Paritukset: SM/RW (saattaa tulla lisääkin, saa nähdä)
PG: S
Beta: Minä vain (ilmotelkaa jos näette virheitä)
//rimps muokkasi ikärajan otsikkoonA/N Varoitan vielä kerran: JOS ET HALUA SPOILAANTUA DEATHLY HALLOWS KIRJASTA ÄLÄ LUE!
Nyt kun teitä on varoitettu voinkin kertoa tästä vähän enemmän
Eli tämä kertoo Draco Malfoyn ja tämän vaimon lapsesta Scorpiosta ja Hermionen ja Ronin Rose tyttärestä. Tunteet muuttuvat kaksikon välillä, mutta kumpaakin pelottaa vanhempiensa mielipiteet. Miten käy, uskaltavatko he ottaa riskin?
Kommenttia, toinen ficcini
Koitan edetä hitaasti. Huom. KOITAN =D
Mutta tässä tämä alku:
VIHOLLISTEN LAPSET"Kulta, muista ettet mene Kiellettyyn metsään, se ei ole turvallinen paikka", Hermione Jean Weasley sanoi huolehtivasti ja suoristi tyttärensä kouluhametta.
"Äiti, minä olen jo 15. Lopettaisit huolehtimasta noin paljon. Minä pärjään kyllä", tyttö totesi huokaisten ja työnsi äitinsä kädet pois "Olisit ennemminkin huolissasi Hugosta."
Hermione vilkaisi 13-vuotiasta Hugo Ronald Weasleytä, joka oli hieman syrjemmässä isänsä, Ron Arthur Weasleyn, kanssa.
Isä ja poika olivat täysin toistensa vastakohdat ulkonäöllisesti: Hugo oli perinyt äitinsä huolettoman ruskean kiharapilven, joka ylettyi tällä hetkellä liki olkapäille, ja ruskeat silmät. Ainoa yhtäläisyys kaksikossa olivat pisamat.
Perheen äiti pudisti päätään hymyillen, laittoi kätensä puuskaan ja katsoi tyttärensä syvänsinisiin silmiin lempeästi.
"Sen takia saatkin katsoa hänen peräänsä, Rose. Hän istui viime vuonna kiitettävästi jälki-istunnoissa. Koita saada hänet innostumaan koulusta enemmän ja unohtamaan sääntöjen rikkominen."
"Joo joo", Rose tuhahti tympäntyyneenä. Sama virsi joka vuosi.
"No niin, eivätköhän he ole valmiita nousemaan junaan", Ron totesi hieman hengästyneenä vaimolleen, Hugo vieressään mulkoilevana.
"Olehan sinäkin Rose kiltisti", mies sanoi ja pörrötti tytön punaisia, loivasti kihartuvia hiuksia virnistäen. Rose vetäytyi kauemmas ja asetteli sekaisin menneet hiuksensa uudellen.
"Isä, et viitsisi. Hiukseni menevät huonosti."
"Selvä selvä. En sitten. Mutta alkakaapa mennä, juna lähtee vajaan viiden minuutin päästä."
Vanhemmat painoivat kummankin lapsensa päälaelle kevyen suudelman ja jäivät katsomaan kuinka kaksikko nousi junaan perätysten.
"Olen vähän miettinyt", Ron totesi yhtäkkiä, katsoessaan ikkunasta miten Rose istui kahden ystävänsä kanssa vaunuosastoon. Hermione katsoi miestään yllättyneenä.
"Mitä? Miettinnyt? Mikä sinulla nyt on?"
"Hahah. Oikeasti. Katso nyt Rosea. Hän muistuttaa ulkonäöllisesti minua, mutta on luonteellisesti niin kuin sinä. Paitsi että hän pitää vanhempiaan jo nyt ihan ufoina ja välittää ulkonäöstään."
Nainen tönäisi miestään kylkeen.
"Hah. Enkö minä muka sitten välittänyt?"
Perheen isä laittoi käden päänsä taa virnistäen.
"Et yhtä paljon kuin hän. Mutta kuitenkin. Hugo taas muistuttaa tyystin sinua ulkonäöltään, mutta on kuin minä nuorena."
"Tosiaan. Istuu aivan yhtä usein jälki-istunnoissa."
Ron naurahti teennäisesti ja kietoi toisen kätensä naisen olan yli.
"He kasvavat kauhean nopeasti", Hermione totesi hiljaa katsoessaan kuinka punainen juna lähti liikkeelle "Kohta he kummatkin jo muuttavat pois."
"Eivät nyt ihan heti", Ron sanoi hymyillen, seuraten pieneksi pisteeksi muuttunutta junaa "Eivät ainakaan kahteen vuoteen."
"Tuonko piti helpottaa oloani?"
Mies kohautti olkiaan ja käänsi katseensa kaunis kasvoiseen naiseen junan kadottua näkökentästä.
"Suurinpiirtein", hän vastasi ja painoi kevyen suudelman vaimonsa huulille.
"Misty Houston on todellakin pulassa. Pahasti pulassa kun löydän hänet", Rosen ystävä, Jenny Milton, sanoi hampaidensa välistä, kädet nyrkissä.
"Misty teki inhottavasti viedessään Macin sinulta, mutta eikö Mac kuitenkin ole se pääsyyllinen tässä?" Rose totesi varovaisesti "Jos hän olisi todella välittänyt sinusta, niin hän ei olisi alkanut vehkeillä Mistyn kanssa selkäsi takana."
Cecilin Rosebund nyökytteli päätään ikkunan vierestä myöntyvästi.
"Rose puhuu järkeä, Jenny. Kosta mieluummin Macille."
Meni hetki kunnes Jennyn kädet avautuivat nyrkistä ja hän sanoi:
"Niin teen. Tai sitten en kosta kummallekkaan. Saa nähdä."
Rose pyöritteli silmiään. Totuus oli ettei Jenny uskaltanut kostaa ex-poikakaverilleen. Hän mieluummin uskotteli itselleen, että Puuskupuh- tuvassa oleva Misty oli heidän eroonsa syyllinen.
"No, nyt kun tästä aiheesta päästiin, niin mitäs teitte lomalla?" Cecilin kysyi reippaasti.
"Olin perheeni kanssa Romaniassa. Isän veli Charlie meni naimisiin Doran kanssa. Siis sen yhden lohikäärmekouluttajan. Sitten otin aurinkoa ja shoppailin. Plus tein läksyt. Enpä oikeastaan paljoa muuta", Rose sanoi ja käänsi katseensa Jennyyn "Mitäs sinä puuhailit?"
"Olin vaan kotona", tyttö totesi ykskantaan ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta ohi kiitäviä maalaistaloja. Rose ja Cecilin katsoivat toisiaan tietäväisinä siitä, että Jenny oli rypenyt itsesäälissä koko loman.
"Okei. Mitä sinä Ces?"
"En kummempia. Kävin vanhempieni kanssa Bulgariassa. Meilläkin oli häät. Viktor Krumin ja Parvati Patilin."
"Oih! Sen kuuluisan ex-huispaajan?" Rose kiljahti innosta. Vaaleahiuksinen tyttö nyökytteli.
"Juu. Oli ihan kivasti porukkaa täytyy myöntää."
Vaunuosaston ovi heilahti auki ja kaikkien kolmen tytön katseet siirtyivät ovelle.
"Mitäs tytöt?" mustahiuksinen poika kysyi hymyillen ja istahti Cecilinin viereen. Rose ei voinut olla huomaamatta miten hänen kaverinsa ruskettuneet kasvot punehtuivat poskipäistä.
"Hyväähän me. Mitäs James?"
"Hyvää myös. Lily muuten kuolaa veljesi perään ihan kiitettävästi", poika totesi virnistäen, tarkoittaen pikkusiskoansa. Rose heilautti kättään.
"Kuka nyt ei olisi veljeni perään. Harmi vaan, että hän on kiinnostuneempi huispauksesta kuin tytöistä."
James virnisti ja venytteli rattoisasti, saaden Cecilinin kasvot punehtumaan niin pahasti, että hän joutui kääntämään kasvonsa ikkunan puoleen.
"Missä Albus on?" Rose kysyi kummastuneena.
"Jossain Melodyn kanssa. Kai sinä tiedät. Hän on viimeinkin löytänyt itselleen tytön."
Rosen mahassa muljahti inhottavasti. Oliko Albus löytänyt itselleen jonkun muun tytön? Eikö heillä olisi koskaan mahdollisuutta edes yrittää olla enempiä kuin vain kavereita?
"Jaa, sepä mukavaa", tyttö totesi hiljaa tuntien Jamesin katseen itsessään.
"Itseasiassa he ovat seurustelleet kuukauden. Tapasivat Madeiralla."
Vaivaantunut hiljaisuus laskeutui nelikon ylle painostavana. Tai ainakin Rosesta tuntui siltä.
Vähän ajan kuluttua James nousi ylös ja totesi menevänsä etsimään kavereitansa. Vaunuosaston oven sulkeutuessa Jenny hihkaisi:
"Cecilin pitää Jamesista!"
Cecilin käänsi katseensa riemuitsevaan kaveriinsa, joka näytti olleen unohtaneen Mistyn ja Macin tyystin.
"Enkä!" tyttö puolustautui, mutta lehahti uudelleen punaiseksi "Pidän hänestä vain kaverina!"
Jennyn syvänsiniset silmät tutkivat Ceciä tarkkaavaisesti, tietäiväinen virne kasvoillaan.
"Jaa jaa. Melkein uskon."
Rose ei kuunnellut kaksikon kinastelua. Hänen korvansa ja silmänsä sulkeutuivat ulkopuolisille häiriöille hänen kasvojensa eteen piirtyessä mustahiuksinen Melody ja Albus suutelemassa rannalla auringon laskun aikaan. Hän saattoi kuulla meren pauheen korvissaan ja Albusin onnellisen huokauksen Melodyn painaessa päänsä pojan olkapäälle.
Kuva olisi näyttänyt kenentahansa muun silmissä täydelliseltä, mutta Rose näki siinä yhden epäkohdan: Melodyn. Hänen pitäisi olla Melodyn tilalla.
Tyttö ei ollut ajatellut mitään muuta kuin Albusia loman loppuviikkoina ja nyt hän oli menettänyt mahdollisuutensa poikaan. He eivät koskaan tulisi olemaan enempää kuin vain ystäviä.
"No uskot mitä uskot, niin siltikin ainoa fakta on, että Rose pitää, tai ainakin piti, Albusista!"
Rose säpsähti mietteistään kuullessaan nimensä. Tyttö katseli ympärilleen pöllämmystyneenä.
"Enkä pidä!"
Jenny virnuili kummallekin ystävälleen. Pitkät, vaaleanruskeat hiukset heiluivat tytön pudistaessaan päätään virnuillen.
"Te kummatkin olette retkahtaneet Pottereihin."
"Eikä!" Rose ja Cecilin kiljaisivat yhteen ääneen. Jenny virnisti vieläkin enemmän.
"Ettekö muka tiedä, että puolustautuminen on paras keino kertoa muille jos pitää jostakusta? Jos ei pidä kyseisestä henkilöstä, voi todeta vaan että: 'Joo olen ihan hulluna siihen', mutta jos pitää niin yleensä silloin puolustelee itseään ja luulee ettei paljastu."
Rose ja Cecilin tuijottivat äimistyneenä ystäväänsä.
"Mistä hemmetistä olet tuonkin oppinut?" Cecilin kysyi hämmästyneenä, saaden Jennyn kikattamaan.
"Voi kuule tiedän paljon enemmän mitä luulette. Ainakin näissä asioissa."
Sen sanottuaan tyttö käänsi katseensa takaisin ulos virnuillen. Kaksi muuta katsoivat toisiaan kummastuneena.
Nyt mikään asia ei taatusti pysyisi salassa enää koskaan.
Suuri Sali oli täynnä puheensorinaa, naurua, ihanan ruoan tuoksua ja uusien ensiluokkalaisten onnen kiljaisuja heidän päästyään suurinpirtein haluamaansa tupaan. Rose istui ystäviensä kanssa noin keskivaiheilla Rohkelikkojen pöytää ja latoi lautaselleen salaattia, kanaa ja riisiä. Isältänsä hän oli ulkonäkönsä lisäksi perinyt hyvän ruokahalunsa. Vaikka hän söi kuinka paljon tahansa, hän ei koskaan lihonnut. Se kylläkin johtui siitä, että tyttö liikkui ja opiskeli ruokansa edestä.
Taivas Salin yllä oli rauhallisen tummansininen ja tähdet loistivat kirkkaina täplinä. Dumbledoren kuoleman ja Kalkaroksen potkujen jälkeen rehtorin paikan oli oletettavastikin ottanut professori McGarmiva. Vaikka hän oli tiukka nainen, hän siltikin kunnioitti Dumbledoren muuttamia asioita. Nainen oli ollut erittäin hyvä ystävä ex-rehtorin kanssa.
Rose söi kanaansa, muttei irrottanut katsettaan Albuksesta, joka oli siirtynyt syömään korpinkynsien pöytään Melodyn viereen.
"Oletteko kuulleet siitä pommi-iskusta Länsi-Amerikassa?" vuotta nuorempi, kullanruskea hiuksinen Alysha Shade kysyi kolmikolta. Kaikki pudistivat päätään, jopa Rose, joskaan hän ei vieläkään siirtänyt katsettaan mihinkään Albuksen mustista, sotkuisista hiuksista.
"Väitetään että iskun takana eivät olisikaan olleet jästit vaan ihan velhot. Pahat velhot."
Se sai Rosen kääntämään katseensa. Hän oli kuullut isältään ja äidiltään heidän kouluaikoinaan olleista kuolonsyöjistä, sekä pahasta Lordi Voldemortista, jonka nimeä ei saanut/kannattanut silloin sanoa ääneen.
"Mitä?" tyttö sihahti "Eivät kai mitkään kuolonsyöjä tyyliset ole voineet aiheuttaa sitä?"
Alysha kohautti olkiaan.
"Kaikki on mahdollista. Ainoa varma asia on etteivät ainakaan kuolonsyöjät ole tämän takana. Heitä ei ole olemassa ilman Lordi Voldemortia. Mutta tietysti on mahdollisuus että maailmaan on nousemassa jokin uusi paha."
Sen sanottuaan Alysha siirtyi kertomaan tietoaan viereisille pienille 2.luokkailaisille, jotka näyttivät säikähtävän joka sana.
"Teinä en uskoisi aivan kaikkea mitä hän kertoo", kuului Jamesin ääni Rosen oikealta puolelta. Rose käänsi katseensa poikaa kohti, joka katsoi häntä mantelisilmillään Lilyn selän takaa "Hän kuulemma mutkistaa asioita mielessään ja loppujen lopuksi ne eivät muistuta alkuperäistä asiaa enää ollenkaan."
Rose virnisti.
"Selvä, pidetään mielessä."
Tyttö käänsi katseensa punertavaan Ceciliniin ja ruokaansa lopettelevaan Jennyyn tyynenä.
"Mitä te ajattelette. Uskotteko te Alyshaa?"
Jenny pyyhi suutaan lautasliinan.
"Ainoa oikea asia hänessä on hänen nimensä. Jos sekään. Joten enpä taida."
"En kyllä minäkään usko että näin vähän yli 23 vuoden jälkeen mikään paha tulisi takaisin. Ei näin aikaisin", Cecilin totesi yrittäen saada kasvojensa värin palaamaan normaaliksi taikojen avulla.
Ystäviensä sanojen jälkeen Rose antoi asian olla ja jatkoi Albuksen ja Melodyn katselemista.
Illallisen jälkeen oppilat lähtivät valumaan kohti oleskeluhuoneita haukotellen. Pitkä junamatka väsytti aina hieman ja vielä ruokailu siihen perään, niin kaikki olivat rättiväsyneitä.
"Jäätee", Cecilin sanoi muotokuva-aukolle joka heilahti oitis sivuun ja lämmin takkatuli, sekä Rohkelikon punasävyinen huone toivottivat oppilaat tervetulleeksi takaisin tai opinahjoon.
Kolmikko kiipesi oitis tyttöjen oleskeluhuoneeseen haukotellen ja iltatoimien jälkeen ei mennyt viittäkään minuuttia kun makuuhuonesta kuului kolmen tytön tasainen hengitys.
Yksittäiset valon säteet leikittelivät nukkuvan, siloposkisen tytön kasvoilla. Punaiset hiukset olivat huolettomasti sekaisin.
Viiden minuutin kuluttua tytön silmät kurtistuivat ja punaisilta huulilta karkasi hiljainen voihkaus. Pian silmät avautuivat selkosen selälleen ja tyttö pongahti istumaan.
Hän saattoi yhä muistaa kuinka unessa Albus seisoi hänen edessään. Rose yritti kävellä lähemmäs mutta tämä näytti kokoajan siirtyvän kauemmas. Hengästyttyään ja laskiessaan katseensa ruohikkoon hän kuuli tutun kikattavan äänen. Melody.
Tyttö kohotti nopeasti katseensa ja siinä hänen nenänsä edessään Melody ja Albus seisoivat kietoutuneina toisiinsa.
Sen jälkeen hän oli oitis herännyt.
Rose tiputtautui kevyesti sängystään ja vaihtoi koulupukunsa ylleen. Hän vilkaisi kiviseinällä roikkuvaa punakehyksistä kelloa. Puoli kahdeksan. Tyttö katsoi itseään peilistä ja napautti taikasauvalla kevyesti päätänsä, jolloin peikonhiuksilta näyttävä pehko suoristui sileästi ja laskeutui lopulta kauniisti hohtavana rintakehälle. Rose napautti sauvaa vielä uudestaan ja samassa tyhjästä ilmestynyt meikkipaletti alkoi meikata hänen kasvojaan itsestään. Vain minuutti ja hän oli valmis.
"Huomenta", Rose hihkaisi hypittyyään portaat alas puna-kulta-sävyiseen oleskeluhuoneeseen, missä Cecilin jo luki Loitsut 5-nimistä kirjaa. Cecilyn kohotti katseensa, hymyili kohdatessaan ystävänsä katseen ja toivotti myös hyvät huomenet.
"Kuinka kauan olet jo ollut hereillä?" Rose kysyi hypäten punaiseen ja upottavaan nojatuoliin.
"Kuudesta", tyttö vastasi ja jatkoi kirjansa lukemista Rosen suu-auki-katseen seuratessa.
"Kuudesta?" Rose toisti. Ja hän kun luuli olevansa aamuvirkku.
Cecilin tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi ja käänsi sivua.
Puoli yhdeksältä, Jennynkin herättyä, kolmikko asteli Suureen Saliin aamupalalle. Kaikki pöydät olivat jo liki täynnä ja he ahtautuivat Albusin ja Jamesin luo noin pöydän keskivaiheille.
"Huomenta", pojat kajauttivat yhteen ääneen ja jatkoivat keskusteluaan huispauksesta.
Rose pyrki välttelemään Albusin katsomista parhaansa mukaan. Toisin sanottuna hän keskitti kaikki ajatuksensa syömiseen ja katseensa pitämiseen visusti ruoassa. Se olikin osa syy siihen miksi tyttö oli saada Päivän Profeetasta päähänsä pöllöpostin saapuessa.
"Hah, Rita Luodiko jaksaa vieläkin kirjoittaa päättömiä juttuja vaikka onkin pian 70-vuotias. Kuunnelkaa nyt tätäkin otsikkoa: Elämää muttei onnea. Ja kertoo tietenkin isästäni", Albus huokaisi ja taitteli lehden viereensä "Miten se nainen jaksaa? Eikö hän voisi jo jättää meidät Potterit rauhaan näin 25 vuoden vainon jälkeen?"
Cecilin hymyili pojalle.
"Potter nimi myy edelleenkin. Siitä ei pääse mihinkään ainakaan 50 vuoteen."
Tuon lauseen jälkeen Rose tuijotti niin tiiviistii hopeista lusikkaa ettei kuullut juurikaan ympärillään kuuluvia ääniä. Aivan kuin hän olisi matkustanut pois ruumiistaan.
"Miksen silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja tehnyt jotain, kun minulla oli vielä mahdollisuus?"
Lusikat kilahtelivat puurolautasia vasten. Kanelin tuoksu halkoi ilmaa pehmeänä.
"Miksen koskaan tajua tehdä mitään oikealla hetkellä?"
Nauru halkoi ilmaa. Vaaleahiuksinen poika selitti kovalla äänellä kesälomamatkastaan Turkkiin.
"Miksei ole olemassa pään sisällä ääntä joka pakottaa tekemään liikkeen vaikka pelottaisikin?"
Askeleet kajahtelivat Salissa muutamien oppilaiden kipittäessä ulos.
"Miksi minulla ei ole rohkeutta? Miksi olen Rohkelikko jos en edes uskalla tehdä aloitetta?"
"Aih", Rose voihkaisi hiljaa tajutessaan pöydän puisen pinnan porautuvan liiasta voimasta hänen ihoonsa. Tyttö vetäisi kätensä nopeasti pois pöydän reunasta ja katsoi kämmeniinsä tulleita punaisia jälkiä.
"Nyt vielä tämäkin", tyttö ajatteli synkkänä ja nousi ylös.
"Lähdetäänkö ensimmäiselle tunnille?" hän kysyi ystäviltään.
"Joo se olisi viisainta",Cecilin sanoi ja kaikki neljä nousivat ylös.
"Tosiaan, eikö meillä ole ensiksi loitsuja?" Albus kysyi ja Rose tunsi muljahduksen vatsassaa pojan katsoessa häntä suoraan silmiin. Ne näyttivät niin syvällisiltä...
"Joo", Rose vastasi ja irrotti katseensa silmistä. Hän ei pystynyt vain tuijottamaan ihastuksensa silmiin, kun ihastus seurusteli jo toisen tytön kansa. Se oli niin väärin.
He hakivat tavaransa ja suuntasivat kohti loitsuluokkaa lukuunottamatta Jamesia, joka oli heitä vuotta ylempänä.
Loitsuluokan edessä seisoi suuri luihuisjoukko, jota näytti johtavan platinanvaaleat hiukset ja savunharmaat silmät omaava pitkä poika.
"Ja sitten isäni niittasi sen anakondan", poika sanoi ylpeänä lopettaen tarinansa.
"Oih kuinka hienoa Scorpio!"
"Isäsi on todella urhea!"
Luihuistytöt huokailivat. Rose nyrpisti nenäänsä ja käänsi selkänsä luihuisille. Häntä ei tosiaan kiinnostanut nähdä heitä heti aamulla. Ei varsinkaan Scorpio Malfoyta. Ihan vain siksi koska poika oli Malfoy.
-Tässä eka osa. Kommenttia, toivottavasti edes joku on lukenut 7. kirjan
~^Stillme^
P.S Ja sanokaa jatkanko tätä
