Ficin nimi: Kokonainen ihminen
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: My Hero Academia
Ikäraja: S
Paritus: Midoriya/Todoroki
Genre: Hurt/comfort, draama, ripaus romantiikkaa, pieni angst
Summary: Hän keskittyy tuntemaan toisen ihmisen lämmön ja hellän kosketuksen jokaisen ääriviivan. Edellisestä kerrasta on liian kauan.
A/N: Tällä parituksella onkin hyvä aloittaa Random10-haaste. ^^ Näin kivasti yöaikaan putkahtaneelle hurt/comfort-fiilikselle TodoDeku sopii lisäksi erityisen loistavasti.
***
Se on lopulta Midoriya, joka kuroo etäisyyden heidän välillään kiinni ja hivuttautuu lepäämään hänen viereensä. Sängyn patja keinahtaa tämän korjatessa asentoaan. Viileä käsi vetäytyy ensin kuin ujostellen, mutta rohkaistuu sitten lähestymään hänen nyökättyään sanattomalle kysymykselle.
Pehmeät sormet silittävät hänen hiustensa lumenvalkeutta ja viininpunaa, koskettavat palovammaa hänen kasvoillaan varkain kuin olisivat varoneet aiheuttamasta kipua. Arpeen ei ole sattunut enää vuosiin, mutta Shōto tuntee pulssinsa kohoavan vaistomaisesti. Hän muistaa yhä kiehuvan veden poltteen, mutta hautaa muiston syvälle mielensä syövereihin. Midoriyan kosketus on viileää salvaa ja keino unohtaa menneisyyden kipu.
Käsi kietoutuu tiiviimmin hänen ympärilleen ja silittää hänen selkänsä nikamia lempeästi, mihinkään kiirehtimättä. Shōto puhaltaa tahattomasti pidättelemänsä hengityksen. Hän keskittyy tuntemaan toisen ihmisen lämmön ja kosketuksen jokaisen ääriviivan. Edellisestä kerrasta on liian kauan. Se asia ei ole aikaisemmin vaivannut häntä liiaksi, mutta nyt hän janoaa ihoa omaansa vasten kuin nälkäinen viimeistä leivänpalaa.
”Sinä vapiset...” Midoriyan ääni on tuskin kuiskausta kuuluvampi.
”Niinkö..?” Shōto kuiskaa takaisin. ”En huomannut...”
Nyt hän ei saata keskittyä enää muuhun. Hän todella värisee kuin palellessaan, eikä vapina ota lakatakseen vaikka hän komentaa sitä huultaan purren loppumaan. Hänen ruumiilleen hellyys on kovin vierasta. Hänen kehonsa tunnistaa fyysiset haasteet, uuvuttavat taistelut ja niiden aiheuttamat kolhut. Se tunnistaa viileän välinpitämättömyyden ja sen kaikki eri muodot.
Hänen ruumiinsa on aina ollut tuhoisien liekkien lailla palavaa voimaa ja jäistä kolkkoutta, joka saa hengityksen huuruun. Pitkään hän ei uskonut löytävänsä itsestään mitään muuta.
”Shh...” Midoriya kuiskaa huulet hänen otsaansa hipoen. ”Kaikki on hyvin...”
Vähä vähältä Shōton sydämenlyönnit rauhoittuvat. Hän uskaltautuu viemään kätensä Midoriyan kyljelle ja vähitellen ylemmäs. Kohottaessaan katseensa Shōto kohtaa huoneen hämärässäkin erottuvat metsänvihreät silmät ja hymähtää ajatellen, että hän voisi yrittää laskea jokaisen pisaman Midoriyan kasvoilla.
Midoriya hymyilee apeaan tyyliinsä ja koskettaa sormellaan hänen huuliaan. Shōto huomaa jälleen pidättävänsä hengitystään, kun tämä nojautuu lähemmäs, mutta hänelle ei juolahda mieleenkään vetäytyä kauemmas. Hän laskee kätensä Midoriyan poskelle ja antaa huultensa kohdata tämän huulet. Suudelma muuttuu unenomaisesta hipaisusta niin syväksi ja helläksi, että se elvyttää häntä, hoivaa hänen haavojaan ja muistuttaa edes muutaman henkäyksen verran, millaista on olla kokonainen ihminen.
