Nimi: Uitaisiinko?
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: S
Genre: sisarushömppä
Paritus: Eino+Eveliina
Yhteenveto: Vesi on kylmää ja täynnä monneja.
A/N: Tällainen teksti syntyi
Kaiken maailman ficlettejä IV -haasteen innoittamana kesän ensimmäisestä uimareissusta. Hahmot ovat tuttuja tarinasta
Juostaan alasti sateessa (K-15), tosin tässä sisarukset ovat vasta lapsia.
Uitaisiinko?Pienet jalat juoksevat pitkin vanhaa laituria. Tuuli suhisee korvissa ja lokkien hiljentynyt kirkuna kertoo isän saaneen ahvenet perattua. Tepsutus kulkee tasaisena pitkin puista pintaa, kunnes viimein taukoaa ja jatkuu paikallaan tummien lautojen polttaessa paljaita jalkapohjia.
Vedestä heijastuvat pyöreät kasvot ja vaaleat kiharat, jotka tuuli on tuivertanut kasvoille. Viereen ilmestyy toinenkin kiharapää, hieman ensimmäistä pidempi ja pisamaisempi. Kylki kyljessä he katsovat hiljalleen liplattavaa vettä, jossa yksinäinen ulpukka kelluu taas tänäkin kesänä. Sorsat nukkuvat vielä, sillä kesä on vasta aluillaan.
Isä puuskuttaa raskaan kalaämpärin kanssa ja äiti sytyttää tulta saunalla. Kukaan ei vahdi kahta rasavilliä, vaikka juuri eilen vannottiin, ettei heitä päästettäisi hetkeksikään silmistä.
”Et uskalla mennä uimaan”, poika haastaa siskoaan.
Tytön silmissä välkkyy vuoroin pelko ja päättäväisyys. Uimaan ei saa mennä ilman aikuista, mutta Einolle ei saa hävitä.
Varpaat rikkovat tyynen pinnan, vesi on jäätävää.
”Ite et uskalla”, Eveliina sanoo hiljaa tietäen, ettei Eino luovuta niin vähällä.
Saunalta kuuluu puheensorinaa, mutta ketään ei näy. Aikuiset ovat hirsien takana suojassa, eikä kukaan huomaisi pikaista uimaretkeä. Mutta vesi on syvää ja täynnä terävähampaisia kaloja. Syvyyksissä vaanii monneja ja merihirviöitä, ne kasvavat kilometrin mittaisiksi ja niillä on piikkejä pyrstössä. Eino kertoo niistä kummitusjuttuja.
Eveliina kastaa varpaat uudestaan, mutta vetää ne nopeasti pois. Aivan kuin jokin olisi hipaissut pikkuvarvasta. Auringon säteet taittuvat pinnasta ja pohjaa ei näy.
”Elpertti ei uskalla, Elpertti ei uskalla!”
Kipinät nousevat Eveliinan varpaista kantapäihin, kulkevat polvien kautta vatsaan ja saavat sydämen takomaan lujempaa. Sormet sulkeutuvat nyrkkiin ja kulmat kurtistuvat päättäväiseen ilmeeseen. Muutama hiljainen askel taakse, eikä ilkkuva isoveli ehdi tajuta mikä häneen iski, ennen kuin pienet kämmenet ovat työntäneet Einon alas laiturilta.
Vesi loiskuu ja Eino pärskii vettä ulos keuhkoistaan räpiköidessään kohti rantaa. Kalat varmasti pelkäävät mekkalaa ja Eveliina pettyy, kun yksikään monni ei puraise Einoa varpaasta.
Äidin hätääntyneet huudot ja isän vihainen ärinä kantautuvat saunalta, mutta Eveliina ei käänny kohtaamaan heitä. Ei vielä. Hän seisoo leuka pystyssä laiturin nokalla ja katselee järveä. Eino on purskahtanut itkuun ja Eveliina tietää tästä seuraavan pitkän saarnan, mutta hän tahtoo juhlia vielä hetken voittoaan.
Hiljaa mutta ylpeänä Eveliina kuiskaa yksinäiselle ulpukalle: ”Mun nimi ei ole Elpertti.”