Tarinoita | S | kokoelma one-shotteja

[Lyra]

Kokoelman nimi: Tarinoita
Kirjoittaja: Lyra
Varoitukset: -
Ikäraja: S
A/N: olin viikonloppuna perheleirillä isosena ja heti sieltä takaisin tullessa kirjoitin tämän. Kävimme kävelyllä eräällä mörkökivellä ja siinä matkalla kertoilin kahdelle lapselle keijuista ja peikoista. Tässä on sitä kirjoitettuna muodossa useamman osan mukana

Tien varrella

“Keijut asuvat mäntyjen latvoissa”, äiti kertoo. Kävelemme hiekkatien laitaa ja äidin katse on pilvissä. “Ne rakentavat kotinsa isojen ihmisten ulottumattomiin, että saavat olla rauhassa.” Minäkin katselen puita ja yritän nähdä ylös asti. Puristan äidin kättä ja äiti puristaa takaisin. Äiti hymyilee ja vetää minua eteenpäin.

“Äiti?” kysyn. Äiti katselee vielä hetken taivaita, ennen kuin kääntyy puoleeni hymyillen.
“Niin kultaseni?” Äidin hymy on kauneinta maailmassa.
“Millaisia ovat keijujen talot?” kysyn ja kuvittelen pientä keijua katsomassa lastenohjelmia televisiosta männynlatvassa. “Katsovatko nekin joka ilta uutisia niin kuin isi?”

Äiti naurahtaa.
“Ei kulta, eivät katso.” Ja sitten äiti kertoo minulle kaiken, minkä tietää keijuista.
“Keijut rakentavat talonsa vahvoiksi ja suojaavat ne suurilta tuulilta. Pienet keijut nukkuvat tammenterhojen lakeissa ja aikuiset sammalpedeillä.” Minä ajattelen Viljaa tammenterhosängyssä. Vilja on tosi pieni, muttei silti mahdu tammenterhoon.

“Äiti?” kysyn taas. “Kuinka pieniä keijut ovat?” Äiti hymyilee minulle uudelleen.
“Keijut ovat erittäin pieniä. Sinun kämmenesi on yhtä suuri kuin aikuinen keiju.” Tutkin kämmentäni. Sormien raosta huomaan valon välkähtävän.

“Äiti, äiti! Tuolla on keiju!” huudan ja ryntään keijun perään. Käsi irtoaa äidin kädestä ja äiti jää kauas taakse. Hetken päästä pysähdyn, kun ymmärrän, että keiju on poissa. Käännyn ympäri ja äiti kävelee hitaasti luokseni. Hän hymyilee edelleen.
“Näitkö sinä sen?” kysyn ja tartun taas äitiä kädestä. Pompin ympäriinsä. “Minä näin keijun! Minä näin keijun!”

“Haluatko kuulla lisää keijuista?” äiti kysyy. Nyökyttelen päätäni ja pompin äidin vierellä. Aurinko paistaa taivaalta ja pienet siniset kukat ovat täyttäneet tien reunan. Äiti osoittaa toisella kädellään kukkia.
“Keijujen siivet kimaltelevat kuin vesipisarat”, äiti kertoo.
“Mutta eiväthän vesipisarat kimaltele”, tuhahdan ja äiti nauraa.
“Kyllä vesipisarat kimaltelee”, äiti väittää ja vetää minut syliinsä.

Katsomme yhdessä sinisiä kukkia.
“Näetkö nuo pienet vesipallot kukkien terälehdillä?” äiti kysyy ja osoittaa yhtä kukkaa, joka on aivan vieressäni. Kumarrun tutkimaan sitä paremmin. Nyökkään.
“Kimaltaako se?” Olen jo pudistamassa päätäni, mutta sitten aurinko osuukin veteen ja se välkkyy. Minä nauran.
“Äiti, vesi kimaltaa!” huudahdan. Äidin nauru on pehmeää.

“Keijujen mekot ovat kukkien terälehdistä ja kengät on punottu heinistä”, äiti kertoo. “Hämähäkinseitistä on tehty kaikkein hienoimmat vaatteet.” Nyrpistän nenääni.
“Yäk”, sanon, enkä ymmärrä miksi äiti nauraa taas.

Kauempaa kuuluu isän tuttu ääni ja hyppään pystyyn. Katson tietä ja siellä isä työntää jo Viljan rattaita.
“Isä, isä!” huudan. “Minä näin keijun!”

[Lunatic]

Onpas todella herttainen teksti! Virkistävää lukea välillä jotain muutakin kuin nuorista pareista kertovia tekstejä. Ihanan persoonallinen idea ja juonenkulku tässä tekstissä. 
Perhe vaikutti todella ihanalta ja lämpimältä ja samaistuttavaltakin. Oli mielenkiintoista, että kertojakin oli lapsi, jolla oli selkeästi lapsen ajatuksenjuoksu. Tekstin jälkeen jäi kutkuttamaan, että tietääkö äiti keijuista jotain enemmän kuin kertoo tai onko äidillä omia kokemuksia keijuista.

[Parris]

Kommenttivaihto tervehtii.

Olipa kertakaikkisen söpö teksti. Kaikenlainen perhefluffy on aina kovin mukavaa luettavaa, ja tässä siihen yhdistyi sun tuotannolle tyypillistä fantasiatwistiä. Keijutkin tuppaavat olemaan sellaisia olentoja originaaleissa, että kauhean usein niitä esiintyy ja monesti tosi samanlaisilla luontoelementeillä, mutta kuitenkin niin että variaatioita on loputtomiin. Tässä männynlatvat, sammalsängyt ja kiiltelevät vesipisarat loivat ihanan kepeää ja kesäistä tunnelmaa. Tykkäsin myös Lunaticin tavoin siitä, että kertoja oli lapsi - erityisesti tässä valinnassa pidin siitä, kuinka ihanan mielikuvituksellinen kertojaääni tähän sitä kautta syntyy (mm. ajatus pikkusiskosta tammenterhopedissä :3). Toisaalta tässä rakennat jo niin hauskaa kuvaa keijujen maailmasta, että olisi kiinnostava lukea lisää siitä esimerkiksi ihan suoraan sieltä olevilla tarinoilla! Ehkäpä sellaista jatkoa seuraa... ;p

Oikein isot kiitokset tästä, oli hauskaa eksyä tämän pariin vaihtareiden kautta. <3

[Mikaela]

Ehkä herttaisin juttu mitä oon pitkään aikaan lukenut! Lapsen kertojaääni on hirveen helppo tehä huonosti, joko ne saa kuulostamaan miniaikuisilta tai päinvastoin ihan liian nuorilta ikäisikseen, mutta olit kyl tässä onnistunut tosi hyvin! Ronenia kompatakseni perhefluff on kyl jotenkin äärettömän ihanaa luettavaa, ja siihen tulee viel joku ihan uus ulottuvuus ku se kerrotaan lapsen naiivista ja mielikuvituksellisesta, samalla niin rajallisesta ja rajattomasta näkökulmasta.

“Keijut rakentavat talonsa vahvoiksi ja suojaavat ne suurilta tuulilta. Pienet keijut nukkuvat tammenterhojen lakeissa ja aikuiset sammalpedeillä.” Minä ajattelen Viljaa tammenterhosängyssä. Vilja on tosi pieni, muttei silti mahdu tammenterhoon.

Kaiken kaikkiaan ihana kohta!

Oisinpa onnistunut sanomaan jotain järkevääkin tästä hahah. Kaiken kaikkiaan kovin sympaattinen kuvaus pienestä ohikiitävästä hetkestä. Jää tosiaan mietityttämään, mitä muta äiti keijuista tietää ja onko tarinassa jotain isompaakin taustalla kuin pelkkä lapselle sepitetty satu metsäkävelyn lomassa. Kiitän!

[Waulish]

Vaihdokkaista alkuiltaa!

Oi miten herttainen tarina! Tässä on tosi toimivasti ikään kuin tarina tarinan sisällä, kun äiti kertoo lapselleen keijuista ja niiden elämästä. Tällaisessa asetelmassa piilee ehkä sellainen riski, että jompikumpi tarinoista jää tuntumaan ohuelta, joko kehyskertomus tai sen sisään kietoutuva kertomus, mutta tässä tekstissä sellaista ongelmaa ei ole minusta ollenkaan. Kaikki keskittyy kivasti tuohon sinänsä arkiseen tilanteeseen, kesäiseen kävelyretkeen hiekkatiellä, ja reaalimaailma ja fantasiamaailma kietoutuvat ihanan saumattomasti yhteen lapsen pohdintojen ja havaintojen kautta.

Kompsin edellisiä kommentoijia siinä, että olet onnistunut antamaan lapselle äänen, joka kuulostaa tosi aidolta. Kertojan ajatuksenjuoksusta, mielleyhtymistä ja reaktioista välittyy realistiselta tuntuvaa lapsekkuutta ja lapsenmielisyyttä -- esimerkiksi siitä, kun kertoja vertaa tammenterhojen lakeissa nukkuvia lapsikeijuja ilmeisesti omaan pikkusiskoonsa, joka on kyllä tosi pieni muttei nyt sentään niin pieni, että mahtuisi tammenterhoon! Tai siitä, kuinka sormien välistä pilkahtava valo on tietenkin merkki keijusta.

Voi, tekisi mieli lukea lisääkin näistä ihastuttavista keijuista! Kiehtovan maailman olet heille luonut. Kuka tietää, ehkäpä äidillä onkin omaa kokemusta keijuista, tai ehkäpä tarina vain siivittää lukijankin takaisin lapsen uskoon ja ihmetykseen.

Kiitoksia tästä tekstistä, tämä on Vaihdokkaiden aiheeseen sopien todellista hyvän mielen luettavaa! -Walle