Ficin nimi: Arvojärjestys
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: The Umbrella Academy (Netflix)
Ikäraja: S
Pääosassa: Ben (Sparrow)
Genre: Apeahko draama, hahmoavautuminen
Summary: Hän oli Numero Yksi nyt kun Marcus oli poissa. Hän oli Numero Yksi siksikin, ettei ollut enää ketään toista hänen lisäkseen.
A/N: Sijoittuu kolmannen kauden loppupuolelle. Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan katkeruudella ja Sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella Hän pitelee maapalloa käsissään.
***
Ben istui hotelli Obsidianin nuhjuisen huoneen sängyllä ja tuijotti nyrkkiin puristuneita käsiään. Kaikkialla oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla omat sydämenlyöntinsä, joiden kiivaus kertoi jonkin olevan vialla. Hän oli kokeillut urheilla itsensä niin väsyneeksi, että kaikki aivotyö olisi mennyt normaalien ruumiintoimintojen suorittamiseen, mutta vaikka hän olikin ollut aivan kuitti, uni ei ollut tullut kuin katkonaisissa pätkissä. Sitä oli jatkunut jo päivien ajan.
Joku olisi voinut väittää, että ulkona aukeavalla maailmanlopulla oli osuutensa hänen epämiellyttäviin tuntemuksiinsa, mutta Ben tiesi paremmin. Hänen kykynsä itsekritiikkiin oli koulittu nuoresta asti niin skarpiksi, ettei hänellä ollut saumaa valehdella itselleen.
Hän oli yksinäinen, ja se tosiasia oli kitkerä niellä. Hän oli aina viihtynyt yksikseenkin, mutta nyt kun hänen kuudesta sisaruksestaan oli jäljellä enää yksi, todellisuus alkoi hahmottua muillakin tasoilla kun maailmanlopullisella. Hän oli viimeinen Sparrow Academyn kasvatti nyt kun Sloane oli sanonut sopimuksensa irti päin hänen kasvojaan. Sen lisäksi että sisko oli kääntänyt selkänsä, Beniä raivostutti se, ettei hänen lisäkseen ollut ketään toista, joka olisi osoittanut hänen näkemyksillään olevan merkitystä. Hän olisi tahtonut tuoda jokaisen ajatuksensa esiin ja varmistaa, että ne myös kuultiin. Hänhän oli arvojärjestyksessä ensimmäinen. Hän oli Numero Yksi nyt kun Marcus oli poissa.
Hän oli Numero Yksi siksikin, ettei ollut enää ketään toista hänen lisäkseen.
Hän oli yksin Yksi.
Ben hengitti syvään ja päätti ottaa muutaman askeleen. Hän kuljeksi ympäri hotellin käytäviä keräten ajatuksiaan kokoon. Jos kaikki todella oli tulossa päätökseen, ehkä hänen olisi tullut käyttää viimeiset päivänsä jotenkin hyödyllisesti. Paha kyllä hän oli muiden tavoin jumissa siinä oudossa, kirotussa hotellissa, joten vaihtoehdot olivat mitä olivat.
Ehkä hän olisikin viihtynyt omiensa parissa, Ben ajatteli. Olihan hänellä ja hänen sisaruksillaan aina olleet hyvät välit?
Vai?
He olivat olleet kuuluisia, seitsemän Sparrow Academyn kasvattia, ihailtuja sankareita, julkimoita. He olivat pelanneet yhteen hiileen tilanteessa kuin tilanteessa. Eivätkö olleetkin?
Tai ehkä he olivat olleet sellainen tiimi, jonka jäsenet välittävät viime kädessä eniten itsestään.
Ben säpsähti ajatustaan, sillä se olisi tehnyt asiasta totta hänenkin kohdallaan. Hevonkukkua, tietysti hän sisaruksistaan välitti – tai oli välittänyt.
Vai?
Viime kädessä jokainen todella vastasi itsestään, Ben muistutti itseään lausetta tyynesti toistellen, vaikka pyyhkäisikin kylmännihkeän hikipisaran ohimoltaan. Syyllisyyttä, sitäkö se oli? Miksi hän olisi kokenut syyllisyyttä edesmenneistä sisaruksistaan?
Miksi juuri hän oli menettänyt kaikki ja kaiken? Miksi juuri hänen kohtalonaan oli ollut jäädä jäljelle ja yrittää luovia yksin eteenpäin? Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sisarustensa, omiensa, vuoksi tehnyt.
Sellaista oli turha miettiä, Ben painotti itselleen ja pakotti hengityksensä rauhallisemmaksi. Hän oli ainoa jäljellä oleva Sparrow, eikä hän voinut antaa valppautensa rapistua. Ykkösen saappaat eivät suotta olleet raskaat täyttää.
Hänen olisi luullut tietävän.