Nimi: Elämän kohokohtia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: hyvän mielen draama
Paritukset: Heikki/Kalevi ja Eeli/Tino
Haaste: One True Something 20 #2
A/N: Tämä hömppä on kirjoitettu piristykseksi kipeälle
Aurooralle. Pikaisia paranemisia, muru! ♥︎ Kiitos hirmusti myös musiikkiavusta. Toivottavasti pidät ja te muutkin, pus <3
Elämän kohokohtia
Tino
Se oli meidän viides kauppa, ja aika alkoi loppua. Mun tuskaantuminen ja Eelin kyllästyminen hipoivat jo huippuaan. Lahjojen ostaminen ei ollut koskaan mitenkään helppoa, mutta tänään se tuntui täysin mahdottomalta. Muhun alkoi jo iskeä syvä epätoivo.
”Tino, nyt oikeesti”, mun poikaystävä huokaili ja meni istumaan lähimmälle tuolille, joka ei ollut edes tuoli vaan jakkara, joilla myyjät ylsivät ylähyllyille. ”Sä oot leiponut ja meillä on pullo viiniä. Se on ihan tarpeeksi.”
”Eikä ole”, väitin vastaan ties kuinka monetta kertaa viimeisen kolmen tunnin aikana. ”Ne kaksi tarvitsee jotain erityistä.”
”Sä stressaat ihan turhaan”, Eeli sanoi. ”Ne on edelleen ne samat Heikki ja Kalevi. Nyt ne vaan asuu yhdessä.”
”No just siks”, puhahdin turhautuneena, ettei se pälli ymmärtänyt. ”Tää on niiden suhteelle iso askel. Haluan, että kaikki sujuu hyvin.”
”Ja niiden suhteen tulevaisuus on kiinni meidän lahjasta?” Eeli sanoi. Kun jätkä sanoi asian ääneen, tajusin sen kuulostavan aivan yhtä typerältä kuin Eelin epäuskoinen äänensävy antoi ymmärtää. Uskottavan vasta-argumentin puutteessa jätin miehen siihen ja suuntasin kaupan toiselle puolelle.
En oikeastaan edes tiennyt,
mitä mä hain, mutta mun rinnassa jäyti tunne, että meidän piti antaa jokin merkityksellisempi tuparilahja kuin viinipullo ja leipomuksia. Sen piti olla jotain pysyvää, sellaista, mistä olisi iloa pitkään. Heikki ja Kalevi eivät olleet pyytäneet mitään lahjaa, ja mä tiesin, ettei mun tarvinnut yrittää tehdä niihin vaikutusta. Kyse ei ollutkaan siitä. Tahdoin vain antaa niille jotain, mistä ne molemmat nauttisivat. Sen piti nimenomaan olla yhteinen lahja, joka juhlistaisi Heikin ja Kalevin parisuhteen uusinta vaihetta. Toistaiseksi mä en vain ollut keksinyt, mitä ihmettä se voisi olla.
Vartin tuloksettoman harhailun jälkeen Eeli tuli hakemaan mua, ja mä olin valmis luovuttamaan. Eeli varmaan näki, miten pettynyt olin, koska kuittailun sijaan sen harmaat silmät katsoivat mua ymmärtäväisesti. Se otti mua kädestä.
”Ajatus ja läsnäolo on se tärkein juttu”, Eeli sanoi. ”Tiedän, että olisit halunnut hankkia jotakin eeppistä, mutta kyllä niillä on jo kaikki tarvitsemansa ja varmaan enemmänkin. Muistathan sä, millaista se oli, kun me muutettiin yhteen toista kertaa?”
”Mutta kun”, ähkin. ”Olisin tahtonut hankkia niille jotain yhteistä ja pysyvää.”
”Me asutaan samalla paikkakunnalla ensimmäistä kertaa lukiovuosien jälkeen. Musta se on aika mahtava juttu ja käy hyvin vaikka henkisestä lahjasta”, Eeli sanoi. ”Meidän täytyy ihan oikeasti mennä. Me ollaan jo myöhässä.”
”Joo”, huokaisin, ja me lähdettiin ostoskeskuksen oville päin. Matkalla me ohitettiin levykauppa, ja mä sain viimein kaipaamani neronleimauksen. ”Odota! Nyt mä tiedän!”
”Tino!” Eeli älähti, kun mä karkasin sen viereltä ja säntäsin kauppaan. ”Tino, nyt tuut takaisin tai mä jätän sut tänne!”
Mutta mä en tullut, en, ennen kuin saisin ostettua sen saamarin lahjan!
Heikki
”Saanko mä siivota?” Kalevi sanoi, kun mä olin saanut salaatin valmiiksi. Liha oli uunissa muhimassa ja riisi oli kattilassa tekeytymässä. Ei ollut enää oikein muuta valmisteltavaa, ja se oli helpotus.
”Joo, tietty”, sanoin ja siirryin pois miehen tieltä. ”Mistä moinen into?”
”Se on tekemistä”, Kalevi vastasi lastatessaan tiskikonetta. Tutkailin sen puuhia. Toki Kalevi yleensäkin oli järjestelmällinen, mutta tänään se oli ollut jotenkin tavallista tarmokkaampi. Komeat kasvot olivat hämmästyttävän vakavat. Kalevi ei hetkeksikään lopettanut liikehtimistä. Kun keittiötasot olivat puhtaat astioista, mies kasteli rätin ja aloitti pyyhkimisen. Äkkiä oivalsin, mistä kiikasti.
”Jännittääkö sua?” ihmettelin.
”Ei”, Kalevi sanoi. Pärskähdin epäuskoisesti. ”No en tiiä! Ehkä.”
”Miksi?” kysyin. ”Ne on vaan Eeli ja Tino. Käytännössä perhettä.”
”Mm”, mies murahteli.
”Okei, ei ole pakko kertoa”, sanoin. Ajattelin, että ehkä oli parempi jättää Kalevi hetkeksi omiin oloihinsa. Olihan se ihan mukavaa, että miehellä riitti noin paljon energiaa. Mä olin vieläkin ihan kuitti muuttamisesta, tavaroiden järjestelystä ja kaiken uuden opettelusta. Luotin talouden Kalevin vastuulle ja kömmähdin sängylle. En jaksanut etsiä kuulokkeita, joten kuuntelin musaa ilman. Suljin silmät ja rentouduin. Onneksi oli aikaa levätä edes vähän. En tahtonut haukotella tai vaikuttaa väsyneeltä kavereiden läsnä ollessa. Ei se olisi reilua Kaleviakaan kohtaan, etenkin, kun se nyt tuntui kovasti stressaavan koko vierailua.
En varsinaisesti nukkunut, lähinnä torkuin ja kuuntelin Kalevin liikehdintää muualla asunnossa. Lopulta se tuli makuuhuoneeseen. Avasin silmät ja kohottauduin.
”Loppuiko tekeminen?” kysyin.
”Joo”, Kalevi sanoi tyytymättömänä. Mies oli yhä kireän oloinen, ja mulle tuli kurja olo sen puolesta. Tämän piti olla kaikille kiva ilta. En halunnut, että Kalevi stressaisi. Muuttamisessa oli ollut muutenkin tarpeeksi huolta ja kiirettä. ”Mut kyl niiden kohta pitäis tullakin.”
”Tuu tänne hetkeks?” pyysin. Sänky keinahti, kun Kalevi kömpi mun viereen. Painauduin miehen kainaloon ja kuuntelin sen syvää huokausta.
”Ei kai täs muuta, kun että…” Kalevi sanoi.
”Mitä?” kysyin. ”Sano vaan.”
”Et me asutaan nyt yhdessä ja…” Kalevi puhui puolikkain lausein. ”Ja ne tulee ensimmäistä kertaa meidän yhteiseen kotiin. Jotenkin on sellainen ällö ja itsetietoinen olo. Kuin me ei oltais enää neljä parasta kaveria vaan – no, niinku – kaks pariskuntaa, ja se tuntuu ihan vieraalta konseptilta.”
”Ai, mä en tiennykään, että sä pidät meidän suhdetta ällönä”, vitsailin keventääkseni tunnelmaa.
”No, vakiintuminen on mulle edelleen aika outo juttu”, Kalevi myönsi. ”Ja kaikki, mikä siihen liittyy. En mä oikeastaan ees aattele, että meillä on
parisuhde. Me ollaan vaan kavereita, jotka rakastu toisiinsa.”
”No mut”, sanoin. ”Niin on Eeli ja Tinokin. Ei se ole yhtään sen erikoisempaa tai jännempää kuin ennen. Ei sun täydy käyttäytyä mitenkään pariskuntamaisesti. Ollaan vaan kuten ennen.”
”Tuntuu silti hassulta”, Kalevi sanoi. Halasin sitä tiukemmin.
”Sä ajattelet liikaa”, sanoin ja suutelin. Ehkä pussailu harhauttaisi Kalevia ja saisi sen vähän rentoutumaan. Se vaati useamman suudelman, mutta lopulta kireys tuntui hellittävän miehen hartioista. Kaivattu läheisyys rentoutti meidät molemmat, ja ajantaju katosi väreilevään mielihyvään.
”Mitä kello on?” Kalevi ihmetteli lopulta. Se otti mun musiikkia soivan kännykän. ”Kakskyt yli seitsemän? Ne idiootit on myöhässä.”
Sitten Kalevi tajusi jotain muutakin.
”Pussailtiinko me just yli puol tuntia?” mies epäili.
”Ei se siltä tuntunut”, sanoin. ”Mut näköjään.”
”Jösses”, Kalevi puuskahti ja nousi ylös. Noudatin esimerkkiä ja silittelin rypistyneitä vaatteita. Sain juuri suittua tukkani ojennukseen, kun ovikello soi.
Tino
Kalevi avasi oven. Ruskeat hiukset olivat sotkussa, ja jotenkin miehellä oli niin
saanut ilme, että Eeliä nauratti.
”Anteeks, oisko meidän pitänyt tulla kymmenen minuuttia myöhemmin? Näyttää siltä, että teillä on ollu… hmm, kiire”, Eeli virnuili.
”Kai sitä jotenkin pitää aikaa tappaa, kun jätkät on puoli tuntia myöhässä”, Kalevi sanoi ollenkaan häkeltymättä. Me astuttiin sisään ja riisuttiin takit ja kengät.
”Ei ole mun vika”, Eeli sanoi. ”Tino pakotti kävelemään sata kauppaa läpi, koska sen täytyi löytää teille täydellinen tuparilahja.”
”Ai?” Kalevi äännähti. ”Mä luulin, että me sovittiin, ettei tarvii tuoda mitään.”
”Ei tarvitse, niin”, sanoin. ”Mutta mä halusin!”
”Me haluttiin”, Eeli korjasi. Tuhahdin.
”Niin vissiin. Justhan sä sanoit, että pakotin sut”, tokaisin. ”Sä voitkin jäädä kokonaan pois näistä illanistujaisista.”
”Jollakulla on nälkä”, Kalevi arvasi ja virnisti. ”Hyvä vaan. Meillä on ruokakin valmiina.”
”Eli kannatti olla myöhässä”, sanoin. Kalevi nauroi.
”Vaikka niin.”
Eeli ja Kalevi jäivät juttelemaan jotakin eteiseen, kun mä taas astuin peremmälle. Niiden asunto oli tilava, kivannäköinen kolmio. En tiennyt, oliko Heikillä ja Kalevilla ollut jotain erimielisyyksiä (todennäköisesti) sisustuksen suhteen, mutta niiden elämän yhdistämisen lopputulos miellytti ainakin mun silmää. Se oli yksinkertainen ja pelkistetty, mutta silti kotoisa ja lämmin. Niinku parhaat puolet niistä molemmista.
”Miltä näyttää?” olohuoneessa seisoskeleva Heikki kysyi, kun näki mun kurkkivan kaikki huoneet läpi.
”Hyvältä. Ihan sulta ja Kalevilta. Hyvä combo”, vastasin ja halasin miestä tiukasti. ”Onnea uuteen kotiin!”
”Kiitti”, Heikki sanoi, ja sen hymy ylsi sinisiin silmiin saakka. Onnellisuus sopi Heikille. Silloin sen seurassa itsellekin tuli parempi olo. ”Ihan hyvältä se mustakin näyttää, vaikka sai siitä vähän tapellakin.”
”No, mistäpä te ette tappelis?” virnuilin. Heikki tyrskähti.
”Niinpä”, se mutisi hiljaa, mutta iloinen ilme pysyi kasvoilla.
”Mekö muka tapellaan!” Kalevi huudahti tullessaan olohuoneeseen. ”Varo sanojas, Hirvonen.”
”Olipa rauhanomainen vastakommentti ja silleen”, sanoin ja halasin jätkää. ”Ihan semiookoo nähdä suakin.”
”Samat sanat”, Kalevi hyrähti.
”Kiva kämppä”, Eeli sanoi ja sekin halasi Heikkiä. Se katsoi muhun merkkiä hakien. Nyökkäsin. ”No, aloitetaan vaikka sitten meidän lahjoista…”
”Lahjoista?” Heikki hämmästyi. ”Niinku monikossa?”
”Eikö ole aina kiva saada lahjoja?” kysyin.
”No joo, mutta ei teidän olis tarvinnut”, Heikki sanoi.
”Älä sano noin”, Eeli kielsi. ”Tino vielä alkaa itkeä. Se stressasi tästä niin paljon.”
”Aww”, Heikki äännähti, ja se halasi mua uudestaan ja pörrötti tukkaakin. ”Sä oot kyllä vähän sellainen. Mut et ole ainoa, joka hermoili tätä iltaa kuin maailmanloppua ikään.”
Meidän katseet kääntyi Kaleviin, jonka pokka piti eikä se antanut meille mitään, mistä ois saanu irti jonkinlaisen vitsin. Jätkän pokerinaama oli ihan epäreilun vankka.
”Se varmaan huutaa täysiä päänsä sisällä tälläkin hetkellä”, Eeli tuumasi, ja me naurettiin. ”Okei, ekana pullo viiniä, koska eihän teitä ees kestä selvin päin. Sit leipuri Hirvosen uusin taidonnäyte. Jokin kakkuasia, en edes tiedä, mutta tässä on.”
”Se on venäläinen omenakakku”, tarkensin.
”Niice, kuulostaa hyvältä”, Kalevi sanoi. Eeli ojensi mulle kauppakassin.
”Sä varmaan haluat antaa tän vikan, kun se oli sulle niin tärkeää”, Eeli sanoi. Heikki ja Kalevi katsoivat toisiaan ja niiden vilpittömän epätietoiset ilmeet antoivat mulle rohkeutta. Kyllä ne pitäisivät siitä. Olin ihan varma, ja silti mua jännitti.
Ojensin Heikille ruskealla paperilla peitetyn albumin.
”Onks tää vinyylilevy?” Heikki ihmetteli pakettia tunnustellessaan. Se herätti Kalevinkin uteliaisuuden. Heikki avasi paketin.
”Nightwish!” Kalevi iloitsi. ”Ja vieläpä Endless Forms Most Beautiful. Mahtavaa. Tää laitetaan heti soimaan!”
Kalevi otti vinyylin Heikiltä ja meni niiden levysoittimen luo.
”Eiks tässä oo se hullu kakskytneljä minuuttia kestävä biisi?” Heikki kysyi.
”Ei hullu vaan ihan paras”, Kalevi sanoi. ”Etenkin pitkillä automatkoilla se on just mahtavaa, kun se on niin pitkä.”
”Nappiin meni”, Eeli kehaisi vaimeasti, ja mä hymyilin sille. ”Olit oikeassa, että kannatti nähdä vaivaa.”
”Joo”, sanoin Heikkiä ja Kalevia katsellessani. Parhaillaan ne muistelivat jotakin automatkaa, jonka aikana ne olivat kuunnelleet kyseistä Nightwishin levyä. ”Mä oon sillä tavalla aika super.”
”Todellakin oot”, Eeli sanoi pussaten mua suupieleen. Kalevi laski neulan. Kuului pientä kohinaa ennen kuin ensimmäinen biisi lähti soimaan. Nightwish oli munkin mielestä hyvän kuuloinen bändi, vaikkei se suosikkeihin kuulunutkaan, mutta vinyyliltä niiden soundi kuulosti vielä paremmalta.
”Niin jees”, Kalevi sanoi noustessaan. ”Kiitos, niinku kaikista lahjoista, mut tää oli odottamattomuudessaan kumminki paras.”
”Joo”, Heikki myönteli. Mä tunsin ihan säteileväni, niin hyvältä musta tuntui nähdä ja kuulla, että ne todella tykkäsivät saamastaan levystä.
”Mahtavaa”, iloitsin. ”Hei, mä voin vaikka laittaa tän omenakakun teidän jääkaappiin.”
”Joo, senkus”, Kalevi sanoi. Menin keittiöön ja laitoin kakun säilöön. Jokin mun silmäkulmassa liikahti. Käännyin vaistomaisesti ja mun suusta karkasi pelästynyt huuto.
Heikki
”Me voitais varmaan sit alkaa syömään”, sanoin.
”Kyllä kiitos. Hirvee nälkä”, Eeli myönteli. ”Se hullu shoppailumaratooni vei musta kaikki mehut.”
”Käytkö sä hakemassa –” olin sanomassa Kaleville, kun Tinon huuto keittiöstä sai meidät kaikki säpsähtämään. Me rynnättiin katsomaan, mikä sillä oli hätänä. Tino suurin piirtein hyppäsi meidän syliin.
”Löysitkö sä irtopään meidän jääkaapista vai mikä tuli?” Kalevi kysyi.
”Kattokaa tonne nurkkaan”, Tino piipitti. Me katsottiin ja tajuttuamme, että siellä oli jokin karvainen otus, me peräännyttiin askel. Otus kyyhötti paikoillaan ja tuijotti meitä ja me sitä. Hetkeen kukaan ei sanonnut mitään. Me oltiin mykkiä silkasta ihmetyksestä.
”Öh, muistan kirjoittaneeni lukiossa bilsan, mutta mikä vittu tuo on?” Eeli kysyi sanoen ääneen meidän muiden mietteet.
”Se näyttää vähän oravalta”, Kalevi arveli. ”Mutta ei kuitenkaan…”
”Ei takuulla ole orava”, Tino sanoi. ”Oravathan on söpöjä. Tuo ei ole.”
”Oisko sitten rotta?” Kalevi veikkasi. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut sen miellyttävämpi. ”Miten me saadaan se pois meidän kämpästä? Pitääkö meidän tappaa se?”
”Ei kyllä aleta tappaa mitään oravarottia”, vastustin. ”Napataan se johonkin ja käydään heittämässä pihalle.”
”Ole hyvä vaan”, Eeli sanoi. Eläin liikahti meitä lähemmäs, ja me puolestamme sävähdimme kauemmas.
”Jos mä otan rikkalapion”, suunnittelin ääneen. ”Ja joku teistä ottaa pussin, ja mä nappaan ton otuksen lapioon ja keikautan sen sinne pussiin, niin toimisikohan se?”
”No, jos ei haluta koskea siihen – ja minä en kyllä halua – niin joo, toi on varmaan paras suunnitelma”, Kalevi sanoi. ”Mä voin ottaa sen pussin.”
”Tää suunnitelma ei tuu onnistumaan”, Eeli epäili, mutta Tino hyssytti sen hiljaiseksi irrottamatta katsekontaktia eläimen kanssa. ”Kuitenkin joku meistä saa sen naamalleen tai jotain…”
”Joo, ehkä se puree sua, ja sä aloitat zombimaailmanlopun”, Kalevi sanoi.
”Mä en enää ikinä tuu teille syömään”, Eeli sanoi, ja se värähti inhosta.
”No niin, rauhassa nyt, te kaikki”, sanoin ottaessani käteeni rikkalapion. Kalevi kävi hakemassa olohuoneeseen jääneen muovipussin. ”Ootko sä valmis?”
”Joo”, Kalevi sanoi, ja me lähestyttiin oravarottaa hitaasti. Sen silmät olivat nauliutuneet meihin.
”Älä ala juoksennella”, pyysin hiljaa eläimeltä, kun kriittiset sentit alkoivat olla käsillä. ”Tuut vaan tähän lapioon ja sit voit mennä kotias.”
Ennakoin otuksen pakovietin oikein, mutta mä olin jo liikkeessä. Nappasin sen lapioon, ja mieleen palasi elävästi yläasteen lätkämatsit. Kai tämäkin oli jonkinlainen ilmaveivi. Kippasin eläimen avoimeen muovipussiin.
”Jes”, Kalevi sanoi. Otus ilmoitti vastalauseensa saamastaan kohtelusta ja räpisteli rajusti pussin pohjalla. ”Hyi, hyi, hyi. Aika viedä roskat!”
Me seurattiin miestä portaita pitkin ulko-ovelle. Kalevi ravisteli pussia ja otus mätkähti katukiveykselle.
”Nyt se näyttää enemmän siililtä. Joskin ilman piikkejä. Hassua”, Tino kommentoi. Elikko vääntelehti jaloilleen ja pötki pakoon. Me katsottiin sen perään ja sitten toisiimme. Kaikkia hymyilytti.
”No niin, sellainen seikkailu”, hymähdin. ”Tällanen, jos mikä, lujittaa parisuhdetta.”
”Jep”, Kalevi virnisti. ”Mut nyt mennään syömään.”
Mies tarttui ulko-oveen, mutta lukko otti vastaan.
”Kai te otitte avaimet?” Eeli kysyi. Minä ja Kalevi katsottiin toisiimme ja kirottiin yhteen ääneen:
”Voi paska!”
Onneksi uunissa ollut härkäruukku ei kärsinyt ylimääräisestä haudutusajasta. Me saatiin syötyä ja oravarottasiili-episodin lisäksi meidän illassa ei ollut sen kummempaa toimintaa. Juotiin vain viiniä, pelattiin lautapelejä, vitsailtiin ja juteltiin.
Parhaillaan Eeli ja Kalevi olivat uppoutuneet johonkin käsittämättömään väittelyyn, joka oli alkanut lätkästä, mutta tänhetkisestä aiheesta mulla ei ollut aavistustakaan. Nightwishin levy soi taustalla jo kolmatta kertaa.
Minä ja Tino siirryttiin vaivihkaa keittiöön juttelemaan.
”Mieti, että jatkossa me voidaan hengailla näin vaikka joka viikko”, Tino sanoi. ”Enkä nyt siis tarkoita, että me oltais joka viikko tulossa kylään, mut se mahdollisuus on kuitenkin olemassa.”
”Joo, kyl se on ihan erilaista kuin nähdä se pari kolme kertaa vuodessa”, myötäilin. ”Jotenkin elämä onnistui kuljettamaan meidät taas yhteen.”
”Jännä”, Tino hymähti. ”Siis koko tää kuvio. Sä ja Kalevi. Minä ja Eeli.”
”Kalevi pällisteli samaa asiaa aikaisemmin tänä iltana. Se pelkäsi, että tää pariskuntameininki pilaa meidän ystävyyden”, sanoin.
”Miten se vois?” Tino ihmetteli. ”Tai niinku, en usko, että mikään voi enää pilata tätä. Me ollaan oltu niin kauan kavereita, ja me muutenkin ollaan niin yhteen kasvaneita, että siitä vois jo vähän huolestua.”
”Te ootte meille niin tärkeitä”, sanoin. ”Ajatuskin teidän menettämisestä saa luun kurkkuun, joten en mä silleen ihmettele, miksi Kalevi hermoili. Se välillä yliajattelee näitä juttuja liiankin kanssa.”
”Meille. Sä sanoit just meille”, Tino huomautti. ”Aww, ihan kuin te olisitte jo naimisissa!”
”Älä vaan sano tota Kaleville tai se ottaa ja häipyy”, nauroin. Tino heilutteli nimetöntään, jossa oli kultainen kihlasormus. Häät se ja Eeli olivat sopineet ensi vuodelle.
”Kyllä säkin vielä tämmösen saat, oon ihan varma siitä”, Tino sanoi lämpimästi.
”Tällä hetkellä yhteinen kämppä on ihan tarpeeksi”, sanoin ja tarkoitin sitä täydestä sydämestäni. ”Mut ehkä joskus.”
”Joskus mitä?” Kalevin ääni kysyi. Se tuli keittiöön Eeli perässään. Ilmeisesti ne olivat joko tulleet yksimielisyyteen tai luovuttaneet, kun olivat kadottaneet väittelynsä pointin. Veikkasin vahvasti jälkimmäistä. ”Mitä te akat täällä juoruatte?”
”Puhuttiin elämästä, ystävyydestä ja teistä”, vastasin. ”Mietittiin, että pitäiskö meidän alkaa harrastaa parinvaihtoa, kun ollaan päästy taas yhteen.”
”Siinäpä on häiritsevä ajatus, kiitti vaan tästä, Heikki”, Eeli kommentoi. ”Miten sinä ja Tino ees pussailisitte, kun se on niin lyhytkin? Teidän pitäisi hankkia jokin pussailujakkara.”
Kalevi oli tukehtua viiniinsä, kun sitä alkoi naurattaa kesken siemailun.
”Hei”, Tino älähti ja tyrkkäsi Eeliä. ”Iso pituusero tekisi meistä just söpön parin.”
”You wish”, Kalevi sanoi, ja se kietoi käsivartensa mun vyötäisille. Mun vatsassa hypähti. ”Sä oot jo valintas tehnyt ja tuommoisen sait. Elä sen kanssa.”
”Mutta kun se ei oo niin kiva kuin sun”, Tino oli nyyhkivinään.
”Mä tiedän”, Kalevi sanoi. Katsoin sitä, ja miehen aidon onnellinen ilme sai mut hymyilemään. Mietin, viitsisinkö yrittää pussata sitä, mutta Kalevi ehti ensin.
”Oot vajonnut niin alas”, Eeli ilmoitti, kun Kalevi vetäytyi. Eeli virnuili. ”Pussailetkin julkisesti ja kaikkea.”
”Pää kiinni tai pussaan suakin”, Kalevi uhkasi.
”Et varmasti”, sanoin.
”En en”, Kalevi lupasi ja pussasi mua uudestaan. Se oli mun illan kohokohta.
