Nimi: Sotilaan tytär
Kirjoittaja: Mythofan1
Fandom: Marvel Captain America
Ikäraja: S
Paritus: Captain America/Peggy
Genre: toimintaseikkailu
Yhteenveto: Miten Stephanie tapasi isänsä ja hänestä tuli seuraavan sukupolven Captain America.
Disclaimer: En omista Captain Americaa. Vain omat hahmoni. Kunhan vain annan mielikuvituksen lentää.
Varoitukset: Syväjäätyminen ja Punakallo.
Sotilaan tytär
Vuosi 1950. New Yorkilaisessa sairaalassa Peggy Carter makasi vuoteessaan pieni tyttövauva sylissään. Peggy katseli hymyillen pikkuista tytärtään ja käänsi sitten katseensa ikkunasta näkyvälle pilvettömälle kesätaivaalle. Hän huokaisi haikeasti.
- Kunpa näkisit tyttäresi, Steve, Peggy ajatteli.
Steve Rogers eli kapteeni Amerikka oli mitä uskottavimmin kuollut Hydran lentokoneen pudottua jonnekin Pohjoisnavalle. Peggyn ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hoitaja avasi oven.
- Teille on vieras, neiti Carter, hoitaja sanoi.
Hoitajan perässä huoneeseen saapui Peggylle tuttu mies.
- Eversti Phillips? Peggy sanoi yllättyneenä.
Eversti nyökkäsi Peggylle ja odotti, kunnes hoitaja oli lähtenyt. Sitten hän käveli Peggyn vuoteen viereen ja laski ostamansa kukat yöpöydälle.
- Tämä siis on pikku Stephanie, eversti sanoi ja ojensi kätensä pikkuiselle.
Hänen yllätyksekseen pienokaisen ote hänen sormestaan oli todella voimakas. Oikeastaan tavallista voimakkaampi. Eversti nosti katseensa Peggyyn.
- Luuletko, että osa Steven voimista siirtyi häneen, hän kysyi.
Peggy nyökkäsi, mutta ei ollut varma oliko se hyvä vai huono juttu.
- Hän taitaa olla tulevaisuuden pikku kapteeni Amerikka, hän sanoi.
Vuosi 1964. Oli kulunut 14 vuotta Stephanie syntymästä ja tästä oli kasvanut oikein pirteä nuori tyttö. Pieniä erikoisuuksia kuitenkin hänestä huomasi ja ne olivat, että hän oli tavallista nopeampi, voimakkaampi ja kestävämpi. Niiden lisäksi hän urheili enemmän kuin muut tytöt. Melkein, joka päivä koulun jälkeen Stephanie oli ajanut pyörällään heti kotiin toivoen samalla, että isä olisi palannut. Joka kerta toivomus oli osoittautunut turhaksi. Syntymäpäivänään Stephanie ajoi kotiin kaatosateessa. Pisarat rummuttivat hänen pyöräilykypäräänsä, joka itse asiassa oli siniseksi maalattu sotilaskypärä. Stephaniella oli myös aina mukanaan roskapöntön kannesta tehty kilpi. Hän uskoi sen tuovan jonkinlaista onnea. Kun Stephanie pääsi kotiin, hänen äitinsä oli kuistilla odottamassa.
- Kulta, olet läpimärkä. Käy vaihtamassa vaatteet ja tule sitten alas. Minulla on yllätys, Peggy sanoi.
Stephanien surkea ilme kirkastui.
- Anna sen olla isä. Anna sen olla isä. Anna sen olla isä, hän ajatteli vaihtaessaan vaatteitaan.
Sitten Stephanie riensi alakertaan valmiina loikkaamaan isänsä kaulaan.
- Hyvää syntymäpäivää Stephanie! Peggy huudahti.
Ruokasalin pöydällä oli suklaakakku, jossa oli 14 kynttilää, ja jonkin verran lahjapaketteja. Stephanien into lopahti kuin ilmapallo, josta oli laskettu ilmat pihalle. Hän istui kuitenkin pöydän ääreen.
- Puhalla ja toivo jotakin, Peggy sanoi ja työnsi kakkua lähemmäksi.
- Toivon, että tapaan isän, Stephanie huokaisi ja puhalsi kynttilät sammuksiin.
Myöhemmin Peggy soitti eversti Phillipsille.
- Phillips? Peggy tässä. Kuule. Stephanie on ihan onneton. Eikö Stevestä ole vieläkään löytynyt mitään? Peggy kysyi ja vilkaisi samalla ruokasalin puolelle.
Stephanie ronkki edelleen suklaakakun palaansa. Hänellä ei tuntunut olevan yhtään nälkä.
- Olemme onnistuneet löytämään suurimman osan Hydran aluksesta, mutta emme vielä komentokantta. Siihen saattaa mennä vielä vuosia. Eikä ole takeita selvisikö Steve rytäkästä, Phillips sanoi.
- Olet hänen kummisetänsä. Auta Stephaniea, Peggy pyysi.
Phillips huokaisi:
- Hyvä on. Tuo hänet Starkin labraan.
Monta tuntia myöhemmin Stephanie käveli äitinsä kanssa sisälle Starkin laboratorioon. Eversti Phillips ja Howard Stark olivat heitä vastassa.
- Eversti Phillips, Stephanie sanoi ja vei käden kypäränsä lippaan.
- Et edelleenkään ole sotilas, Stephanie. Tässä on Howard Stark, Phillips esitteli.
Howard kätteli Stephanien ja käänsi sitten katseensa Peggyyn.
- Samat vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. Ihan isänsä näköinen, hän sanoi.
- Asiaan Stark, Phillips huomautti.
- Aivan aivan. Seuratkaa minua, Howard sanoi ja lähti johdattamaan seuruetta eteenpäin puhuen samalla koko ajan.
Stephanie kuunteli vain puolella korvalla ja katseli ihmetellen seinillä olevia vempaimia. Aivan kuin hän olisi astunut sisälle tulevasuutta esittelevään museoon.
- Ja tässä on se laite, joka teki kapteeni Amerikasta kapteeni Amerikan, Howard päätti pälpätyksensä.
Stephanie oli vähällä törmätä äitinsä. Heidän edessään oli iso hiukan pystyyn nostettua sarkofagia muistuttava laite. Stephanie tuijotti laitetta ymmällään.
- Mitä se tekee? hän kysyi.
Howard hymyili.
- No alkujaan se valjasti seerumin, jolla isästäsi tehtiin kapteeni Amerikka. Seerumin kaava katosi tohtori Erskinen mukana. Nykyään laite toimii lähinnä syväjäädyttimenä, hän sanoi.
- Tämän takia täällä olemmekin. Stephanie saattaa pian tavata isänsä, Phillips sanoi.
Sekä Stephanie että Peggy näyttivät hämmästyneiltä.
- Uskomme, että Steve saattoi selvitä rytäkästä, mutta hän on varmaankin jäissä jossakin Pohjoisnavalla. Stephaniella on samat voimat kuin Stevellä, joten voimme luultavasti saada tyttären tapaamaan isänsä, Howard selitti.
Peggy näytti huolestuneelta, mutta nähdessään Stephanien innostuksen, hän ei voinut olla suostumatta tuumaan. Hetken päästä Stephanie makasi laitteessa kypärä päässään. Howard työskenteli ohjaimien kanssa.
- Valmiina, Stephanie? hän kysyi.
- Valmiina ollaan, Stephanie vastasi.
- Odottakaa! Peggy huusi juosten paikalle.
Hän ojensi Stephanielle tämän kilven.
- Olit unohtaa kilpesi, Peggy sanoi hymyillen.
- Kiitti äiti, Stephanie sanoi.
Peggy antoi suukon Stephanien otsalle ja lähti sitten valvomon puolelle.
- Sehän oli roskapöntön kansi, Howard sanoi hölmistyneenä.
- Ei vaan itse tehty kilpi, Stephanie sanoi ärtyneenä.
Howard kohautti harteitaan ja väänsi nestetypen venttiilin auki.
- Miten sujuu? hän kysyi sitten.
- Vähän kylmä, Stephanie sanoi kuulostaen samalla hiukan väsyneeltä.
Stephanie haukotteli ja katseli ikkunasta näkyvää tilannetta. Hän puristi kilpeä lähemmäs itseään ja sulki silmänsä hymyillen.
- Pian tapaan isän, Stephanie ajatteli ennen kuin nukahti.
Monia monia vuosia myöhemmin kaksi miestä ja 18-vuotias tyttö saapuivat kyseiseen labraan. Toinen oli Stephanien isä Steve eli kapteeni Amerikka. Toinen taas oli agentti Nick Fury. Heidän seurassaan oleva tyttö oli Nickin tytär Nicole.
- Tarkoitatko, ettei Tonykaan tiennyt tästä? Steve kysyi.
- Kyllä vaan. Tyttö on ollut salassa jo vuosisadan. Asiakirjojen mukaan hän on... älä pyörry... tyttäresi, Nick sanoi.
Steve tuijotti Nickiä kuin puulla päähän lyötynä. Nicole naputteli hetken ohjauspaneelia, kunnes laiteesta alkoi purkautua jäähöyryä ja se aukesi. Sisällä näytti uinuvan 14-vuotias tyttö. Stephanie haukotteli ja avasi silmänsä. Hän hämmästyi nähdessään ohjaimen kimpussa tummaihoisen tytön, tummaihoisen miehen ja miehen, joka näytti aika pajon hänen isältään.
- Keitä te kolme olette? Missä Howard on? Stephanie kysyi.
Sen sijaan, että olisi vastannut Nicole kysyikin:
- Minä vuonna bo- murre hävisi täysin?
- Eikös sitä puhuta Intiassa? Mikä tietokilpailu tämä on? Stephanie kysyi entistä ällistyneempänä.
- Jep. Tyttö on 60-luvulta. Oikea vastaus on nimittäin 2010, Nicole sanoi kääntyen Nickiin päin.
Steve auttoi Stephanien alas laitteesta. Sitten hän huomasi Stephanien kypärän.
- Mistä sait tämän? Annoin sen Peggylle sen jälkeen, kun olin pelastanut sotilasosasto 107:n Hydran käsistä, Steve ihmetteli.
- Äiti antoi sen minulle. Hänen nimensä muuten oli Peggy, Stephanie sanoi ja hoksasi sitten, mitä Steve oli sanonut.
Hän nosti katseensa ylös ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
- Isä, Stephanie sai sanottua ja loikkasi sitten Steven kaulaan.
Steve halasi iloisena Stephaniea. Hän ei saanut sanaa suustaan. Lopulta hän sai kuitenkin sanottua:
- Stephanie.
Pari viikkoa myöhemmin Stephanie alkoi tottua nykyaikaisen New Yorkin elämän menoon Nicolen avulla. Tytöistä oli tullut todella hyvät ystävät, vaikka heillä oli neljä vuotta ja pari vuosikymmentä ikä eroa. Stephaniea hiukan häiritsi se, ettei hän juurikaan ehtinyt olemaan isänsä kanssa tämän supersankari, -sotilas ja Shieldin agentti homman takia.
- Hei, piristy Stephie. Sähän tykkäät jäätelöstä, mutta nyt sä et koskenu koko annokseen, Nicole sanoi.
Tytöt istuivat eräässä keskustassa olevassa kahvilassa jäätelöllä. Stephanie oli tilannut Tappavat jääpuikot (vaniljaa, persikkaa ja mansikkakastiketta) ja Nicole Valloittamattoman huipun (suklaata ja kermavaahtoa).
- Sori. Aina, kun olen levoton tai onneton niin multa katoaa ruokahalu. Mä haluaisin olla enemmän isän kanssa, Stephanie sanoi.
- Rupee Shieldin agentiksi. Meil on teiniosasto, Nicole ehdotti.
- En mä oikein tiedä... Mitä? Stephanie sanoi huomattuaan omituisen tyypin vähän matkan päässä Nicolen takana.
Nicole katsoi Stephanie kummastuneena.
- Älä katso, mut vähän matkan päässä sun takanas on varmasti Hydran agentti, Stephanie kuiskasi.
Nicole tuijotti Stephaniea ällistyneenä. Kun mies nousi pöydästä ja lähti, Stephanie nousi myös ja lähti perään Nicole kannoillaan.
- Mistä sä hoksasit, et se on Hydra? Nicole kysyi kuiskaten.
- Sen rintamerkki oli pääkallo, jossa oli lonkeroita, Stephanie vastasi.
Tytöt seurasivat miestä jonkin aikaa kunnes tämä sujahti eräälle syrjäkujalle. Tytöt näkivät kuinka mies näppäili tunnussanan ja livahtivat sitten sisälle tiiliseinään auenneesta ovesta.
- Mistä sä tiedät koko Hydran? Nicole kysyi, kun he lähestyivät seinää.
- Hei en mä turhaan historiasta 10 saanut, Stephanie hymähti ja avasi näppäimistön luukun.
Tunnussanan kanssa ei tarvinnut kauan pähkäillä, sillä se oli yksinkertaisesti Hydra. Tytöt hiipivät hiljaa eteenpäin ja yrittivät pitää matalaa profiilia. Pian he löysivät komentokeskuksen. Nähdessään kuka seisoi parvella puhumassa joukoilleen Stephanien leuka loksahti auki.
- Onko tuo? Ei voi olla, hän henkäisi.
Parvella nimittäin seisoi Punakallo.
- Tämä suunnitelma ei voi epäonnistua, sillä me olemme..., hän sanoi.
- Hydra! Kun yhden tappaa, kaksi nousee tilalle! joukot huusivat yhteen ääneen.
Tytöt tuijottivat toisiaan kauhistuneina. Hydra aikoi hyökätä Helicarrierille.
- Meidän täytyy varoittaa Shieldiä, Stephanie kuiskasi.
- Mä hoidan, Nicole sanoi ja otti yhteyden Nickiin rannekelloa muistuttavalla kännykällä.
- Ampiaisen pisto kutsuu putoilevaa papukaijaa. Kuuleeko papukaija?
Stephanie ei voinut olla tirskumatta kuullessaan Nickin radiokoodinimen. Putoileva papukaija! Kas kun ei ruokakomero.
Punakallo katseli hymyillen joukkojaan ja huomasi äkkiä valonvälähdyksen erään laatikkopinon takana.
- Meillä on salakuuntelijoita! Napatkaa ne! Punakallo huusi.
Tytöt vilkaisivat toisiaan pelästyneinä.
- Nyt häivyttiin, Nicole sanoi.
Stephanie nyökkäsi. He eivät kuitenkaan ehtineet livahtaa minnekään, kun pari Hydran miestä nappasi heidät. Punakallo laskeutui parvelta ja käveli tyttöjen eteen.
- Mitäs meillä täällä on? Nick Furyn tytär ja kapteeni Amerikka-fani? hän nauroi.
Stephanie katsoi halveksivasti Punakalloa.
- Saanen huomauttaa, että olet toisen maailmansodan aikainen sotahullu sekopää, hän sanoi.
Punakallo hymyili huvittuneena Stephanien uhmakkuudelle.
- Aika hyvä vertaus. Itse kyllä käyttäisin termiä maailman valtiutta havitteleva superroisto, hän sanoi.
- Jonka naama on kuin tomaatti, Nicole mutisi.
Hetken päästä tytöt huomasivat olevansa suljettuina varastokoppiin. Stephanie istui selkä seinää vasten ja huokaisi. Nicole tutki ovea.
- Älä luovuta. Me päästään täältä kyllä. Sä olet kapteeni Amerikan tytär, hän sanoi.
- Mä mikään kapteeni Amerikan tytär o. Ja täkin on vaan roskapöntön kansi, Stephanie puuskahti ja tajusi sitten, mitä oli juuri sanonut.
Hän vilkaisi ylös ja huomasi valvontakameran. Stephanie otti kilpensä ja heitti sen kuin frisbeen päin kameraa.
- Jos tuo ei saa vartijoita liikkeelle niin ei sitten mikään, hän hymähti.
Stephanie oli arvannut oikein. Pari Hydran miestä ryntäsi paikalle ja avasi varaston oven. Stephanie tyrmäsi ensimmäisen kaverin kilvellään. Nicole taas täräytti toista nyrkillä. Tytöt säntäsivät ulos ja kohti hangaria. He onnistuivat livahtamaan yhteen hävittäjään, kun se oli nousemassa.
- Seuraava pysäkki Helicarrier, Nicole sanoi.
Kun alukset olivat laskeutuneet tukialukselle, tytöt livahtivat ilmastoinnin kautta sisälle.
- Okei hajaannutaan. Etsi sä Nick. Mä etsin isän, Stephanie sanoi.
Nicole nyökkäsi ja lähti juoksemaan. Stephanie lähti toiseen suuntaan. Hetken päästä hän huomasi 3 Hydran miehen porukan. Heillä oli käsissään kilpi.
- Isän kilpi, Stephanie ajatteli ja heitti oman kilpensä päin miehiä.
Kilpi kolkkasi kolmikon kuin bumerangi ja Stephanie nappasi Steven kilven mukaansa.
- Heippa, luuserit! hän huikkasi juostessaan ohi.
Sitten Stephanie huomasi, että seuraava ovi oli sulkeutumassa ja hän heitti kilpensä väliin. Kilpi oli tavallista metallia ja se alkoi vääntyä. Hänen onnistui juuri ja juuri syöksyä aukosta sisään, kun kilpi petti ja ovi sulkeutui. Stephanie vilkaisi hiukan huolestuneena kilpensä kappaleita, mutta lähti sitten juoksemaan kohti komentokantta. Tässä matsissa ei kyllä kukaan joutuisi jäihin. Hän iski nyrkkinsä tunnistimeen ja ovi aukesi. Punakallo tuijotti ällistyneenä ovella seisovaa Stephaniea. Steveä piteli kaksi Hydran miestä.
- Miten pääsit ulos sieltä? Punakallo ärähti.
- En mä turhaan ole sotilaan tytär, Stephanie hymähti.
Punakallo veti esiin pistoolin ja ampui kohti Stephaniea, mutta tyttöpä vetäisi isänsä kilven suojakseen.
- Isä! Matalaksi! Stephanie huusi ja heitti kilven päin Hydran miehiä lyöden näiltä tajut kankaalle. Samalla hän potkaisi aseen Punakallon kädestä. Steve oli napannut kilpensä ja heitti sen päin Punakalloa tyrmäten hänet. Sitten Stephanie tarttui Punakalloa rinnuksista ja nosti ylös.
- Onneks olkoon. Voitit juuri menolipun Lautalle, Stephanie sanoi hymyillen huvittuneena.
Silloin paikalle tulivat Nicole ja Nick. Nick virnisti huomatessaan, että Stephanie ja Steve olivat onnistuneet nappaamaan Punakallon ilman, että koko alus olisi syöksynyt mereen.
- Aika hyvin. Ja vieläpä ilman uhkatekijöitä, hän sanoi.
Sitten Nicole huomasi jotain.
- Missä sun kilpi on, Stephie? hän kysyi.
Stephanie näytti vaivautuneelta.
- No ööh se tuhoutui, hän sanoi.
- Älä huolestu. Mä pyysin Tonya järkkään toisen ja vähän kestävämmän, Nick sanoi ja heitti Stephanielle aidosta vibraniumista tehdyn kilven.
Stephanie katsoi kilpeä mykistyneenä.
Monta päivää myöhemmin Stephanie seisoi uusi kapteeni Amerikka-puku päällään Helicarrierin kannella. Punakallo ja suurin osa Hydrasta oli saatu telkien taakse. Steve käveli hänen viereensä.
- Olisi tehtävä, hän sanoi.
- Kuka on konna? Stephanie kysyi.
- Paroni Zemo, Steve vastasi.
- Okei. Sit mentiin, Stephanie sanoi hymyillen.
Kaksikko lähti juoksuun ja loikkasi yli reunan huutaen:
- Geronimo!
Laskuvarjojen auetessa Stephanie katsoi isäänsä hymyillen.
- Olen kapteeni Amerikan tytär. Olen järjestyksessä toinen kostaja. Olen sotilaan tytär, Stephanie ajatteli.
A/N: Kommentoikaa pliis
