Nimi: Uskosta, toivosta ja siitä kolmannesta
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Ämpärillinen angstia. Ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Dean Winchester/Castiel (”Destiel”)
Varoitukset: SPOILAA 12. kauden loppua ja 13. alkua! Alkaen A/N-sepustuksista!
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: En olis uskonut, että tässä sarjassa Castielin kuolema olisi enää mitenkään hetkauttanut suuntaan taikka toiseen. On ollut meinaan sen verran vakituinen juonikuvio, että shokkiarvo on minimissä – mutta meni silti ihon alle. Kyllä se Cas sieltä vielä tuodaan takaisin, mutta ehkä tää oli ensimmäistä kertaa oikein koskettavaa. Ja sillee.
Käänsin tämän tässä joutessani englanniksikin:
About Faith, Hope and that Third OneUskosta, toivosta ja siitä kolmannestaDean veti lakanan pois Castielin kasvoilta vain sekunneiksi, odottaen näkevänsä jotain kylmää ja vääristynyttä. Mutta hänen kasvonsa olivatkin rauhalliset, aivan virheettömät. Olisi ollut parempi, jos ne olisivat olleet rikki hakatut tai edes tuskasta vääntyneet, sillä sitä kuolema Deanille oli. Pelkkää väkivaltaa. Oikeastaan ikinä hän ei ollut nähnyt ruumista, joka vain oli. Hän heitti lakanan takaisin hänen kasvoilleen yhtä nopeasti kuin oli ottanutkin.
Sitten Dean sitoi Castielin jalat yhteen verhon riekaleella. Sen piti olla ihan vain rutiinia, jotain mitä metsästäjät tekivät kaikille kaatuneille, mikäli aika oli vain sen salliva. Dean sitoi solmun ja nielaisi.
”Ei voi olla”, hän sanoi. Castiel ei kuullut. Hän ei kuulisi enää koskaan mitään.
Dean antoi jalkojen olla ja veti lakanan uudestaan pois Castielin kasvoilta katsoakseen häntä vielä kerran. Todella viimeisen kerran ja kunnolla, ei se vilkaisu vaan voinut jäädä viimeiseksi. Dean katuisi, jos nyt ei katsoisi. Hymyn tapainen tyyneys Castielissa järkytti enemmän kuin mikään mustelma taikka haava.
Ei ollut enää kuin yksi asia tehtävänä. Se, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, ja jota ei olisi pitänyt jättää ruumiinvalvojaisiin. Deanin ilme oli vakava, kun hän kumartui Castielin ruumiin ääreen ja suuteli hänen suutaan.
”En tiedä minne sinä menet, Cas, mutta toivottavasti siellä sinuun ei enää satu”, sanoi Dean. Castiel ei vastannut. Hänen huulensa eivät erkaantuneet. Eivätkä hänen kulmakarvansa mutristuneet hämmentyneeseen ruttuun. Olisipa hän ollut pahan näköinen, niin hänet olisi helpompi polttaa. Ei jotain noin levollista saata tuhota.
”Tahdon uskoa, että näemme vielä. Aika kornia, vai mitä?” Dean naurahti kai, jos tuota nyt nauruksi viitsi sanoa. Aika hölmöä puhua kuolemanjälkeisestä elämästä, kun itse tietää, että ehkä olemattomuus on kaikkia muita kohtaloita parempi. Niin kuin, missä on se kuolemanjälkeinen paikka, jota näillä kokemuksilla uskalsi odottaa? Missä on Castiel, jos ei tässä maailmassa? Minkälaiseen koloon Dean edes voi toivoa pääsevänsä, kun Taivas on vitsi ja Helvetti yhdentekevä? Ehkä tyhjyys on olemista parempi.
Olisi pitänyt kiittää, kun oli kiittämisen aika. Olisi tullut rakastaa, kun rakkautta oli. Dean viimeisteli käärinliinat, koska ei sietänyt enää katsella Castielin mitään puhumattomia kasvoja.
”Jos… uh… jos
rakastinkin”, Dean takelteli, koska se sana oli edelleen vaikea, vaikka Castiel olikin kuollut, ”Niin tein sen huonosti. Anna anteeksi ja näkemiin.”
Näkemiin, ei hyvästi. Vain täksi päiväksi, ei ikuisuudeksi, sillä jos Deanin oli pakko vielä uskoa johonkin suurempaan, niin jälleennäkemisiin.
”Me näemme vielä, minä tiedän sen. Ei ehkä täällä tai tuolla tai missään varsinaisesti. Siellä missä on hyvä olla”, Dean lupasi, ja lupasi sen enemmän itselleen, kuin tyhjälle, valkoiseen kääritylle ruumiille.
Jossakin on oltava vapaus, eikö niin? Ja siellä Castiel nyt oli. Ilman Dean Winchesteria.
Ilman kipua.
FINA/N: Semijatko-osa:
Palaa kuin sauna kesällä (K-18)