Nimi: Ankaraa virtaa vastaan
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: Max K-11
Haasteet:
Spurttiraapale VA/N: Tässä jälleen monien muiden tekstieni kanssa samaan fantasiamaailmaan sijoittuva raapalesarja. Jotkin asiat ehkä avautuvat hiukan enemmän ja paremmin, jos on lukenut ensin tekstin
Vallan painopiste, S. Ilman senkin lukemista uskoisin tämän avautuvan ihan hyvin. Vuosiluvut otsikoiden alla ovat maailman omaa ajanlaskua ja helpottavat tekstien asettamista aikajanalle.
1. Ansalankoja
Vuosi 502
Ikäraja: S
Sanamäärä: 300
Aurinko paistoi täydeltä terältä neuvottelusalin suuriin ikkunoihin saaden koko tilan muistuttamaan tukahduttavaa pätsiä. Kuumuus ei kuitenkaan ollut tilanteen ainut piinallinen seikka. Sitäkin paljon pahemmin Dorenia vaivasi keskustelu, jota pöydän ympärillä parhaillaan käytiin.
”Periksi ei voi antaa. Ne vaativat aina vain enemmän, jos niille lähtee myönnytyksiä tekemään”, ilmoitti hopealla koristeltuun viittaan pukeutunut mies Dorenin vasemmalla puolella.
”Toisaalta kansa pelkää uusia taisteluita. Väki kaipaa rauhaa, kun edellisestä suurvoitosta on vasta kahdeksan vuotta”, huomautti arvokas, harmaapartainen aatelinen pöydän keskivaiheilla.
”Heikkojen puhetta. Me emme peräänny emmekä lahjo niitä metsäläisiä hiljaisiksi. Haltiat eivät lähde sotimaan meitä vastaan. Nähtiinhän se jo viimeksikin, etteivät ne meille pärjää. Niissä on paljon vikaa, mutta eivät ne tyhmiä ole. Kääpiötkään eivät ole vaatineet takaisin menetettyjä maitaan väkivalloin, ja sitä paksukalloisempaa sakkia saakin jo tosissaan hakea.”
Hyväksyvä naurahtelun ja myöntelyiden sorina seurasi mielipiteensä ilmaisseen naisen sanoja. Doren tunsi sisikuntansa kouristelevan kammottavalla tavalla. Nainen, kenraali Fiana Doss oli kunnioitettu ja pelättykin henkilö. Hän oli kiistämättä älykäs, mutta toista yhtä kylmää ja armotonta henkilöä Doren ei ollut elämässään tavannut.
Tapa, jolla hän puhui itäisten metsien haltiakansasta ja kääpiöiden kunniallisesta joukosta, oli suorastaan kuvottavan alentava. Kuulosti siltä kuin Doss olisi puhunut olennoista, jotka eivät sen paremmin ajatelleet kuin tunteneetkaan. Doren olisi halunnut huutaa, lähteä pois paikalta, mitä tahansa, mutta hänen oli istuttava siellä, missä päätökset tehtiin.
”Entä teidän mielipiteenne, kunnioitettu hallitsija?”
Doren nielaisi tyhjää ja puristi kätensä nyrkkiin. Dossin katsetta kohtaamatta hän osoitti vastauksensa pöydän tummalle puupinnalle:
”Mitä se haittaa, vaikka Elyifea saisi itsehallintoasemansa. Se oli kuitenkin haltioiden pääkaupunki.”
Ja on edelleenkin, Doren lisäsi kapinallisesti mielessään.
”Mielestäni toimitte nyt hivenen harkitsemattomasti. Jospa palaisimme aiheeseen kahden kesken tänä iltana samalla, kun päätämme, mitä kapinahengestä viime viikolla kiinni jääneille vangeille tehdään.”
Rautakoura puristui tiukasti Dorenin sydämen ja keuhkojen ympärille. Hän oli ansassa. Doss olisi yhtä hyvin voinut sanoa suoraan, että Dorenin yhteistyöhalukkuudesta riippui tusinan vangin henki.