Ikäraja: K-11, puhetta siitä mistä puute
Laji: kesäromanssi, femme
Hahmot/Paritus: Nasu/Peppi/Jesse
Tiivistelmä: Peppi ei tiennyt, oliko vika hänessä vai Jessessä – halusiko hän liikaa vai halusiko Jesse liian vähän?A/N: Kirjoitin tämän joskus viime toukokuussa, mutta en ollut tyytyväinen lopputulokseen ja jäi julkaisematta. Nyt päätin sitten lukaista läpi, eikä se nyt niin kamala ollutkaan. Keveää kesäromantiikkaa, tai oikeastaan siitä haaveilua. Ihan vaan muistutukseksi, että kyllä se kesä sieltä vielä tulee!
Taivas ja muita rajoja
"Kuuletsä?"
Äkäinen ääni lävisti Pepin tajunnan kuin nuoli. Hän ravisti porkkananvärisiksi haalistuneet punaiset hiukset silmiltään ja kääntyi poikaystävänsä Jessen puoleen.
"Mitä sä sanoit?" hän kysyi ja väläytti pojalle hölmön hymyn toivoen, että se riittäisi silittämään rypyt tämän paljaalta otsalta.
"Mun pitäis varmaan kysyä, että
kuunteletko sä", Jesse valitti ja kiersi käsivartensa omistavasti tyttöystävänsä ympärille. Hän piti kovasti niistä lyhyistä, kivipestyistä farkkusortseista, jotka Peppi oli aamulla sujauttanut jalkaansa. Niistä röyhkeistä katseista, joita tyttöön suunnattiin, hän sen sijaan ei juurikaan pitänyt.
"Mitä sä oikein tuijotat?" hän kysyikin, ääni mustasukkaisuuden peitetystä tuskasta kireänä.
"En mitään", Peppi vastasi nopeasti ja työnsi kätensä Jessen farkkujen takataskuun. Se oli totuus, mutta hänen totuutensa eivät aina riittäneet Jesselle.
Peppi oli pari senttiä suomalaista keskimittaa pidempi, vaikka näyttikin kääpiöltä lähes kaksimetrisen jalkapalloilijansa rinnalla. Siroksi häntä ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan, ja hänen äitinsä vitsailikin jatkuvasti kasvattaneensa Pepistä ja hänen kahdesta isoveljestään varsinaisen panssariprikaatin. Hänellä oli isot reidet, leveä lantio ja entisen tanssijan esimerkillinen ryhti. Hän oli luonnostaan aivan vaalea (tähän aikaan kesästä paikoittain punainen kuin keitetty hummeri), eikä pronssiseen purkkiin pakattu rusketuksenedistäjä ollut tuonut asiaan muutosta lupauksistaan huolimatta. Hänen äitinsä, joka nauroi yhtä lailla itselleen kuin omalle jälkikasvulleen, oli sitä mieltä, että 'kalkkilaivan kapteeni' oli Pepin kohdalla harhaanjohtava ilmaus. Hän ei ollut kapteeni vaan salamatkustaja, joka oli pyörinyt kalkkikuormassa koko pitkän laivamatkan ajan.
"Voisitteks te mennä vähän eteenpäin?" joku kysyi kärsimättömästi heidän takanaan. Peppi tuntui viimein muistavan, missä seisoi. Sateinen, kylmä kesäkuu oli juuri taittunut helteiseksi heinäkuuksi, ja iltapäivän aurinko antoi maailmalle onnelliset värit. Linnanmäen huvipuisto oli täynnä naurua ja huutoja, hikiläiskiä t-paidoissa ja tahmeaa sokeria lasten sormissa. Peppi peitti mustat silmänalusensa valtavilla muovisilla aurinkolaseilla ja astui eteenpäin. Hän oli herännyt aamulla jyskyttävään päänsärkyyn ja siihen, että hänen suunsa oli muuttunut autiomaaksi, jonka keskellä kieli makasi kuin rantaan ajautunut valas. Puolikasta kinkku-ananaspitsaa (Pepin poikaystävä teki elämässään vain turvallisia valintoja) ja puoltatoista Pepsi-litraa myöhemmin Jesse oli ehdottanut, että he lähtisivät huvipuistoon. Aluksi Peppi oli vastustanut ajatusta, joka yksinään riitti tekemään hänet huonovointiseksi, mutta aikansa suostuteltuaan Jesse oli saanut hänen päänsä käännettyä. Nyt, kello 16:54 he jonottivat maailmanpyörään, ja tytön olo alkoi hiljalleen tasaantua.
"Mennäänkö terassille johonkin, kun lähdetään täältä?" punapää kysyi toiveikkaana.
"Terassille? Taasko sä rupeat juomaan?" Jesse kysyi, ja Peppi tiesi, että tämä oli taas hyvää vauhtia ärtymässä häneen. Häneen ja siihen, miten hän halusi viettää kesälomansa.
"Yks siideri vaan", hän mankui ja räpytteli viehkeästi ripsiään unohtaen, ettei Jesse nähnyt niitä tummien lasien takaa.
"Katotaan nyt", poika murahti ja irroitti otteensa Pepistä, sanoutui irti tämän päähänpistoista.
Jono oli yhtä pitkä kuin se, jonka läpi hän oli edellisenä iltana pujotellut täpötäyteen yökerhoon. Peppi saattoi olla silloin tällöin hieman moraaliton, mutta ei hänelläkään ollut pokkaa etuilla kaksosrattaita työnteleviä suurperheitä ja yksinhuoltajaisiä, joiden olkapäillä keikkui pellavapäisiä tenavia. Koska Jesse oli aloittanut mykkäkoulun, hän katseli ajankulukseen muita jonottajia. Kimakka, riemastunut naurunkikatus kohosi muun hälyn yläpuolelle, ja muutaman metrin heidän edellään jonottava porukka veti Pepin huomion puoleensa.
Tumma, pitkä ja hoikka tyttö nauroi pää kenossa, helmenvalkoiset hampaat huulikiillosta kosteita huulia vasten välkkyen. Tytön paksut, öljynmustat hiukset oli sidottu päälaelle sotkuiselle nutturalle, ja paljasta niskaa koristi tatuointi. Peppi siristi silmiään nähdäkseen, mitä tatuoinnissa luki, mutta tyttö oli liian kaukana. Hänen katseensa putosi niskasta leveälle kaistaleelle maitosuklaan väristä ihoa, joka jäi pinkin t-paidan ja hameen vyötärönauhan väliin. Kun tyttö kääntyi sanomaan jotakin vieressään seisovalle ruskettuneelle urheilijanuorukaiselle, Peppi näki napakorun välkähtävän. Valkoinen hame myötäili uskollisesti tummaverikön lantion muotoja ja loppui ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan. Kun katsoi tarkkaan (ja Peppihän katsoi), saattoi erottaa vaaleat vesirokkoarvet tytön solakoissa säärissä.
"Eteenpäin nyt", mutistiin jälleen hänen selkänsä takana, ja hän siirtyi tottelevaisesti. Hän irroitti väkisin katseensa tytöstä, joka sen oli vanginnut.
Viiden minuutin kuluttua Jesse oli saanut puhekykynsä takaisin ja heidän edellään oli Pepin tarkkaileman kaveriporukan lisäksi enää muutama lapsiperhe. Vanhempien siimankireistä äänistä kuuli, että heidän kärsivällisyytensä oli hiipumassa. Peppi huokaisi helpotuksesta, kun kahden kurittoman kolmivuotiaan äiti viimein tajusi, että 165 metrin korkeudessa lapset tuskin kävisivät yhtään sen vähemmän hermoille kuin maan pinnalla. Jesse oli juuri antamassa seikkaperäistä selostusta jalkapallopelistä, jonka hänen joukkueensa oli voittanut kirkkain lukemin, kun Peppi tajusi, että tumma tyttö seisoi nyt aivan heidän edellään. Punapää räpytteli hämillisenä silmiään. Hän pinnisteli, ettei Jessen tarinan rankkareiden ja paitsioiden vyyhtiin sotkeutunut punainen lanka lipeäisi hänen sormistaan. Oli kuitenkin vaikeaa estää ajatuksiaan harhailemasta siihen, mikä oli hänen edessään.
"Taas sä oot jossain ihan muualla", Jesse totesi, kun Peppi naurahti jo kolmannen kerran täysin väärässä kohdassa.
"Sori", Peppi sanoi nopeasti ja puristi poikaystävänsä käsivartta. "Mä käyn edelleen vähän hitaalla."
Jesse tuijotti häntä kaunaisesti ja oli juuri sanomassa jotain, kun jono liikkui eteenpäin. Enää muutama minuutti, ja olisi viimein heidän vuoronsa astua koriin ja kohota kohti kirkkaansinistä taivasta. Peppi nousi varpailleen ja suuteli Jesseä hätäiseksi anteeksipyynnöksi. Kun hän kääntyi eteenpäin, tumma tyttö katsoi suoraan häneen ja hymyili. Hymy oli viekas ja toispuoleinen ja painoi kuopan vasempaan poskeen. Pepin vatsassa lepatti siihen malliin, että hän olisi hyvinkin voinut nielaista kolibrin. Puna kohosi hänen poskilleen. Hänestä tuntui, että tyttö näki suoraan hänen tummien lasiensa läpi, niin intensiivinen tämän katse oli. Tytön silmät olivat epätavallisen vaaleanruskeat, kuin maitokahvia, jonka joukkoon oli sekoitettu pieniä kultahippuja.
"Peppi hei, nyt mennään", Jesse tokaisi kuulostaen yhtä kärsimättömältä kuin pikkulasten vanhemmat. Hän tarttui tyttöystävänsä käteen ja veti tämän punaiseen, kannattimissaan keikkuvaan koriin perässään. Hän suukotti tytön oranssinpunaisia hiuksia. Peppi kohotti hymyillen katseensa ja päätti jättää vieraille vesille harhailleet ajatuksensa maan tasolle. Hän onnistuikin aikeessaan aina siihen asti, kun tumma tyttö ja tämän viljatukkainen ystävä kiipesivät samaan vaunuun. Peppi nielaisi ja käänsi katseensa tytön pitkistä sääristä. Kuin aavistaen hänen ajatuksensa tummaverikkö risti jalkansa. Saattoi se toki johtua siitäkin, että Peppi ja Jesse näkivät suoraan tämän laittoman lyhyen hameenhelman alle.
Peppi veti syvään henkeä ja yritti keskittyä poikaystäväänsä. Kun tummaverikön päivettynyt seuralainen vastasi puhelimeensa, hänen oli kuitenkin pakko luopua romanttisesta mielikuvasta taivaan halki matkaamisesta.
"Mitä helvettiä, jätkät? Vitustako mä tietäisin", liian isoon hupputakkiin pukeutunut poika kailotti puhelimeensa. Sinisessä vaunussa heidän alapuolellaan kauhistunut äiti peitti lapsensa korvat.
"Häh? Mä oon Lintsillä Hytösen, Lindan ja Nasun kanssa."
Peppi huomasi kuuntelevansa keskustelua samaan aikaan kuin yritti olla välittämättä siitä. Hänen sormensa hypistelivät huolimattomasti Jessen t-paidan helmaa.
"Sano terveisiä", tumma tyttö sanoi ja kosketti kevyesti vierustoverinsa käsivartta. Tytön kynnet olivat samaa herkullista vaaleanpunaisen sävyä kuin niukasti mitoitettu t-paitakin ja tämän ääni valui samaa hunajaa kuin oli helmeillyt tämän naurussa hetki sitten.
"Nasu sanoo terveisiä", vaalea nuorukainen puhui ja nauroi sitten kovaäänisesti. "Älä vitussa. Mitäs tänään?"
Nasu. Peppi vilkaisi Jesseen. Älypuhelimeensa karjuva hoppari ja tämän tyttöystävä eivät todellakaan olleet kuuluneet pojan suunnitelmiin, mutta toisin kuin Peppiä, tätä ei kiinnostanut pätkääkään, keitä heidän vaunuunsa tunkeutuneet vieraat olivat. Nuorukainen tuijotti pahantuulisesti kaikkialla heidän ympärillään avautuvaa maisemaa, kotikaupunkiaan, joka jälleen kerran tarjosi vain pettymyksiä. Peppi huokaisi ja kääntyi eteenpäin. Nasu sentään hymyili.
Tällä kertaa Nasulla oli hymykuoppa kummassakin poskessa. Pepin teki mieli koskettaa tummaa ihoa, joka näytti yhtä pehmeältä kuin sulatettu suklaa. Hän olisi halunnut suukottaa tytön hymykuoppia ja nenänpäätä, maistaa hikihelmiä tämän otsalta. Hän vaihtoi kankeasti asentoa, ja hänen aikaisemmin valkoisen, nyt tomuisen tennarinsa kärki kosketti Nasun säärtä. Tyttö kääntyi katsomaan. Jälleen tämä tuntui näkevän suoraan hänen lävitseen. Hymy tytön täyteläisillä, kosteilla huulilla syveni, kun tämä hivutti oman, siroon nahkasandaaliin puetun jalkansa aivan kiinni häneen. Hitaasti ja huolimattomasti, ikään kuin vahingossa, Nasun jalka hipaisi hänen nilkkaansa, sitten paljasta säärtä. Mikään ei kuitenkaan tapahtunut vahingossa, sillä tyttö katsoi edelleen häntä silmiin. Tämä kaivoi laukustaan huulikiillon ja levitti sitä huulilleen niin riettaasti, että Peppi olisi halunnut katsoa poispäin. Hän ei kuitenkaan voinut. Hän vain tuijotti äärimmäisen tietoisena käsistään, jotka lojuivat kömpelösti sylissä. Käsistä, jotka oli tehty koskettamaan.
Nasu antoi sandaalin pudota jalastaan. Keskimmäistä varvasta koristi sormus. Pian Peppi tunsi varpaiden kutittelevan säärensä ihoa ja värähti. Jesse ei huomannut mitään, tuijotti vain Kallion kirkkoa hapan ilme komeilla kasvoillaan. Nasu jatkoi jalkapeliään, ja Peppi istui paikallaan jäykkänä kuin autonvalojen sokaisema hirvi. Hän pelkäsi, että jos hän liikahtaisi, hän liikkuisi yhtäkkiä liikaa: hyppäisi tytön syliin ja suutelisi tätä kuin viimeistä päivää, viimeistä ihmistä maailmanlopun sarastuksessa. Nasun katse tuntui riisuvan hänet, kuorivan vähäisetkin vaatteet hänen yltään, mutta se ei riittänyt. Hän halusi tulla oikeasti riisutuksi, riisua oikeasti.
Peppi ei ollut kertonut Jesselle, ettei pitänyt ainoastaan miehistä. Hän piti yhtä lailla kaikista ihmisistä: miehistä ja naisista, lyhyistä ja pitkistä, vaaleista ja tummista. Pohjimmiltaan he kaikki olivat samanlaisia, kauniita ja haluttavia. Ja Peppihän halusi. Hän ei tiennyt, oliko vika hänessä vai Jessessä – halusiko hän liikaa vai halusiko Jesse liian vähän? Joka tapauksessa hän halusi enemmän kuin Jesse oli valmis antamaan. Kun hän luki keskustelupalstoja ja kuunteli ystäviensä juttuja, hän tunsi olevansa yksin ongelmansa kanssa.
Nyt hän halusi tuota tuntematonta tyttöä, josta ei tiennyt muuta kuin sen, että ainakin kaksi (nyt kolme) ihmistä tunsi tämän Nasuna. Hän halusi niin paljon, että hänen sydämensä putosi tulikuumana, höyryävänä möykkynä alavatsaan ja teki sinne pesän. Nasu hymyili hänelle edelleen, siveli edelleen hänen jalkaansa omallaan. Kärpässienenpunainen kori keikkui hitaasti kohti taivasta.
Ja sitten he olivat huipulla. Niin korkealla, että Peppi oli näkevinään taivaan kaartuvan yläpuolellaan. Hän oli selviytynyt lukiosta yliopistoon kaikkia mahdollisia tielleen asetettuja rimoja hipoen mutta tiesi kuitenkin sen verran, ettei taivas mihinkään kaartunut. Siitä huolimatta hän tunsi olevansa vankina jättimäisen, kirkkaansinisen juustokuvun alla tai kirjahyllyssä pölyä keräävän karttapallon sisällä.
Ylhäällä käyvä leuto tuuli ei riittänyt sammuttamaan hänen himoaan, se puhalsi päinvastoin uutta elämää hänen vatsanseutuaan kutitteleviin liekkeihin. Peppi pakotti katseensa Jesseen. Poikaystäväänsä. Hiekkatukkaiseen, ruskettuneeseen jalkapalloilijaan, johon moni hänen vanhoista lukiokavereistaan oli edelleen palavasti ihastunut. Jessen olisi pitänyt riittää hänelle: riittihän hänkin Jesselle kaikessa epätäydellisyydessään. Hän puristi pojan polvea katkaistujen farkkujen läpi, myötäili sormillaan kovaa luuta. Jesse tuskin vilkaisi häneen. Peppi puri mietteliäänä huultaan. Hänen poikaystävänsä ei suostunut katsomaan häneen, joten oliko hänellä muuta vaihtoehtoa kuin katsoa Nasuun? Vastata varoen tämän hymyyn? Siirtää jalkaansa niin, että valkoinen iho liukui ruskeaa vasten? Hän yritti kuunnella omatuntoaan, mutta se pysyi vaiti. Kori lähti huojuen liikkeelle, se seurasi uskollisesti ympyrän kaarta, ja tällä kertaa suunta oli alaspäin. Peppi nosti aurinkolasit nenältään valmiina tekemään siirtonsa pelissä.
Sitten tapahtui jotain sellaista, mitä ei olisi kuulunut tapahtua. Ei silloin, ei siinä sadussa. Poika, joka oli kiivennyt koriin Nasun perässä, sanoi ystävälleen 'vittu terve' ja lopetti puhelun. Tämä käänsi katseensa Peppiin, joka laski omansa posket punaisina, häpeissään ja kiihottuneena. Maailma muisti olla julma silloinkin, kun linnut lauloivat ja ruoho kukki Pepin isoveljen parvekkeella.
Peppi yritti pitää tungettelevat silmänsä poissa, kun poika painoi kasvonsa Nasun pitkää kaulaa vasten. Ruskettuneet kädet kiipesivät tytön reisiltä vyötäisille ja katosivat pian paidanhelman alle. Nasu käänsi sievää päätään tarjotakseen pojalle paremmat apajat – ja lukitakseen katseensa Peppiin. Punapää hätkähti. Ensin hänen mielessään kävi, että tyttö ivasi häntä, nauroi hänelle ja hänen kuvitelmilleen, jotka aikuisviihdeteemasta huolimatta olivat hyvin lapsellisia. Sitten Nasu iski silmää. Salaliitto. Nuorukaisen huulet, jotka olivat vielä äsken jauhaneet paskaa puhelimessa, tutkivat nälkäisinä Nasun kaulaa, mutta tytön katse antoi ymmärtää, että höyhenenkevyet huokaukset oli omistettu juuri
hänelle.Niinpä Peppi vain katseli, kuinka Nasu nosti toisen jalkansa pojan syliin ja nyppi tämän pehmeitä, vaaleita niskavilloja. Tummat silmät painuivat kiinni vain hetkeksi, kun poika nousi suutelemaan – sitten ne palasivat Peppiin täynnä kipinöitä, kuin tulikärpäsiä. Peppi halusi kerätä ne kaikki ja sulkea ne purkkiin ihailtavaksi. Jesse heräsi viimein tummanharmaasta horroksestaan ja loi vastapäätä kuhertelevaan pariskuntaan kukkahattukatseen. Peppi sävähti, kun nuorukainen laski käsivartensa hänen harteilleen. Jessen iho oli tuskallisen kuuma, tuskallisen väärä; ei se iho, jota hän olisi halunnut koskettaa. Ja kuitenkin hän oli ansassa poikaystävänsä käsivarren alla.
Viimein punainen kori tavoitti maanpinnan. Jessen pitkät sormet, jotka olivat joskus levänneet pianonkoskettimilla, kiertyivät Pepin ranteen ympärille. Peppi seurasi poikaystäväänsä vastahakoisesti, poispäin maailmanpyörästä, Nasusta, hellepäivän houkutuksesta.
"Helvetin törkeää porukkaa", Jesse murahti äreissään. Peppi mutisi jotakin käsittämätöntä vastaukseksi ja vilkuili olkansa yli. Vaalea nuorukainen oli painanut Nasun aitaa vasten, mutta tyttö katsoi edelleen häneen. Tämän kosteat huulet liikkuivat muodostaen viestin.
"Nähdään", tuo täydellinen suu sanoi hymyillen, ääntäkään päästämättä. Peppi nyökkäsi.
"Nyt mennään sinne terassille", hän sanoi päättäväisesti ja kietoi kätensä Jessen vyötärölle.
Maailmanpyörä jatkoi pyörimistään, ja kun Peppi kääntyi katsomaan, Nasu oli kadonnut. Peppi oli kuitenkin ehtinyt nähdä vilauksen tämän tatuoinnista.
He who hesitates is a damned fool.
