne myös tukkivat ylisuuren suusi.”
”Turpa kiinni joka ikinen paskiainen, ja kertokaa nyt jo joku, mitä te aiotte meille tehdä. Vielä parempi, jos teette sen nyt ja pääsemme joskus jatkamaan matkaa”, Lovino huusi kiukkuisesti, kun Francis avasi jälleen suunsa luultavasti vastatakseen Arthurille jotakin nokkelaa.

”Rauhoitu, Lovi. Arthur vain keitti myrkkyä, ja nyt hän ja Lukas haluavat juottaa sen meille ja tarkistaa, toimiiko se.
”Se ei ole myrkkyä”, Arthur sanoi hammasta purren pakotetun tyynellä äänellä.
”Se on vain aivan vaaraton ja viaton liemi, jonka te juotte, ja joka paljastaa meille, onko teistä kenestäkään käyttämään taikuutta. Juoma on tehty aineksista, jotka aiheuttavat... No, eivät ne ainakaan tapa. Jos teillä ei ole kykyjä, niin kuin uskon, liemi ei saa aikaan minkäänlaista vaikutusta.”
Tino vilkaisi serkkuaan ja jakoi hänen kanssaan hiukan hermostuneen hymyn. Ajatus noitakokeesta oli ensialkuun kuulostanut huvittavalta, mutta Tino ei voinut aivan varauksetta innostua ajatuksesta, että heille juotettaisiin pian jotakin, josta kukaan ei tiennyt mitään.

”Mitä siinä on?” Lovino kysyi edelleen hyvin epäileväiseen sävyyn kaikkia muitakin askarruttaneen kysymyksen.
”Parempi kun et tiedä. Usko huviksesi, että saat sen alas huomattavasti helpommin, kun et ole etukäteen kuullut, mitä suuhusi laitat. Sitä paitsi en edes muista ulkoa kaikkea, mitä siihen kattilaan laitoin.”
Sen sanottuaan hän katosi kannen alle, ja palasi pian takaisin kantaen melko suurikokoista rautakattilaa, jonka sisällä kupli seos, jonka hän oli vastikään valmistanut.

Lukas paimensi koko porukan jonoon Arthurin alkaessa täyttää neljäätoista kuppia kattilasta kauhomallaan aineella. Sitä mukaa, kun jonossa seisojat alkoivat saada omia annoksiaan kauhun ja inhon sekaiset äännähdykset lisääntyivät. Kun Tino sai oman annoksensa käsiinsä, hän ei enää ihmetellyt, mistä se johtui. Hiukan kellertävän vihreä neste oli sakeaa, ja lähellä pintaa ui omituisia, pitkiä, rihmamaisia ja harmahtavia kappaleita. Liemen hienoinen liike kupissa sai harmahtavat luikerot värisemään, niin että ne näyttivät melkein eläviltä. Tino käänsi katseensa nopeasti pois. Hetken hän joutui ponnistelemaan ankarasti hillitäkseen pahoinvointinsa. Keitoksesta nouseva kevyt höyry toi hänen nenäänsä eltaantuneen ja epämiellyttävällä tavalla makean hajun. Oliko heidän tosiaan tarkoitus kyetä juomaan koko sotku?

”Angleterre, minä tiedän, ettet ole kovin hyvä kokki, mutta tämä on jo kerta kaikkiaan uskomaton taidonnäyte. Voiko tämän kauheampaa litkua enää saada aikaiseksi. Arvostan yritystäsi, mutta ehkä viisainta, että käsket kaikkien kaataa tämän laidan yli. Emmehän me voi tehdä mitään, jos koko porukka teitä kahta lukuun ottamatta kuolee juotuaan sinun sotkusi.”
”Sen ei olekaan tarkoitus olla hyvää. Se ei sitä paitsi maistu yhtä kamalalta kuin miltä se näyttää. Siis jos sinulla ei käy huono tuuri.”

Ennen kuin Francis ehti alkaa kysellä mitään, Lukas korotti äänensä yleisen hälinän yli.
”Tiedän, että se ei näytä kovin houkuttelevalta, mutta tämä on ainoa keino saada selville totuus. Teidän joukossanne saattaa olla joku, joka voi hallita magiaa, vaikkakin sen todennäköisyys on hyvin pieni. En tiedä itseni ja Arthurin lisäksi ketään muuta, joka pystyisi siihen, vaikka tiedänkin, että meitä on enemmän. Parempi kuitenkin kokeilla kuin olla kokeilematta. Teidän on juotava kaikki, mitä teille annettiin. Lasken kolmeen.”
Sitten, ennen kuin enää kukaan ehti alkaa vastustella, hän antoi käskyn juoda. Jokainen kohottikin kupin huulilleen juoman kammottavasta ulkonäöstä ja pistävästä hajusta huolimatta.

Tino oli odottanut pahempaa. Hän oli ollut Arthurin sanoista huolimatta varma, ettei saisi nestettä nieltyä, mutta havaitsi pian, että haju ja ulkonäkö olivat tosiaankin makua paljon pahempia. Juomassa oli hiukan omituinen ja inhottava vivahde, mutta hän sai nieltyä kupin tyhjäksi melko helposti. Muut hänen ympärillään saivat myös pian annoksensa juoduiksi, eikä mitään näyttänyt tapahtuvan.

”Kuinka nopeasti tämä toimii, ja miten se edes vaikuttaa niihin, joilla on kykyjä paljastettaviksi?” Mathias kysyi uteliaana, kun kaikki seisoivat toisiaan vilkuillen tyhjät kupit käsissään.
”Siihen ei pitäisi mennä kovinkaan kauan. Juoman vaikutukset ovat vaarattomia, mutta eivät kovin miellyttäviä. Lyhyesti sanottuna pahoinvointi on melko rajua muutaman tunnin ajan. Jotkin juoman ainesosista vaikuttavat elimistössä eri tavalla kuin normaalisti, jos henkilöllä on maagisia kykyjä”

”Paskiainen! Kiitos vain tästä!”
Kaikki pyörähtivät katsomaan kahta Italialaista, joista vanhempi oli alkanut äkisti vihertää kasvoiltaan. Hän avasi suunsa kuin jatkaakseen huutoaan, mutta syöksähtikin nopeasti laivan kaiteen luo, ja oksensi mereen sen ylitse.

”Lovi! Oletko kunnossa?”
Antonio juoksi nopeasti hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
”No miltä näyttää? En ole tuntenut oloani näin hyväksi pitkään aikaan”, Lovino kivahti sarkastisesti, ennen kuin tarrautui kaidepuuhun uuden pahoinvointikohtauksen iskiessä.
Heti kun vain pystyi hän työnsi toisella kädellään espanjalaisen kauemmas ja pyyhki hiukset pois kalpeiksi valahtaneilta  kasvoiltaan.

”Olen pahoillani, mutta muutakaan keinoa ei ollut, kuten jo sanoin”, Arthur sanoi myötätuntoisesti.
Hänen katseensa oli kuitenkin enemmänkin utelias kuin pahoitteleva. Hän ei ollut todellakaan olettanut, että juoma vaikuttaisi kehenkään. Erityisen yllättävää oli, että juuri tämä pahasuinen pieni italialainen reagoi liemen erikoisiin ainesosiin. Hän tuskin malttoi odottaa liemen sivuvaikutusten hälvenemistä. Miten mielenkiintoista olisikaan päästä tutustumaan paremmin siihen, millaisia kykyjä vanhempi Vargasin veljeksistä oikein hallitsi.

”Minulla on niinku todella, todella huono olo”, kantautui äkkiä ääni kannelta jostakin Arthurin takaa.
Hetkeen hän ei uskonut korviaan. Jo se, että laivalta oli löytynyt kolmas henkilö, jolla oli taipumuksia magian käyttöön oli pienoinen ihme, kun otti huomioon, miten harvinaisia tällaiset taidot olivat. Jos heitä olisi neljäskin, tulevaisuus näyttäisi paljon valoisammalta. Kääntyessään hitaasti ympäri, hän näki sen mitä oli odottanutkin. Feliks seisoi kannen toisella reunalla aivan yhtä surkean näköisenä kuin Lovinokin. Heillä oli siis yhden sijasta kaksi täysin harjaantumatonta magiankäyttäjää opetettavanaan. Lisäksi Feliks ja Lovino olivat epätodennäköisin kaksikko, jonka hän olisi voinut kuvitella. Toisaalta he tarvitsivat Lukasin kanssa kipeästi apua. Tuntui vain oudolta, että kuudestatoista ihmisestä neljä hallitsi taidon, joka oli näinkin harvinainen. Ehkä kohtalolla vain oli toisinaan kummallinen huumorintaju. Oli miten oli, Arthur tunsi sillä hetkellä vain kiitollisuutta sattumasta, joka kerrankin oli heidän puolellaan.

[vaahtokarkkiunelma]

Minäkin nyt kommentoin sitten ja ilmoittaudun lukijaksi.

En tiedä, oletko jättänyt tämän keskeneräiseksi, mutta toivottavasti jatkoa on luvassa. Juoni vaikuttaa mielenkiintoiselta, eikä homma ole ainakaan vielä mennyt kovinkaan monimutkaiseksi tai sekavaksi ottaen huomioon erilaisten hahmojen kirjon. Toivottavasti jatkat vielä tätä.

[Sielulintu]

Vaahtokarkkiunelma: Kiitos paljon kommentoinnista.
Vakaa aikomus tätä olisi vielä jatkaa, ja oli tosi ihanaa kuulla, että juoni vaikuttaa kiehtovalta ja etteivät asiat tunnu kovin sekavilta ja monimutkaisilta. Tämän jatkaminen pyörii jatkuvasti jossain mielen taka-alalla, ja seuraavaa lukua olen tässä kuukausien saatossa yrittänyt saada aikaan.
En siis osaa sanoa yhtään, milloin seuraava luku tulee, mutta melko varmasti sellainen vielä ilmestyy. Inspiraatio lisääntyi jatkon kirjoittelulle kyllä paljon, kun huomasin, että tätä oli luettu ja kommentoitu.

[Sielulintu]

A/N: No niin, tässä lopultakin pitkän tauon jälkeen seuraava luku. Toivon itsekin, ettei yhtä pitkiä välejä enää lukujen väliin jäisi, koska vaati jo vähän aiempien osien uudelleen lukemista, että pääsi itsekin kärryille siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tän kirjoittaminen oli oikeasti todella hauskaa, ja toivon, että lukeminen olisi sitä myös.

6. Luku

Satamakaupunki oli hiljainen heidän saapuessaan laituriin. He käyttivät vanhaa satamaa, jossa ei nykyisin enää juuri käyty, sillä kiinni jäämisen pelko ei koskaan jättänyt heitä täysin rauhaan. Vaikka he jakelivatkin oikeutta ryöstellen niitä, joilla oli pahat mielessään tai jotka omistivat enemmän kuin heille oli hyväksi, jostain kumman syystä lainvalvojat eivät olleet heidän puolellaan. Oli siis turvallisempaa laskea maihin käytöstä poistettuun laituriin kuin mennä koettelemaan onneaan jatkuvasti saapuvien ja lähtevien kauppa-alusten sekaan. Rannasta kuitenkin näki alas varsinaiseen satamaan johtavalle kadulle, eikä silläkään juuri näkynyt liikettä. Toisaalta aamu oli vielä hyvin varhainen, joten ehkei se mikään ihme ollutkaan.

”Kuunnelkaapa hetki”, Arthur kajautti täsmälleen samalla hetkellä kun Antonio hihkaisi:
”Lovi, tule tänne, ja kaikki muutkin totta kai. Tehdään päiväsuunnitelma.”
Hetken kaksi kapteenia tuijotti toisiaan kuin äänetöntä tahtojen taistoa käyden. Sitten kumpikin vilkaisi neljäntoista hengen sekalaista joukkiota, joka parhaillaan kokoontui heidän ympärilleen.
”Älä kutsu minua sillä nimellä!” Lovino huusi Antonion suuntaan samalla kun Francis yritti kaikin keinoin pitää italialaista poissa pikkuveljensä ja Ludwigin luota selittäen, kuinka rakkaudelle oli annettava tilaa.
Ludwig kuuli hänen sanansa ja punastui rajusti Gilbertin nauraessa omaan äänekkääseen tapaansa. Lovino kirosi ja talloi erehdyksessä tai tarkoituksella takanaan seisovan Berwaldin varpaille. Ruotsalainen hätkähti ja sai Feliksin piiloutumaan ystävänsä taakse.
”Liet!” hänvinkaisi kauhuissaan ruotsalaisen vilkaistessa häneen päin.

”Lopettakaa tuo kukkotappelu. Ei teistä kummallakaan ole tähän porukkaan minkäänlaista auktoriteettia”, Lukas hymähti.
Molemmat kapteenit vilkaisivat häneen päin ja sitten jälleen yleistä sekasortoa, joka kannella vallitsi.
”Olet luultavasti oikeassa”, Arthur huokasi.

Kun päivän työt oli jaettu, aurinko oli kivunnut jo hyvän matkaa kohti lakipistettään. Vaikka syksy olikin jo edistynyt melko pitkälle, päivä oli silti yllättävän lämmin. Se oli kuin viimeinen jäänne menneestä kesästä, joka väistyi hyvää vauhtia tulevan talven tieltä. Viimepäivien huolestuttavista käänteistä huolimatta yleinen mieliala oli korkealla, ehkä juuri sään takia, ehkä vanhojen tuttujen seuran vuoksi.

He olivat sopineet tapaavansa illansuussa hiukan ennen auringonlaskua, johon mennessä tehtävien oli laskettu tulevan hoidetuiksi. Tino tunsi jännityksen sulavan sitä mukaa, kun hän etääntyi laivasta ja mikä tärkeintä, Berwaldista. Oli rentouttavaa, kun ei jatkuvasti tuntenut toisen silmiä niskassaan. Hän oli ilmoittautunut saman tien vapaaehtoiseksi ruoanetsintämatkalle Gilbertin ja Francisin kanssa, mikä oli yllättänyt lähestulkoon kaikki. Kukaan ei kuitenkaan ollut kyseenalaistanut hänen päätöstään ääneen. Berwald oli valinnut tehtäväkseen kierrellä kaupungilla Eirikurin, Lukasin ja Mathiaksen kanssa siinä toivossa, että he löytäisivät karttoja myyvän kaupan. Pohjoisilla merialueilla purjehtiminen syysaikaan oli haastavaa jo yksin sääolosuhteiden takia, joten eksymistä he eivät todellakaan halunneet joutua kokemaan.

”Mitä meidän kannattaa hankkia? Tino, sinä olet pohjoisesta. Kuinka kostea ilmasto siellä tähän aikaan vuodesta on, ja mitkä ruoat säilyisivät parhaiten?” Francis kysäisi heidän lähestyessään toriaukeaa.
”Syksy on niin pitkällä, että norjan rannikoilla ollaan jo luultavasti pakkasen puolella siinä vaiheessa, kun me sinne pääsemme. Hankala sanoa, koska en tällä kyseisellä seudulla ole ikinä käynyt, mutta olen melko varma, että siellä on pian päällä jo täysi talvi. Oikeastaan voimme olla kiitollisia, jos meri ei jäädy, ennen kuin me pääsemme perille.”
”Sehän kuulostaa mahtavalta”, Gilbert tuhahti. ”Tuskin maltan odottaa. En osaa kuvitella paljon sen epämahtavampaa tilannetta kuin jään vangiksi joutuminen.”
”Ainakaan ruoka ei pilaannu”, Francis naurahti, mutta vakavoitui sitten hänkin.
”Oletko maininnut tästä Antoniolle tai kellekään muullekaan. Kenelläkään ei tainnut edes käydä mielessä sellainen mahdollisuus kuin jäiden tulo.”
”Lukas lupasi hoitaa asian”, Tino sanoi olkapäitään kohauttaen.
Hän piti yleensä ottaen Lukasista paljonkin ja laski tämän yhdeksi parhaista ystävistään Eduardin, Mathiaksen, Eirikurin ja tavallaan Berwaldinkin kanssa, mutta toisinaan norjalaisen salaperäisyys ja vaikeaselkoisuus ärsyttivät häntäkin.

”Eiköhän meidän noitatiimi sulata koko jäämeren, jos tarve vaatii”, Gilbert heitti puoliksi vitsaillen, puoliksi pilkallisesti.
He olivat seurailleet sivusta, kun Lukas ja Arthur olivat yrittäneet houkutella esiin Lovinon ja Feliksin toistaiseksi tuntemattomia kykyjä. Hommasta ei ollut näyttänyt tulevan yhtään mitään millään kerralla, eikä Tino ainakaan jaksanut suhtautua kovin luottavaisesti maagisiin voimiin ja niiden antamaan turvaan. Ainakaan Feliksistä ja Lovinosta ei luultavasti olisi sillä saralla hyötyä vielä pitkään aikaan, jos koskaan.

”Muutenkin tämä touhu tuntuu jotenkin täysin järjen vastaiselta”, Gilbert jatkoi heidän käveltyään hetken hiljaisuudessa. ”Arthur ja Lukas nyt sanovat mitä sanovat, mutta mitään ei ole edes tapahtunut. Välillä ihan tosissani epäilen, onko heistä kumpikaan aivan täysissä järjissään. He näkevät jotakin, mitä kukaan muu ei näe, ja väittävät sitten, että se jokin on päättänyt tuhota koko ihmiskunnan. Miksei sitten mitään tapahdu?”
”En tiedä”, Tino huokaisi. ”Olen nähnyt omin silmin, miten Lukas on saanut myrskyjä asettumaan ja vihollislaivoja hidastamaan vauhtia pelkällä tahdonvoimalla ja magialla, mutta outoa tämä minustakin on.”
”Angleterre on aina sanonut näkevänsä kaikkea sellaista, mistä minä en ole nähnyt vilaustakaan”, Francis kommentoi pieni hymy huulillaan.
Ilmeisesti hän muisteli jotakin hyvin kauan sitten tapahtunutta, ja Tino muisti taas äkkiä, että Francis oli tuntenut englantilaiskapteenin jo kauan ennen heitä muita.
”Kaikkeahan sitä voi sanoa”, Gilbert totesi kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.

Keskustelu päättyi heidän saavuttaessaan torin ensimmäiset myyjät. He saivat hankituksi edulliseen hintaan pari säkillistä jauhoja, kuivattuja sieniä ja marjoja sekä pussitolkulla erinäisiä Francisin valitsemia mausteita. Hetken he yrittivät ratkaista, mikä ruoka kaikkia miellyttäisi, kunnes he päätyivät kompromissin. Kuten Francis sanoi, olisi järjetöntä kuunnella vapaaehtoisesti koko matkan kestävää valitusta. Niinpä he täydensivät kantamuksiaan perunoiden lisäksi myös sälelaatikollisella tomaatteja, jotka tuntuivat olevan suoranainen elinehto Antonion lisäksi myös Lovinolle. Kukaan heistä ei halunnut antaa temperamenttiselle italialaiselle enää yhtään lisää syitä raivoamiseen, joten tomaattien hankkiminen ja kantaminen puolen kaupungin halki tuntui pieneltä uhraukselta.

He olivat vasta poistuneet torilta kantamuksineen, kun Francis teki sen, mitä Tino oli salaa koko ajan pelännytkin.
”Tino, olen halunnut kysyä tätä jo pitkään, mutta miten sinulla menee Bew...” hän aloitti kasvoillaan ilme, joka muistutti hyvin paljon sitä uteliaisuutta, jonka Tino oli usein nähnyt Elizabetan kanssa keskustellessaan.
”Hyvin!” Tino äsähti.
Miksi kaikilla tuntui äkkiä olevan pakkomielle puhua siitä ainoasta asiasta, josta hän ei suin surminkaan halunnut avautua kenellekään.

”Arka aihe”, Gilbert huomautti, mutta taisi vaistota vaaran, sillä jatkoi saman tien: ”Käydäänkö juomassa jotakin? Kurkkuni tuntuu suunnilleen yhtä kuivalta kuin Ludwigin vitsit, ja se tarkoittaa jo tosi kuivaa. Sitä paitsi lyödäänkö vaikka vetoa, ettei Norjasta löydy sivistystä sadan virstan säteellä eikä siten oluttakaan.”
”Lasketko sitten itsesi tai oluen osaksi sivistystä. Paljon mitään sen barbaarisempaa en osaa kuvitellakaan”, Francis nauroi.
”Maistuu se ainakin paremmalta kuin sinun iänikuiset viinisi.”
”Mennään”, Tino keskeytti alkavan väittelyn.
Hän oli saanut näköpiiriinsä vanhan tavernan, jonka ovesta kulki ihmisiä virtanaan sisään ja ulos. Ihmisvirrasta päätellen paikka oli hyvä, eikä kiinni jäämisen riski olisi niin suuri, kun asiakkaita oli paljon. Oikeastaan hänelle ei sillä hetkellä ollut edes kovin paljon väliä sillä, miten hyvää olutta paikalla oli tarjottavanaan. Kunhan sitä olisi tarpeeksi pyyhkimään kaiken epätoivotun hänen mielestään.

He nousivat tavernan kuluneita kiviportaita, kun Mathias yhytti heidät. Hän juoksi katua alas ja pysähtyi hengästyneenä heidän kohdalleen.
”Tekin tulitte tänne. Arvelinkin vähän niin, ja päätin karata Lukasilta ja muilta.”
”Kuulostaa siltä kuin sinä olisit hänen koiransa tai jotain. Onneksi minulla ei ole tuollaisia ongelmia”, Gilbert nauroi ja veti Mathiaksen ovesta sisään heidän mukanaan.
”Minä luulen, että meillä kaikilla on ongelmia, kun joskus menemme takaisin”, Francis ennusti, mutta näytti pikemminkin ilahtuneelta kuin huolestuneelta.
”Sinäkö olet jo päättänyt jäädä juhlimaan pitkän kaavan mukaan?” Mathias virnisti.
”Sinäkö sitten et?” Francis heitti vastaan.
Tino ei jäänyt kuuntelemaan keskustelun loppua, vaan suuntasi saman tien tavernan keskellä seisovalle tiskille. Hän halusi juomansa nyt eikä kohta.

***

”Täydellinen sää, täydellinen kaupunki, erinomainen päivä tehdä kaikkea, mitä mieleen tulee”, Alfred hihkui loikkiessaan alamäkeen viettävää katua kohti kaupunkia veljensä edellä.
Matthew pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Hän oli aivan liian tottunut veljensä energiaan ja loppumattomiin suunnitelmiin välittääkseen todellisuudessa paljoakaan. Sitä paitsi ainakin hän saisi rauhassa hoitaa heidän asiansa, eli tarpeellisten ostosten tekemisen maatilalle, kun Alfred viilettäisi matkoihinsa tekemään, mitä tämä nyt sitten ikinä saisi päähänsä tehdä.

He erosivat lähellä kaupungin pienehköä keskustaa Alfredin ilmoittaessa menevänsä tapaamaan jotakuta lukuisista ystävistään. Matthew ei enää kuullut ystävän nimeä Alfredin jättäessä hänet kadun kulmaukseen. Osin huvittuneena, osin ärtyneenä hymähtäen hän jatkoi yksin matkaansa toriaukealle, jolla oli jopa tavallista enemmän ihmisiä. Hyvä sää ja kesän todennäköisesti viimeinen lämmin päivä oli ilmeisesti houkutellut monet muutkin nauttimaan ulkoilmasta ja toisten ihmisten seurasta ennen pitkää syksyä ja talvea.

Kun Matthew parin tunnin kuluttua palasi paikkaan, jossa hän ja Alfred yleensä tapasivat, veljestä ei näkynyt vielä vilaustakaan. Hän odotteli kärsivällisesti jonkin aikaa, mutta pian hänenkin malttinsa alkoi osoittaa rakoilun merkkejä. Mitä maailmassa Alfred oli voinut jäädä tekemään? Vastauksia oli loputtomiin, eikä hän viitsinyt edes alkaa arvailla.

Laskeva aurinko porotti vuodenaikaan nähden uskomattoman kuumasti juuri siihen, missä hän seisoi. Tuulta ei käynyt nimeksikään ja säkit, joissa heidän ostoksensa olivat, painoivat valtavasti. Vielä hetken aloillaan seisottuaan hän päätti kerrankin luopua kärsivällisyydestään. Alfredin tuntien tällä saattaisi kestää vielä vaikka kuinka kauan. Lähellä toriaukeaa oli taverna, jossa hän saisi jotakin kylmää juotavaa. Lisäksi hän saattaisi jopa törmätä tuttuihin, joita ei ollut aikoihin nähnyt. Enää hetkeäkään epäröimättä hän kohensi kantamustensa asentoa ja lähti sitten päättäväisesti kohti tavernan kutsuvasti raollaan olevaa ovea.

Sisällä oli taivaallisen viileää, kuten Matthew oli toivonutkin. Intiaanikesän lämmintä päivää edeltänyt viileä viikko oli jäähdyttänyt jykevän kivirakennuksen, ja nyt kiviset seinät luovuttivat keräämäänsä viileyttä sisätilaan. Pöydissä istui melko paljon väkeä, mutta takanurkassa seisovapöytä, tai pikemminkin siinä istuvanelikko, kiinnitti hänen huomionsa. Vaikkei hän vielä kunnolla nähnytkään heidän kasvojaan, hänellä oli häiritsevä tunne, että jotakin tuttua neljässä miehessä oli.

Ihanan kylmän juomansa saatuaan Matthew suuntasi kulkunsa hetken emmittyään nurkassa istuvaa nelikkoa kohti. Hän halusi nähdä heidät ja saada selville, oliko heissä oikeasti mitään tunnistettavaa vai ei. Miehet purskahtivat raikuvaan nauruun, ja Matthew seisahtui hiukan epäröiden. Olisiko hänen sopivaa noin vain tunkeutua selvästi keskenään hyvin viihtyvien ihmisten seuraan noin vain kutsumatta? Toisaalta lähistöllä ei näkynyt tyhjiä pöytiä, joten hänen olisi joka tapauksessa lyöttäydyttävä joidenkuiden seuraan. Saattoi sitä paitsi olla, ettei kukaan edes huomaisi häntä. Ihmisillä oli käsittämätön taipumus toisinaan yksinkertaisesti olla huomaamatta häntä, oli hän miten näkyvällä paikalla hyvänsä.

”Bonjour, bonjour”, yksi seurueesta huudahti hilpeästi heti, kun hän veti tuolin itselleen.
Tällä kertaa hän ei selvästikään olut jäänyt huomaamatta. Silmänräpäyksen ajan hän pohti, olisiko hänen vastattava ranskaksi, mutta ongelma ratkesi itsestään.

”Terve! Älä välitä Francisista. Hän ei vain tule ajatelleeksi, etteivät kaikki välttämättä puhu ranskaa”, Albiino nauroi Francisiksi kutsutun miehen vieressä.
”Minusta tuntuu, että olen nähnyt sinut jossakin”, kommentoi seurueen kolmas jäsen.
”Mathias hei, sinä olet sanonut noin jo ainakin kolmelle ihmiselle tänä iltana. Jollen tietäisi, että Lukas on elämäsi suuri rakkaus, voisin kuvitella, että yrität käyttää maailman kuluneinta iskurepliikkiä.”
Mathias oli tukehtua olueensa ja mulkaisi seurueen pienikokoisinta jäsentä, joka hymyili viattomasti siniset silmät hiukan harittaen.
Matthewille alkoi olla melko selvää, ettei tämä joukko nauttinut ensimmäisiä tuoppejaan sinä iltana. Useimmiten hän karttoi humalaista seuraa, mutta nelikko vaikutti suhteellisen harmittomalta, ja hän oli utelias, oliko hän tosiaan tavannut heidät joskus aiemminkin. Ainakin Mathiaksen sanat viittasivat siihen suuntaan, mutta toisaalta jos hän oli jo kolmas sinä iltana, jonka mies väitti kohdanneensa, asiasta ei voinut olla kovin varma.

”Minä olen Matthew, Matthew Williams”, hän esittäytyi joutuen puhumaan hiukan tavallista kovempaa tullakseen kuulluksi hälyn yli.
”Minä olen Tino. Kiva tutustua”, Mathiaksen rakkauselämää pohtinut mies ilmoitti ja ojensi kätensä pöydän yli.
Sitten hän jähmettyi ja jäi tuijottamaan avoimen hämmästyneenä.
”Oletko sinä se laivapoika, joka jätti tekemättä hälytyksen silloin vuosia sitten?”
Tinoksi esittäytynyt mies näytti selviävän jonkin verran silkan yllättyneisyyden ja oman oivalluksensa voimalla. Matthew oli tullut samaan johtopäätökseen yhtä aikaa Tinon kanssa. Miesten ulkonäkö oli liikauttanut jotakin hänen muistissaan, mutta Tinon nimi oli vapauttanut muiston lopullisesti.

Hän oli työskennellyt joitakin vuosia takaperin satamassa, silloin kun heidän vanhempansa olivat vielä olleet elossa ja huolehtineet tilan töistä. Hänet oli lähetetty hakemaan jotakin vanhasta, jo silloin käytöstä poistuneesta satamasta. Perille päästyään hän oli törmännyt laivaan, jonka ei ehdottomasti olisi kuulunut olla siellä. Hän oli aavistellut pahaa outoon paikkaan ankkuroituneen laivan nähdessään, ja laivan miehistön hätääntyneet reaktiot olivat vahvistaneet kaikki hänen epäilyksensä. Hän oli kuitenkin luopunut aikeestaan hälyttää vartijat paikalle, kun Tinoksi esittäytynyt mies oli vakuuttanut heidän vaarattomuuttaan. Hänellä ei ollut ollut sydäntä jättää miehen pyyntöjä huomiotta, vaikka jokin osa hänestä olikin käskenyt noudattaa lakia ja saattaa merirosvot oikeuden eteen. Hän oli kuitenkin tiennyt, että miehistön jäsenten kohtalona olisi hirsipuu, eikä seurue ollut näyttänyt hänestä millään muotoa uhkaavalta. Niinpä hän oli jättänyt kielellään pyörivän huudon huutamatta ja antanut laivan lähteä.

”Kyllä, minä se olen”, Matthew vastasi hiukan kankeasti keksimättä mitään muutakaan.
”Hienoa! Upeaa tavata uudelleen. Sovitaanko, että olemme edelleen kalastajia tai kauppiaita tai jotakin emmekä suinkaan...”
Albiino, jonka Matthew muisteli olevan nimeltään Gilbert, potkaisi terävästi Tinon jalkaa.
”Mathias, käy hakemassa Tinolle jotain juotavaa niin, ettei hän ehdi huudella kaikkia ammattisalaisuuksiamme ympäriinsä. Ja siitä tulikin mieleeni, että miten olikaan se lupauksesi juomakilpailusta?”
”Selvä”, Mathias myöntyi seisomaan nousten. ”Ja niin se juttu. Mietin vähän, että voisin aloittaa tuosta viininlitkijästä, koska aion peitota teidät kummatkin yhdeltä istumalta. Hänen päihittämisessään ei kauaa kestä, ja sitten voin siirtyä sinuun.”

Matthew ei osannut selittää oikein itselleenkään, miksi jäi katselemaan sitä mieletöntä, juopunutta näytelmää. Olihan sillä viihdearvoa, se hänen oli pakko myöntää, mutta siitä huolimatta. Hän ei yleensä ollut kuppiloissa istuksivaa tyyppiä, eivätkä merirosvot kyenneet minkäänlaiseen keskustelun tapaiseenkaan. He olivat tyystin uppoutuneet jaloksi kilvaksi nimittämäänsä toimintaan, joka Matthewin silmissä muistutti hetki hetkeltä enemmän eläintarhaa. Tavernan omistaja, hollantilainen Tim, oli ilmeisesti samaa mieltä silmien pyörittelystä päätellen, mutta viisaana miehenä hän ei kieltäytynyt myymästä maksaville asiakkaille. Matthew itse olisi kehottanut joukkiota poistumaan jo kauan sitten, mutta toisaalta eihän hän liikemies ollutkaan.

Ilta oli ehtinyt jo pitkälle, ja Matthew alkoi todella huolestua Alfredin yhä venyvästä poissaolosta. Hän oli käynyt säännöllisin väliajoin kurkistamassa toriaukiolle varmistaakseen, ettei hänen veljensä ollut palannut, mutta tuloksetta. Aukio pysyi itsepäisesti tyhjänä, tai ainakaan hänen etsimäänsä henkilöä sille ei ilmaantunut. Kun joku Alfredin monista ystävistä, jonka Matthew itse tunsi vain ulkonäön perusteella, ilmoitti hänelle Alfredin yöpyvän aasialaisen tuttavansa luona, hän oli vähällä räjähtää tukahdutetusta kiukusta. Oliko liikaa pyydetty, että Alfred olisi vaivautunut saapumaan normaaliin aikaan hänen luokseen ja ilmoittanut suunnitelmistaan?

Hän oli jo lähtemäisillään äkäisenä takaisin heidän tilalleen, kun jokin heräsi hänen sisällään. Miksi hänen oli aina oltava se kiltti ja tunnollinen, joka palasi takaisin tekemään työt, kun Alfred oli omilla teillään? Sellaista ei rehellisesti tapahtunut kovin usein, mutta tuntikausien odottelu ja lisääntynyt ärtyneisyys eivät kaivanneet tarkkoja tietoja, kuinka monta kertaa sama oli toistunut. Hän ei koskaan valittanut juuri mistään, mitä Alfred teki tai ei tehnyt, ja sillä hetkellä hänen kiukkunsa tuntui täysin oikeutetulta. Heillä ei ollut karjaa, ja kai vilja kasvaisi pellossa yhden yön ilman häntäkin. Näiden kapinallisten ajatusten saattelemana hän pujahti takaisin tavernaan yhä järjetöntä kilpailuaan jatkavien ystävysten luokse. Olisi hänellä tänä iltana ainakin seuraa, joka jopa huomasi hänet.

***

”Tässä se taas nähdään. Sinun kurittomat kaverisi viivästyttävät koko porukkaa. Vannon, että tämä laiva lähtee puolen tunnin sisällä, ja jolleivat he ole silloin mukana, se ei ole minun asiani”, Artur pauhasi laivan kannella silmät salamoiden.
”Anteeksi nyt, mutta seisot meidän laivamme kannella”, Antonio huomautti.
”Se ja sama. Lähdemme sitten omalla laivallamme, ja te saatte jäädä odottelemaan typeriä ystäviänne.”
”Mitä tapahtui sille yhteistyölle, josta sovimme”, Antonioo virnisti.
Arthur mulkaisi häntä, mutta huokaisi siten syvään antautumisen merkiksi ja siirtyi tähyilemään rantaa.

”Mihin hittoon se sakki on voinut jumittua. Ei sillä, että piittaisin, vaikka he lojuisivat kaltereiden takana tai riippuisivat rinnakkain hirressä, mutta...”, Antonio kuuli toisen kapteenin mutisevan itsekseen.
Esitys ei hämännyt häntä, vaan hän näki selvästi, että toinen kantoi huolta muustakin kuin vain ajan tuhlaamisesta. Antonio oli itse kohtalaisen varma siitä, etteivät hänen ystävänsä olleet joutuneet mihinkään pubia kummallisempaan paikkaan, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää. Yleensä, kun jotakin tällaista tapahtui, hän oli itse mukana karkuteillä, joten odottelu ei ollut hänelle kovin arkipäiväistä. No, ainakaan hänen ei tarvitsisi kestää Lovinon raivoa pitkäksi venähtäneen illan vuoksi.

Kun vielä jokunen tovi oli kulunut ilman, että kaivatuista karkulaisista näkyi vilaustakaan, Feliciano alkoi kerjätä lupaa lähteä etsintäretkelle. Lovino ilmoitti saman tien, ettei päästäisi pikkuveljeään hortoilemaan yksikseen hämärtyville kaduille, ja vaati päästä mukaan.
”Entä jos vain lähtisit heidän kanssaan”, Arthur heitti reelingin luota Antoniolle. ”Jätä norjalainen tänne, koska hän on teistä ainoa, josta on oikeasti jotain hyötyäkin. Sitten me voisimme vahingossa ajautua tuulen mukana satamasta ja jättää teidät seitsemän sekoilemaan tänne.”
Antonio ei vaivautunut vastaamaan. viimein pohdittuaan hän myöntyi Felicianon pyyntöön.

Heidän ei tarvinnut odotella kauaa italialaisia palaaviksi. He olivat tuskin ehtineet pois näkyvistä, kun Feliks jo ilmoitti hilpeästi heidän olevan tulossa takaisin.
”Öh, miksi he juoksevat?”
Antonio katsahti rantaan ja näki Eduardin olevan oikeassa. Kaksi hahmoa pinkoi kohti laivaa mieletöntä vauhtia.
”Aseisiin!” Ludwig huudahti tarttuen välittömästi raskaan miekkansa kahvaan.
Muutkin liikehtivät levottomin a aseitaan hapuillen.

”Työnnä se terä sinne mistä se tulikin, peruna-aivo”, Lovino huusi heti, kun he tulivat äänenkantaman päähän. ”Sinä et tarvitse sitä, vaikka minä voisinkin omasta puolestani tehdä pari murhaa, ihan vain varoituksena muille ääliöille.”
Ilmapiiri rentoutui välittömästi ja Ludwigkin työnsi miekkansa takaisin huotraan.
”Pidä vähän pienempää ääntä, tai tässä on pian varmasti käyttöä teräkselle”, Arthur vaati tähyillen vanhaan satamaan päättyvää kujansuuta italialaisen takana.
Vaikkei kukaan onneksi ajanutkaan heitä takaa, metelin pitäminen lainvartijoiden valvomassa kaupungissa ei koskaan ollut erityisen turvallista.

”Mitä tuo on?” Toris kysyi äkkiä saaden kaikki oitis vaikenemaan.
Suunnasta, josta Feliciano ja Lovino olivat tulleet, kantautui kaukaista laulua, joka voimistui ja läheni koko ajan.

”Tino”, Berwald ilmoitti lyhyesti.
”Niin on”, Lukas vahvisti ja kohotti hämmentyneenä kulmiaan. ”Minusta kuulostaa siltä, että hän laulaa omalla kielellään.”
”Viis kielestä. Minkä hiton takia hän ylipäätään mekkaloi tuolla tavalla?” Eirikur puuttui puheeseen.
”Valitettavasti minusta tuntuu, että tiedän vastauksen”, Lukas tuhahti näyttäen äkkiä hyvin ärtyneeltä.

Antoniolta kesti hetki sisäistää näkemänsä. Hän oli kyllä aavistellut, että nelikon matka oli saattanut katketa pubin kohdalla, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Ensimmäisenä hän näki Tinon, joka johti kulkuetta laulaen täyttä kaulaa ja soittaen ilmeisesti jonkinlaista kuvitteellista kielisoitinta. Heti hänen perässään marssi Gilbert, joka esitti ilmeisesti jonkin sortin armeijan komentajaa karjuen kehotuksia perässätulijoille. Perää piti Antonion hämmästykseksi neljän hengen joukko. Francisin ja Mathiaksen lisäksi mukana oli kaksi muutakin miestä, joita hän ei ainakaan ensisilmäyksellä uskonut tuntevansa. Syykin kahden odottamattoman henkilön läsnäoloon selvisi yhdellä vilkaisulla. Sekä Francis että Mathias näyttivät menettäneen kumpikin tyystin kykynsä kävellä itsenäisesti.

”Tämä on painajainen. Tämä ei voi olla totta. Tämä on...”
Arthur ei ilmeisesti löytänyt sanoja kuvaamaan tilannetta, sillä hän sulki suunsa kesken lauseen epätoivoisen näköisenä. Antonion oli myönnettävä, ettei hänkään olisi aivan äkkiä keksinyt sopivaa ilmausta kuvaamaan senhetkisiä ajatuksiaan. Tavallaan tilanne oli huvittava, suoranainen komiikan helmi, mutta toisaalta Arthurin ja Lukasin ilmeet enteilivät vaaraa. Yleensä niin ilmeetön Berwaldkin näytti jollei nyt aivan vihaiselta, turhautuneelta ainakin.

Väki kannella jakautui kuin punainen meri saapujien tieltä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kun nelikko saattajineen kompuroi keskelle laivan kantta. Tinon yhä jatkuva laulu esti kuitenkin kohtalokkaan hiljaisuuden laskeutumisen.

”Kiehtovaa”, Eduard sanoi hetken kuluttua laulua kuunneltuaan.
”Mistä tuossa on kyse?” Elizabeta halusi tietää.
”En ole aivan varma. En puhu suomea kovin paljoa, ja nyt hänen ääntämyksensä ei ole parhaimmillaan. Luulisin kuitenkin, että kyse on sammosta.”
”Mistä sangosta? Eikö joku saa häntä tukkimaan turpaansa?” Arthur ärähti yksitoikkoisen melodian ja käsittämättömien sanojen käydessä pikkuhiljaa yli hänen sietokykynsä.
”Ei sangosta vaan sammosta”, Eduard oikaisi.

”Mikä se on?” Feliciano kysyi innoissaan.
”No, sitä on vähän hankala selittää. Joissain runoissa se on ikään kuin mylly, josta tulee mielin märin rahaa, viljaa ja suolaa. Sitten toisaalta taas on sellaisiakin kertomuksia, joissa se on eräänlainen maailmanpuu, joka kannattelee koko kaikkeutta. Nyt hän taitaa kertoa siitä, kuinka se hajosi, ellen täysin erehdy.”
”Ole nyt helkkari sentään jo hiljaa siitä rikkinäisestä myllystä!” Arthur karjaisi laulun vain yltyessä.
Hiukan hämmentyneen näköisenä Tino sulki suunsa ja jäi huojahtelemaan uhkaavasti katse Berwaldiin iskostettuna.

”Sinähän olet se poika, joka auttoi meidät pakoon kerran tästä samasta paikasta” Antonio huudahti tunnistettuaan äkkiä toisen vieraista.
”Kyllä vain. Matthew Williams.”
Antonio tarttui tarjottuun käteen ja esittäytyi leveästi hymyillen.
”Mitä sinä täällä teet,Roderich?”
Elizabeta silmäili uteliaan oloisena toista ylimääräisistä tulijoista, joka talutti parhaillaan Mathiasta raivokkaana mulkoilevan Lukasin luo. Nimi liikautti jotakin Antonion mielessä, ja pian hän muisti, missä oli kyseiseen nimeen törmännyt. He olivat joskus ennen jakautumistaan kahteen ryhmään pelastaneet nuoren aatelisen, joka oli joutunut eksyttyään perusteellisen ryöstön kohteeksi. Heidän polkunsa olivat näköjään jälleen ristenneet.

”Roddy on niin mahtava, että voisin vaikka suudella häntä”, Gilbert julisti.
”Sinä hoit rakkaudentunnustuksia Elizabetalle koko matkan tavernasta tänne”, Roderich huokaisi kyllästyneenä, joskin lievästi punastuen.
”Kyllä kyllä. Hänkin on loistava. Voisin minä häntäkin suudella”, Gilbert totesi hetken mietittyään näkemättä asiassa ilmeisesti ongelman häivääkään.
Roderich pyöräytti silmiään Elizabetan nauraessa.

”Puhu niin, että minäkin ymmärrän.”
Antonio pyörähti katsomaan äänen suuntaan. Berwald näytti hänestäkin hiukan pelottavalta turhautuneena mulkoillessaan, mutta yhä omalla kielellään kiivaasti puhuva Tino ei uskomatonta kyllä näyttänyt piittaavan.
”Mitä hän sanoo?” Berwald murahti lopulta Eduardille.
Eduard pinnisteli hetken ymmärtääkseen ja lehahti kirkkaan punaiseksi.
”Ei mitään”, hän sanoi vältellen, mutta luovutti pian Berwaldin vaativan katseen alla.
”Alkuosan jätän kääntämättä, mutta hän taisi kutsua sinua juuri Pohjanakaksi.”
”Miksi?”
”Se on sellainen, sellainen olento vain. Se esiintyy siinä laulussa. Sitä sanotaan myös louheksi, ja se on tarinan pahan pohjolan johtaja.”
”Berwald on akka”, Mathias hihkaisi riemuissaan.
Ruotsalaisen ilme synkkeni entisestään, ja Antonio otti tahtomattaankin pari askelta taaksepäin. Alkava rähinä keskeytyi kuitenkin lyhyeen, kun kaupungin suunnalla soivat torvet. He kaikki tunsivat soitetun hälytyksen, sillä se tiesi vaaraa. Heidän läsnäolonsa oli havaittu.

A/N2: Näin siis käy, kun joutuu opiskeluiden puitteissa kirjoittelemaan sammosta. On siis oikeastikin vähän epäselvää, mikä sampo alunperin oli. Monien teorioiden mukaan se kuitenkin saattoi olla aivan alkujaan maailmanpuu, joka piti maailman osat, ylisen, alisen ja keskisen maailman paikoillaan ja mahdollisti taivaan pysymisen ylhäällä. Tämä vain tällaisena pienenä extratietona.

[vaahtokarkkiunelma]

olipas mukava nähdä, että tätä oli päivitetty.

olin juuri sopivasti lopetellut pitkän ja synkemmän puoleisen ficin lukemisen, joten tämä pirtsakka ja huumoripainotteinen luku upposi erittäin hyvin. Ihana nähdä näin moni Hetalian huikeasta hahmokatraasta mukana tässäkin. Gilbertin ja kumppaneiden juominkireissu hihitytti kovasti, voi muita raukkoja, jotka joutuvat heidän seuraansa kestämään... Ja ihana nähdä vähän Frying Pangle-dynamiikkaa, innolla odotan kolmikolle jatkoa. Toivottavasti innostut nyt taas tämän jatkamisesta, on aina mukava lukea Hetalia-ficcejä välillä suomeksikin.