K-11
Arkifest III teemalla 37 (asumismuoto) ja haasteella 60 (ammenna inspiraatiota omasta arjestasi ja siinä kohtaamistasi tapahtumista)
FinFanFun1000 sanalla 16. huhtikuu
Sana/kuva/lause10 lauseella huhtikuun sateet täyttävät sydämemme loputtomasti alkavalla kaipuullaPyöräilin lankalauantaina kumppanini kanssa maaseudulla, ja iltasella takaisin tullessamme näin teinipoikia pelaamassa jalkapalloa pellolla. Minuun iski välitön inspiraatio kirjoittaa maaseudulle sijoittuvaa teinislashia jalkapalloa potkivista nuorukaisista, ja niin syntyi tämä kertomus keväästä, kaipauksesta ja kosketuksesta. Kerrankos sitä teinislashiakin kokeilee! Toivottavasti tätä on edes puoliksi yhtä mukavaa lukea kuin tätä oli kirjoittaa.
// Tämä tarina sai jaettua hopeaa vuoden 2021 Finipikareiden Nostalgiapikari-kategoriassa, kiitos kovasti!
Tieltä kantautuu moottorin ärjyntää, kun isän vanhaa Volvoa kiihdytetään. Likaisenruskea auto peittyy tomuun, jonka sen renkaat irrottelevat savitiestä. Se kaartaa mutkasta alamäkeen ja jättää jälkeensä huhtikuisessa ilta-auringossa himmenevän pölypilven. Sitten on taas hiljaista. Tuuli suhahtaa kuivan, edelliskesäisen heinikon läpi.
Julius vilkaisee vielä kerran tielle, mutta palauttaa katseensa sitten jalkojensa juureen. Hän noukkii rähjäisen jalkapallon, heittää sen ilmaan ja potkaisee voimainsa takaa kohti maalia. Pallo sinkoaa kohti maalin oikeaa yläkulmaa kuin luoti, mutta Matti on valppaana, näkee sen suunnan jo kaukaa ja loikkaa sen vaivatta kiinni. Se on taas yksi helppo koppi. Juliuksesta ei ole tänään vastusta kenellekään.
Juliuksen katse harhailee jälleen tielle, joka pöllyää yhä. Sen toisella puolen kotitalon ikkunat heijastelevat keväisen iltataivaan lempeää sinistä ja auringon lämmintä oranssia. Pihatiellä seisoo enää toinen perheen autoista. Äiti kerää pyykkejä narulta. Juliuksen mieliala laskee sen kaiken näkemisestä – on perjantai-ilta, ja hän keksisi parempaakin tekemistä kuin mäiskiä palloa vanhalla, muhkuraisella pellolla. Julius kadehtii isoveljeään Justusta, joka vastikään ajoi kortin ja saa lainata isän vanhaa autoa tämän tästä. Jälleen kerran Justus on hurauttanut horisonttiin kohti kaupunkia ja hauskanpitoa kavereiden kesken, ja Julius on jäänyt seurustelemaan jalkapallon ja naapurin Matin kanssa. Se ei tunnu reilulta. Justus ei ikinä suostu ottamaan Juliusta mukaan, vaikka Julius on jo kuudentoista ja osaa olla ihan ihmisiksi. Julius lähtisi pyörällä perässä, mutta vanhemmat eivät anna hänen enää siihen aikaan perjantai-iltana taittaa kahdenkymmenenviiden kilometrin matkaa kaupunkiin. Mopokin on rikki, eikä isä ole vielä löytänyt mistään puuttuvaa varaosaa.
Aika kuluu liian hitaasti. Julius on jumissa metsän ja peltojen keskellä, vaikka hän haluaisi nähdä niin paljon muuta. Niin monet lukiokaverit asuvat tapahtumien keskipisteessä ja elämän sykkeessä, ja Julius joutuu istumaan joka aamu liki tunnin linja-auton keikkuvassa kyydissä päästäkseen sivistyksen pariin. Se ei vain tunnu reilulta.
”Hoi!”
Matin huuto havahduttaa Juliuksen takaisin todellisuuteen, mutta liian myöhään, sillä pallo viuhahtaa Juliuksen ohi ennen kuin tämä ehtii reagoida. Ärtyneenä Julius kääntyy hakeakseen pitkin peltoa poukkoilevan pallon. Silloin hän huomaa jonkun toisen ennättävän todennäköisesti ensin: Juliuksen perheen kultainennoutaja viilettää tien yli kohti peltoa vimmattua vauhtia. Se saavuttaa määränpäänsä, kaappaa pallon etutassujensa väliin ja alkaa järsiä sitä hampaat irvessä ja pylly pystyssä.
”Irti”, Julius komentaa ja lähestyy koiraa. ”Nana,
irti.”
Julius kumartuu kiskomaan palloa koiralta, kunnes hän kuulee Matin äänen aivan selkänsä takaa ja tajuaa, että Matti on seurannut häntä maalilta.
”Anna sen temuta”, Matti sanoo. Hän seisoo kädet verkkareiden taskuissa ja katselee koiraa. ”Ei siinä pysy ilimat ennää muutenkaa kunnolla. Ja enemmän siitä Nanalle on iloa ku sulle.”
Julius tuhahtaa. Hän tietää kyllä olevansa tänään huonoa peliseuraa, kun ajatukset askartelevat aivan toisaalla. Hän ei vain mahda sille mitään. Kaikki hänen ympärillään muistuttaa häntä siitä, miten paikallaan hänen elämänsä polkee. Olisipa edes kunnon jalkapallokenttä. Heillä on vain onneton peltovanhus, jolla on yksi ainoa isän rakentama maali. Senkin kattoverkossa on ihmisen mentävä aukko.
Julius sieppaa pallon, viskaa sen metsänreunaan ja käskee Nanaa noutamaan. Koira pinkoo perään aivan kuin sen elämä ei muuta keskipistettä kaipaisikaan. Ehkä se ei tosiaankaan kaipaa.
”Sori”, Julius murahtaa. ”Vituttaa vaan.”
Sanattomasta sopimuksesta he luovivat kohti pellonlaitaa ja käyvät istumaan tienpientareelle. Nana tavoittaa pallon ja pinkoo takaisin heidän luokseen. Ensin se ei malta luopua pallosta, ja sitten se ei malta odottaa uutta heittoa. Se on vasta vuoden ikäinen, ja sillä on yhä pennun intoa.
”Mikä sua vituttaa?” Matti kysyy. Hän kiskoo toisen lenkkarinsa jalasta ja ravistaa sen sisään eksyneen pikkukiven maahan.
Julius kohauttaa olkiaan. ”Taas yks viikonloppu, ja mitä myö tehhään? Tullaan koulusta kotia ja mätkitään jalakapalloa keskellä ei mittään. Tää se vasta on elämää.”
Matti naurahtaa ja katsoo Juliusta selvästi huvittuneena, vaikkei Julius uskallakaan vastata katseeseen. ”No mitä sää sitte tahtosit tehä? Mää voin kyllä lähtä kotia pallottelemaan iha itekseniki, jos ei seura kelepaa.”
”Ei se oo seurasta kiinni…”
”Ai ei oo vai? Siltä se kuule tuntuu, ku sulla on jatkuva hinku nähä muita ihimisiä.”
Yhtäkkiä keväänraikas ilma tuntuu kolealta ja painostavalta. Julius kiskaisee pusakkansa vetoketjun kiinni ja asettelee käsivartensa puuskaan. Matin ilmeessä ei ole enää jälkeäkään huvittuneisuudesta, kun hän kumartuu ottamaan kuolaisen pallonrähjän Nanalta ja heittämään sen jälleen kaukaisuuteen. He istuvat hiljaisuudessa kuin purkautumaisillaan olevat myrskypilvet. Jotenkin taivaskin tuntuu tummuneen: sadepilvi on lipunut lähemmäs jostakin metsän yltä, ja se uhkaa peittää kevätillan kuulaat värit harmaallaan. Koko päivän on ollut seesteistä ja aurinkoista, mutta illaksi on luvattu sadekuuroja; Julius muistaa kuulleensa siitä koulubussin radiosta aamulla.
”Elä viitti olla tuommonen”, Julius äsähtää lopulta. ”Mieti ny. Justuksellaki on jo tyttöystävä. Siellä ne ny pussailee ostarinnurkalla, polttaa tupakkaa ja kattelee auringonlaskua. Myö istutaan ojanposkessa viskomassa palloa piskille.”
Matti liikahtaa sen näköisenä, että aikoo vastata jotakin nasevaa, mutta ennen kuin hän ehtii avata suutaan, heidän takaansa Juliuksen kotitalolta kantautuu Juliuksen äidin huuto: ”Pojat! Kohta sattaa! Onko Nana siellä?”
”On!” Matti kajauttaa takaisin ja heilauttaa käsivarttaan sen merkiksi, että kaikki on kunnossa. Sitten Mattikin vetää käsivartensa puuskaan ja tuijottaa multamaata heidän edessään. ”Sitäkö sää haluat?” hän kysyy synkeällä, ehkä ivallisellakin äänellä. ”Kaulailla ostarilla jonku Millan tai Venlan kanssa? Kerryttää pisteitä niitten silimissä polttamalla tupakkaa? Olla siisti ja suosittu jätkä? Vittu sun kanssas…”
Juliuksen rinnassa roihahtaa suuttumusta ja syyllisyyttä samaan aikaan. Ei, ei hän halua kaulailla ostarilla Millan tai Venlan kanssa. Sehän hänen ongelmansa onkin, ja loppujen lopuksi kaulailu olisi varmasti parempi vaihtoehto kuin tulla hitaasti hulluksi pellonpielessä kotikulmilla. Pellonpielessä kotikulmilla on vain Matti, ja viime aikoina Matin läsnäolo on alkanut pelottaa Juliusta todella. Se on aivopessyt Juliuksen, ja siksi hänen pitäisi ottaa etäisyyttä. Pitäisi lähteä useammin kaupunkiin, nähdä muita ihmisiä ja tehdä normaaleja nuorten juttuja. Mattia sellainen ei kiinnosta, joten Julius saisi ajatuksensa muualle ja järjestykseen. Matti viihtyy kotona kokoamassa pienoismalleja ilmavoimien lentokoneista ja sotalaivoista. Matti viihtyy luonnossa keräilemässä mallikappaleita kasvioonsa. Matti jäisi turvallisen etäisyyden päähän, jos Julius silloin tällöin lähtisi muualle, ja se olisi hyväksi heille molemmille.
Kumpikaan ei tee elettäkään heittääkseen Nanalle palloa. Koira luovuttaa, käy makuulle ja alkaa taas järsiä uutta leluaan. Se ei vaikuta erityisen tyytymättömältä tilanteeseen ja huomiotta jäämiseen; pikemminkin se on hyvillään saadessaan keskittyä puuhaansa rauhassa.
Voimakas tuulenpuhuri pyyhkäisee läpi pellon. Se taivuttaa metsän korkeiden kuusten latvoja ja saa Juliuksen ihon kananlihalle. Pian sen jälkeen Julius tuntee ensimmäiset sadepisarat poskillaan. Ne ovat pistävästä kylmyydestään huolimatta vasta hentoja aavistuksia, eikä Julius pyyhkäise niitä pois. Hän vilkaisee Mattia, joka istuu suu supussa ja tuijottaa eteensä ryppy kulmien välissä. Julius miettii, mitä sanoisi. Hän ei halua haastaa riitaa, mutta hän kokee tarvetta puolustautua. Matti ei ymmärrä, että Julius tekisi vain palveluksen molemmille vaihtamalla välillä maisemaa.
Matti ei tietenkään ymmärrä, että Julius saattaisi alkaa kiinnostua tytöistä, jos vain joskus viettäisi näiden kanssa aikaa. Miten voi kiinnostua jostakin, mitä ei ikinä koe? Ei ole mikään ihme, että Julius näkee märkiä päiväunia jalkapalloa potkivista karvaisista miessääristä eikä pelin tiimellyksessä hytkyvistä tisseistä. Ei ole mikään ihme, että Matin läsnäolo saa Juliuksen sykkeen kiihtymään ja kämmenet hikoamaan, kun Matti on aina läsnä, aina vieressä. Se hämmentää ja suututtaa Juliusta, mutta mikään ihme se ei ole, ei takuulla. Sama voisi tapahtua kenelle tahansa, joka rämpisi nuoruuttaan metsän ja peltojen keskellä vailla minkäänlaista todellista kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.
”En mää taho olla mikkään siisti ja suosittu jätkä”, Julius sanoo lopulta. Hän vetää polvet rintaansa vasten ja halaa niitä melkein kuin tueksi ja turvaksi, kun ei keksi muutakaan. ”Mutta et kai sää voi väittää, etteikö sua kiinnostais kokkeilla asioita. Se kuuluu elämään. Nuoruuteen. Niin kaikki tekkee.”
”Pussailee tyttöjä, joo”, Matti tuhahtaa, riuhtaisee maasta heinätukon ja viskaa sen saman tien menemään. Hän kääntää katseensa pois ja nojaa kyynärpäät polviinsa. ”Huomattu on.”
”Mikä vitun ongelma sulla on sen pussailun kanssa?” Julius korottaa ääntään, melkein huudahtaa.
”Jos sua kiinnostaa pussailu, sen ku kokkeilet! Elä jaksa inistä siinä…”
”Mitä helevettiä sää puhut?”
”No… Niin. Huulet ne on mullaki.”
Juliuksen sydän valahtaa ensin jonnekin vatsanpohjaan ja hypähtää sitten kurkkuun. Se muljuu hurjasti. Yhtäkkiä häntä hengästyttää, vaikkei hän edelleenkään tee muuta kuin istuu. Nana tuhoaa jalkapalloa, joka on jo täynnä hampaanjälkiä ja enää pelkkä kuori vailla ilmaa, ja Matti tuijottaa visusti toisaalle. Hämmentyneenä Julius huomaa, että Matinkin rintakehä kohoilee tavallista kiivaammin.
Sade yltyy. Vain muutamassa sekunnissa satunnaiset pisaranaavistukset äityvät kuuroksi, josta yksittäisiä pisaroita ei voi enää erottaa. Sade kohisee ja kastelee. Nana hylkää jalkapallonraadon ja jolkottaa korvat luimussa ja häntä riippuen kohti kotitalon kuistia. Julius kiskoo hupun päähänsä, nousee, vetää Matinkin käsivarresta ylös ja johdattaa heidät kohti pellon laitamilla lahoavaa vanhaa heinälatoa. Juliuksen äiti on kieltänyt sinne menemisen, sillä se on kuulemma sortumisvaarassa, mutta Julius ei enää usko siihen; sen verran monesta vuodesta ja sadekuurosta se on sortumatta selvinnyt.
Sisällä tuoksu on tuttu ummehtunut sekoitus vanhaa heinää, puuta ja multaa. Auki jäävä ovi ja korkealla oleva pieni, pölyinen ikkuna laskevat sisään sen verran valoa, että pojat näkevät toisensa ja välittömän ympäristönsä. He ravistelevat vaatteitaan ja hiuksiaan, valuvat vettä ja tuijottavat herkeämättä sateeseen, joka on kuin sankka harmaa seinä heidän ja muun maailman välissä. Julius puristaa käsiään nyrkkiin ja varoo vilkaisemastakaan Mattiin. Hän vaistoaa, että Mattikin varoo ja epäröi.
”Mitä sää sanoit?” Julius kysyy lopulta, koska hänestä tuntuu, että jos hän odottaisi sateen laantumista, hän ei kysyisi ollenkaan. Sateen kohina on eräänlainen suojakilpi: jos Matti esittäisi täysin tietämätöntä, Juliuskin voisi verhota kysymyksensä sateeseen ja väittää Matin kuulleen omiaan. Sittenkin Julius puhui kuitenkin hiljaa ja puoliksi toivoen, ettei Matti todella kuulisi. Se olisi helpompaa kummallekin.
Matti pudistaa päätään hädin tuskin huomattavasti eikä käännä katsettaan sateesta. Juliuksen sydän pamppailee kovemmin kuin yhdessäkään jalkapallopelissä koskaan, ja häntä huimaa. Sade ja Matin odottamattomat sanat humisevat Juliuksen korvissa. Julius on jo pitkään ajatellut tulleensa hulluksi, maalaismökkihöperöksi. Ainakin vuoden päivät hän on heittelehtinyt iltaisin sängyssä ja yrittänyt ajatella jotain muuta,
mitä tahansa muuta, jumalauta vittu. Hän on ollut vihainen itselleen ja koko muulle maailmalle. Hän on katsonut elokuvia, jotka vilisevät kauniita näyttelijättäriä, ja lukenut sarjakuvia, joissa seikkailee uhkeita sankarittaria. Hän on pakottautunut ihailemaan ja kadehtimaan Justuksen tyttöystävää. Hän on miettinyt päänsä puhki, mikä häntä vaivaa. Nytkö Mattikin on yhtäkkiä tullut hulluksi? Sitäkö peräkylä todella heille tekee? Juliuksesta tuntuu, ettei hän ymmärrä enää omaa nimeäänkään.
Huhtikuinen sää on äkkipikainen, ja aivan liian pian sade lakkaa armahtamasta heitä. Se hiipuu taas yksittäisiksi pisaroiksi, joita tipahtelee ladon räystäiltä. Oven eteen on kertynyt pieni lammikko, jonka pinnan pisarat saavat väreilemään. Hiljalleen pinta alkaa heijastaa keväisen iltataivaan heleitä värejä, kun sadepilvi loittonee. Ulkoa kantautuu märän mullan ja mudan kodikas tuoksu.
Kun Matti ei vieläkään puhu, Julius uskaltautuu tarkastelemaan häntä silmäkulmastaan. Matin harmaansiniset silmät peilaavat vielä sadetta. Hänen tavallisesti kurittomat hiuksensa ovat liimautuneet päätä myöten. Märkinä ne näyttävät tummemmilta kuin ovat. Kasvojen ja kaulan iho kiiltelee kosteana, ja aataminomena nytkähtää Matin nielaistessa. Julius tuntee värisevänsä jostakin muustakin kuin vilusta. Lisäksi hän tuntee tekevänsä jotakin, mikä on ankarasti kielletty, vieläkin ankarammin kuin vanhaan heinälatoon sadetta pakeneminen.
”Luuletko sää, että mää oon niitä jätkiä?” Julius haastaa ärtyneenä Matin vaikenemisesta ja omasta sisäisestä ristitulestaan.
On kuin Matti havahtuisi horroksesta. Hän ravistaa päätään hämillään kuin selvitelläkseen ajatustensa solmut, ja hänen toinen kätensä harhailee jonnekin niskaan. Katse valahtaa maahan, pois Juliuksesta.
”En mää mittään luule”, Matti mutisee. ”Anna olla. Unoha koko juttu…”
Samassa Julius käsittää hetken haurauden. Hän ymmärtää, miten helppoa hänen olisi huitaista kädellään välinpitämättömyyden merkiksi, astella ulos ladosta ja olla niin kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut. Hän vaistoaa, että Mattikin jättäisi asian sikseen. He jatkaisivat tavallista arkeaan ja potkisivat palloa kevätiltaisin, koska kaikkein helpoin koppi on sellainen, jonka voi vain jättää ilmaan leijumaan.
Sitten Julius muistaa, mikä häntä odottaisi taas kotona huoneessaan. Hän on ollut viime aikoina lohduttoman yksinäinen, koska hän ei ole pystynyt kertomaan kenellekään. Kerran hän jakoi salaisuutensa lapsuutensa rakkaimmalle pehmolelulle, minkä jälkeen hänen oli pakko heittää se roskiin häpeästä. Päiväkirjaa hän ei uskalla kirjoittaa, sillä jos joku sattuisi löytämään sen ja lukemaan sitä, puhkeaisi takuulla vuosikymmenten perheriita. Erästä kuvakokoelmaa Julius piilottelee irtonaisen lattialaudan alla, ja senkin löytymisestä hän näkee painajaisia, vaikka kuvien jalkapalloilijamiehet ovat säädyllisesti pukeissa. Hän ei voi olla miettimättä, valvooko Mattikin öitään. Käykö Mattikin samaa sotaa ilman, että Julius on osannut aavistaakaan?
Ajatus yksinäisen sielunveljen mahdollisuudesta on samanaikaisesti niin lohduton ja niin lohdullinen, että Julius päättää uhmata kaikkia maailman kieltoja jo toistamiseen ja seurata sydäntään. Hän kuiskaa enemmän itselleen kuin Matille: ”Ehkä mää kokkeilenkin.”
Matin katse nytkähtää takaisin ylös. Hetkeksi hänen silmänsä laajenevat hämmennyksestä. Sitten hänen suupielensä nytkähtää. Silmäkulma kipristyy pidätellystä hymystä. Hymy puhkeaa kokonaan esiin, kun Julius hipaisee Matin kämmenselkää hyvin kevyesti, vain niin kevyesti kuin uskaltaa.
”Ny ois mitä parahin hetki kakistaa ulos, jos sää pillailet mun kustannuksella”, Julius jatkaa. ”Siinä tapauksessa saat meinaan turpaas.”
”Joo”, Matti henkäisee. ”Siis ei. Siis en pillaile. Mää… Voi paska. Oota. Oota hetki.”
Julius ei muista koskaan nähneensä ystäväänsä yhtä empivänä ja hermostuneena. Matti hieroo kasvojaan molemmin käsin, puhaltaa ilmat keuhkoistaan ja kääntyy puoliksi kohti Juliusta. Matin kasvoilla kareilee melkein kuin avunpyyntö.
”Mää en tiiä, miten tää tehhään”, Matti tunnustaa. Hänen huuliltaan purkautuu hermostunut korahdus, jonka pitäisi kai olla naurahdus.
”En – en määkään. En määkään tiiä, en helevetissä.”
Sanojensa ja hulluutta hakkaavan sydämensä turvin Julius astuu kohti Mattia, ihan lähelle, lähemmäs kuin koskaan muutoin kuin jalkapallon tuoksinassa. Hän tuntee Matin raskaan hengityksen kasvoillaan, ja hän melkein tuntee jo Matin rintakehän kiivaan kohoilun. Matin silmät eivät tahdo tai uskalla pysyä auki; ne harhailevat jonnekin alas. Matin huulet epäröivät raollaan. Ripset värähtävät. Toisen kulmakarvan lomasta vierähtää vielä yksi sadepisara pitkin poskea. Hetken mielijohteesta ja hulluudesta Julius suutelee pisaran pois. Hän vie huulensa Matin posken viileälle iholle kevyesti, hyvin kevyesti, ja vetäytyy sitten vain aavistuksen irti. Matin uloshenkäys pyyhkäisee Juliuksen kaulansyrjää.
Yhtäkkiä Julius muistaa taas, miten paljon hän on taistellut juuri tätä hulluutta vastaan. Hulluus on sykkinyt hänen sydämessään ja virrannut hänen verenkierrossaan, ja hän on yrittänyt kätkeä sen kaikin keinoin itseltäänkin. Ei hän tunne ketään muuta samanlaista, ei edes tiedä. Maaseudulla ei ole yksinäisiä poikamiehiä. Isä puhuu hyvistä naimisista ja valoisasta tulevaisuudesta ja taputtelee Juliusta harteille. Justuksella on jo tyttöystävä, ja niin alkaa olla joillakin Juliuksen lukiokavereillakin. Tupakkapaikalla ei puhutakaan enää mopoista. Jossain vaiheessa Julius vain huomasi pudonneensa kyydistä. Ehkä hän samalla nyrjäytti itsensä jotenkin.
Sydämessään Julius kuitenkin tietää, että hän on jo hävinnyt taistelun, koska tällä kertaa hän
haluaa hävitä sen. Niinpä hän ottaa kädellään tukea Matin lantiolta – Matti jännittyy – ja painaa toisen kevyen suudelman Matin korvanjuureen. Matti vie tärisevän kätensä Juliuksen olkavarrelle, ja kosketus rohkaisee Juliusta. Seuraava suudelma osuu suoraan suulle. Kumpikin puristaa silmänsä kiinni ja pohtii kai päänsä puhki, miten kuuluisi toimia, mutta onneksi vartalo ottaa ohjat. Matin huulten sadeveden pehmittämä iho tuntuu samaan aikaan vieraalta ja hätkähdyttävän luonnolliselta Juliuksen huulia vasten. Julius nostaa kätensä Matin kaulalle, silittää ja rohkaisee heitä molempia, ja suudelma syvenee. Mattikin vastaa siihen. Matin ote Juliuksen olkavarresta tiukkenee.
He eivät katso toisiaan, vaan päätyvät lopulta johonkin halauksen kaltaiseen. Päät lepäävät toisiaan vasten, ja leuat painuvat hartioille. He tasailevat hengitystään ja tunnustelevat toisiaan. Matin vartalo Juliuksen syleilyssä on ehkä hullua, mutta se tuntuu ihmeellisen oikealta. On kuin rauha olisi vallannut Juliuksen jokaisen solun. Ei ole enää tarvetta taistella. Taistelu on hävitty – ja tavallaan kai voitettu.
”No, oliko tääki heleppo koppi?” Julius kuiskaa Matin korvaan hymyillen. ”Mää ku oon olematon vastus tännään.”
Matin matala naurahdus kipristää Juliuksen vatsanpohjassa. ”No ei ny mikkään heleppo, mutta kannattihan se kopata.”
Julius hymähtää. Hän haistelee tuoksua, jossa on häivähdys sateen raikkautta, häivähdys heinäladon ummehtunutta kotoisuutta ja häivähdys Mattia. Yhtäkkiä hän ei enää kaipaakaan kaupunkiin Justuksen hälisevien ja metelöivien kavereiden seuraan. Heinälato huhtikuisen sateen jälkeen on juuri se paikka ja aika, jossa hän nyt haluaa olla.
”Mää luulin olevani hullu”, Julius sanoo ja puree huultaan.
”Et sää oo”, Matti vastaa, tällä kertaa hetkeäkään empimättä. ”Ei myö olla, eikä tää oo.”
Matti lomittaa sormensa Juliuksen sormiin, ja Julius puristaa tiukasti takaisin.
