Suojalumi narskui kenkien alla. Lumipenkassa törrötti tuulen pudottamia oksia, jotka muistuttivat katkenneita luita. Ajatus kuljetti kylmiä väreitä Chisen kehossa. Vanhan Joelin talon kohdalla Chise hidasti vaistomaisesti askeleitaan. Hän vilkuili kuin ohimennen ruusupuutarhaa, joka nyt oli vaipunut raskaan lumipeitteen alle. Ketään ei näkynyt.
Huokaisten Chise jatkoi matkaansa, mutta oli törmätä hahmoon edessään.
"Chise", Leanan hihkaisi.
"Hei", Chise kompuroi askeleissaan peruuttaessaan aina niin kovin lähelle pyrkivää vampyyrinkaltaista keijua.
"Älä pelkää, en aio suudella sinua tällä kertaa", Leanan iski silmää. "Mitä sinulle kuuluu?"
Chise räpytteli silmiään. Hän muisteli suudelmaa, jonka Leanan oli antanut hänelle aikoja sitten, ehkä kiitokseksi, kaikesta siitä, mitä Chise oli tehnyt Joelin eteen. Suudelma oli ollut hyvin äkillinen, hyvin kiihkeä, täynnä sellaista intensiivisyyttä, jota Chise ei osannut ymmärtää - tai vastustaa. Chise hätkähti ajatustaan.
"Chise? Onko kaikki hyvin?"
"Kaikki on - vallan - minun täytyy mennä", Chise pinkaisi juoksuun. Leanan jäi tuijottamaan hänen peräänsä.
"Mistä tuossa oli kyse?" Ruth ilmestyi pian Chisen viereen. Hänen tassujensa pehmeät askeleet rauhoittivat Chiseä, mutta tämä ei hidastanut.
"Miksi olet - peloissasi?"
"En ole, Ruth, ei se ollut mitään", Chise kieltäytyi puhumasta. Ehkä siksi, ettei itsekään tiennyt, mitä oikein pelkäsi. Sitä, että Leanan Sídhe oli käyttänyt voimiaan, rakastuttanut hänet itseensä - vai sitä, että Leanan Sidhé ei ollut käyttänyt voimiaan?
