Ikäraja: S
Tyylilaji: suruisa draama
Paritus: Aro/Tommi
Haasteet: Spotify Wrapped (Maustetytöt - Viidestoista päivä), Originaalikiipeily (21. menetys) ja Lyhin runo on nimi -sitaattihaaste (spoiler -tägin alla)
I'm living proof
we don't stop wanting
what we can't have.
New York's a bad place to say goodbye,
but you're right —
it's no worse than any other.
(runosta Sublimation)
A/N: Tämä on Seilalle, joka toivoo aina Aromia eikä ikinä saa sitä :'D paitsi nyt sitten saakin. Toivottavasti pidät, mokoma hupelo! ♥︎
HUKASSA
viidestoista päivä ilman sua ja kaljaa
sen pitäis helpottaa, enpä menis vannomaan
ei jäljellä oo paljon ilman sua ja kaljaa
ehkä se helpottaa, mut en menis vannomaan
(Maustetytöt – Viidestoista päivä)
Kun Aro heräsi, aamu ja todellisuus antoivat viisitoista nyrkiniskua suoraan palleaan, yhden jokaisesta päivästä ilman Tommia. Aro voi pahoin ja mietti, että hän oli varmaan sittenkin rakastanut Tommia enemmän kuin oli tajunnutkaan, kun häneen nyt koski tällä tavalla.
Vuosi oli juuri vaihtunut. Aro astuisi armeijan palvelukseen kolmen päivän päästä. Ehkä hän silloin saisi jotakin muuta ajateltavaa kuin ex-poikaystävänsä. Saihan sitä toivoa.
Sängystä ei tehnyt mieli nousta, mutta toimeton loikoilu tuntui sekin kamalalta. Tommi oli ollut niin monta kertaa yökylässä, että Aro vilkuili jatkuvasti oikealle – oikea oli Tommin puoli – ja odotti näkevänsä vieressään hymyilevän blondin pörröpään. Aro tunsi itsensä niin hylätyksi, että se antoi vimmaa potkia peiton jalkopäähän.
Vessan peilistä tuijotti väsyneet ja turvonneet ruskeat silmät ja likaiset, rumasti haalentuneet siniset hiukset. Aro tuijotti itseään murheellisena. Oliko hän ruma? Oliko Tommi jättänyt hänet siksi, ettei pitänyt Aroa enää pantavana? Olihan hän tällainen laiha kuikelo. Heikko Aro ei kuitenkaan ollut. Hän oli harrastanut akrobatiaa ja temppuilua ala-asteelta saakka, mutta se ei ollut antanut hänelle urheilijan ruumiinrakennetta, jonkinlaista epämääräistä jäntevyyttä vain. Ehkä Tommi oli niin kuin Vili ja piti ainoastaan isoista ja maskuliinisista miehistä. Aro huokaisi murtuneena. Sellainen hän ei voisi koskaan olla.
Aro pesi kasvot ja hampaat, vaikkei tehnyt mieli tehdä kumpaakaan. Arosta kuitenkin tuntui, että muuten hän alkaisi vielä itkeä eikä hän jaksanut puristaa itsestään enää kyyneltäkään. Se oli liian kuluttavaa. Suihkussa käymiseen energia ei enää riittänyt. Niinpä Aro vain veti yöpukunsa päälle paksuimman hupparinsa ja jalkaan villasukat, sillä talo tuntui tänään aivan erityisen kolkolta ja kylmältä.
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään, mutta se ei ollut mikään järkytys. Porukoilla ei ollut tapana tehdä ruokaostoksia, koska he olivat niin harvoin kotona. Jos he yllättäen olivatkin, he yleensä toivat ruokaa viereisen kaupungin vähän paremmista ravintoloista. Aro ei ollut nähnyt äitiään koko viikkona. Isä oli käynyt kotona toissapäivänä hakemassa joitakin työpapereitaan. Ehkä he tulisivat kumpikin tänään. Olihan nyt sentään viikonloppu. Aro toivoi sitä, mutta ei tosissaan, jotta säästyisi todennäköiseltä pettymykseltä.
Hän löysi puurohiutaleita ja keitti itselleen kattilallisen. Tyhjä koti ja yksinäisyys rusensivat Aron kurkkua. Asuisipa hänen isoveljensä vielä kotona, mutta ei, Reinokin oli lähtenyt ja jättänyt hänet jälkeensä, aivan kuten heidän vanhempansakin. Arolla oli hirveä ikävä veljeään, vaikka tämä olikin varsin yrmeä ja hankala luonne. Reino opiskeli nyt tieto- ja viestintätekniikkaa Jyväskylässä eikä pitänyt kovin paljon yhteyttä kotopuoleen. Se tuntui pahalta, koska he olivat aina olleet läheisiä, niin Aro ainakin oli ajatellut. Nyt Reino kuitenkin vaikutti tahtoneen karistaa itsestään kaiken, mikä liittyi Korppilehtoon, ainoan veljensä mukaan lukien. Itkun alku alkoi taas vapisuttaa Aron kapeita olkapäitä. Aro nipisti tiukasti nenänvarttaan ja pakottautui hengittämään syvään. Nyt et vollota tai sille ei tule loppua koko päivänä.
Aro joi kahvia Harry Potter -mukista, joka oli tyylitelty muistuttamaan Kelmien karttaa. Se oli Tommin lempimuki. Tämä oli piilonörtti. Piilo siksi, että Tommi ajatteli aivan liikaa, mitä hänen kaverinsa ja tuttunsa ajattelivat hänestä. Tommi piilotteli parhaimpia puolia itsestään sen vuoksi, ettei se ollut ”coolia”. Aro tuhahti. Sitä puolta Tommista hänen ei ollut ikävä. Aro ei ollut koskaan jaksanut miettiä, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän oli ollut avoimesti homo 14-vuotiaasta asti eikä mikään ennakkoluulo ollut tuntunut sen jälkeen paljon miltään.
Tommi oli eri maata. Toki hänkin oli ulkona kaapista, mutta kaupungissa homoutta suurempi synti oli olla nolo, ja sitä Tommi oli vältellyt kuin ruttoa. Aro tiesi nolostuttaneensa Tommia olemalla riehakas ja teeskentelemättömästi oma törppö itsensä. Ehkä Tommi olikin sen takia jättänyt hänet. Se olisi kyllä tosi paska syy, Aro ajatteli vihaisena. Ei kai se niin lapsellinen ole? Mutta ehkä olikin. Aro ei tiennyt, saattoiko hän todella väittää tuntevansa Tommin. He olivat seurustelleet vain vähän reilu puoli vuotta. Siinä ajassa tuskin ehti muodostaa hirveän syvällistä kuvaa toisesta ihmisestä, varsinkaan sellaisesta kuin Tommi, joka oli miettinyt hyvin tarkkaan sen, millaisia asioita hän näytti itsestään muille ihmisille.
Kauhoessaan paksua puuroa kulhoon Aro kaipasi Tommin käsivarsia ympärilleen ja hassuja töräytyspusuja niskaansa. Tommin huumorintaju oli ollut parasta hänessä. Se oli yhdistänyt heitä syvemmin kuin mikään muu. Sen takia seksikin oli ollut niin kivaa ja vaivatonta. He olivat aina voineet nauraa eikä ollut tarvinnut pelätä, että toinen loukkaantuu. Kaikista jätkistä – heitä oli kolme – kenen kanssa Aro oli ollut, Tommi oli ehdottomasti ollut paras sängyssä juuri hänen mutkattoman asenteensa vuoksi. Sitä Aro tulisi kaipaamaan hirveästi. Ja myös pusuja. Ja haleja. Sitä, miten Tommin lemmikinsiniset silmät olivat siristyneet hellyydestä, kun hän oli katsonut Aroa kuultuaan hänen suustaan taas jotain älytöntä. Kaikkia niitä vitsejä ja luottamuksellisia, aamuöisiä keskusteluja.
Oli kulunut viisitoista kamalaa ja yksinäistä tommitonta päivää. Aro oli tullut jätetyksi juuri ennen 19-vuotissynttäreitään. Muisto poltti ja kirveli. Puurokaan ei mennyt enää alas. Kurkku tuntui olevan täynnä lasinsiruja. Aroa itketti. Hänellä oli hirveä ikävä Tommia, niin ikävä, että se ryskytti kipuna luissa ja lihaksissa. Tommin kanssa oli ollut niin
kivaa. Hän oli ollut hauska ja turvallinen poikaystävä. Arolla oli aina ollut hyvä hänen kanssaan. Kovin intohimoista menoa heillä ei ollut koskaan ollut, mutta tarvitsiko sellaista ollakaan? Ossin kanssa oli ollut vähän liiankin intohimoista, ja siksi hänen sydämensä oli särkynyt, kun tämä oli jättänyt hänet ja muuttanut pois. Aina hänet jätettiin. Minkä takia? Mikä Arossa ajoi hänen läheisensä pois? Oliko hän niin rikki ja kelvoton, että hänestä oli vain hetken hauskanpitoon eikä muuhun? Ehkä Aro oli syntynyt sellaiseksi. Ehkä sen takia porukatkaan eivät olleet viitsineet olla kotona, koska he eivät kestäneet katsoa häntä, irvokasta jälkikasvuaan.
Kaikki kamalat, rumat ja pelottavat ajatukset ja mahdollisuudet musersivat Aron, ja sitten hän jo ulvoi, kun häneen sattui niin kamalasti se, kuinka yksin hän oli ja miten sen täytyi olla hänen oma vikansa. Ossi oli lähtenyt. Reino oli lähtenyt. Ja nyt vielä hänen Tomminsa. Se kaikki sattui liikaa.
Kun itku ja vavahteleva hengitys hellittivät pahimmasta kipusikermästä, Aro otti kännykkänsä ja soitti sille ainoalle ihmiselle, joka oli täällä vielä. Hän tarvitsi lohtua ja kilttejä sanoja.
”Moi?” Vilin lempeä, poikamainen ääni sanoi ja hetken Aro vain itki äänettömästi, kun Vilin pelkkä tervehdys kuulosti niin ystävälliseltä.
”Hei”, Aro sanoi särkyneellä ja tukkoisella äänellä. ”Voisitko sä tulla käymään, tai ehkä yöksikin? Ja voisitko ottaa Muusan mukaan?”
”Mitä on tapahtunut?” Vili huolestui.
”Kaikki on lähteny”, Aro itki, vaikka tiesi, että tuskinpa Vili tajuaisi, mitä hän tälle oikein selitti. ”Mä oon ihan yksin... En kelpaa kellekään... Oon luuseri.”
”Tommi”, Vili tiesi ja kuulosti hämmentyneeltä. ”Mä luulin, ettet sä ollut edes kovin rakastunut siihen...”
”Taisin mä sittenkin olla”, Aro vollotti. ”Voitko tulla, Vili, voitko?”
”Totta kai voin, rauhoitu, jooko? Hengitä.”
Se oli vaikeaa, mutta Aro yritti totella. Hän nousi ja etsi nenäliinan siistiäkseen kasvonsa ja niistää töräytti niin, että korvat menivät lukkoon.
”Oikeastaan olisi kyllä helpompaa, jos
sä tulisit tänne”, Vili sanoi. ”Sitten mun ei tarttisi raahata mukaan kaikkia kissatarvikkeita.”
”Aa, niin tietysti”, Aro sanoi ja tunsi itsensä todella tyhmäksi. ”Käykö se sun isälle?”
”Tietty käy”, Vili puhahti. Aro arkaili. Se ei ollut hänen tapaistaan, mutta nyt oli kamalan haavoittuva olo eikä mihinkään voinut luottaa. Linjan toisessa päässä Vili huokaisi äreänä ja lampsi portaat alas. ”Iskä! Voiko Aro tulla yökylään?”
”Jaa, mitä?” Vilin isän hölmistynyt ääni kysyi.
”Voiko Aro tulla meille yöksi?” Vili toisti kärsimättömänä.
”Mikä se sellainen aro oikein on?” Manu ihmetteli.
”Isä, älä viitti olla noin tomppeli. Kyllä sä Aron tunnet. Se on ollut täällä monta kertaa. Tiedäthän sä Aron perheen. Aro tahtoo, että sitä puhutellaan sukunimellä.”
”Jaa, niin”, Manu sanoi ääni kirkastuen, kun tämä vihdoin tajusi, kenestä Vili oikein puhui. ”Sopiihan tuo.”
”Riittikö toi vakuuttamaan sut?” Vili heitti Arolle.
”Joo”, Aro naurahti apeasti. ”Oota ku mä pakkaan mun kamat ja tuun sitten.”
”Tervetuloa.”
❖
Vili asui kolmen kadun päässä isänsä kanssa ruskeatiilisessä omakotitalossa. Se oli puolet pienempi kuin Aron kotitalo, mutta kompakti ja ehkä sen vuoksi triplasti kodikkaampi. Oli vaikeaa katsoa Viliä silmiin, kun tämä tuli avaamaan. Aro tunsi itsensä surkeaksi ja säälittäväksi, kun hän oli näin paskana suhteesta, joka ei ollut missään vaiheessa ollut edes kovin vakavaa lajia.
Vili antoi kuitenkin hirveän hyviä haleja. Ne olivat rakastavia ja täynnä merkitystä. Vili näki muut ihmiset ja tahtoi vilpittömästi auttaa ja olla tukena. Hän oli hyvä tyyppi ja vielä parempi ystävä. Arolla oli ollut ikävä Viliä. Nyt häntä kadutti, ettei ollut viettänyt tämän kanssa enempää aikaa. Vili ei tulisi inttiin hänen kanssaan. Vili oli jo kesästä saakka ollut sivarissa.
”Näytätpä surkealta”, Vili hymähti. ”Hyi, sun sietäis tehdä jotain noille sun hiuksille. Ne on
kammottavat.”
Aron alahuuli alkoi väpättää. Vili näytti järkyttyneeltä. Aro ei voinut herkkyydelleen mitään. Hyväntahtoinen vittuilukin tuntui siltä kuin Vili olisi juuri puukottanut häntä.
”Sori. En mä – se oli läppä”, Vili sanoi kiireesti. ”Mitäpä jos teen sulle kaakaota?”
”Käy... Missä Muusa on?” Aro kysyi. Aro tahtoi jotain paijailtavaa, ja hän oli aivan lääpällään Vilin seitsemän kuukauden ikäiseen kissanpentuun.
”Leikki Säpinän kanssa olohuoneessa, kun sitä viimeks näin”, Vili sanoi huolettomasti. ”Kutsu sitä. Kyllä se tulee.”
Vili meni keittiöön. Aro alkoi kurkkia huonekalujen alle, kävi läpi huoneita ja huhuili Muusaa, mutta kissa pysyi kadoksissa. Aro jäi surkeana lattialle ja nyppi mattoa. Muitakaan kissoja ei näkynyt.
”Se on täällä”, Vili huikkasi keittiöstä. Kun Aro riensi paikalle, Vili ojensi pitkäkarvaisen ja vaaleankirjavan kissan hänelle syliin. Muusa antautui säyseästi pideltäväksi. Se ainakin piti vielä Arosta. ”Ole hyvä.”
Aro oli ihastuksissaan. Hän istui lattialle silittämään ja rapsuttamaan Muusaa. Sen turkki oli kermanväristä raitaa, paitsi että kaula oli valkoinen. Turkki oli pitkä, pöyheä ja ihanan pehmeä. Aro tuli heti vähän iloisemmaksi saadessaan kissan kehräämään.
”Oot niin nätti”, Aro kehui Muusaa rapsutellessaan. Tämän keltaiset silmät siristyivät lähes kiinni saakka. Kissa selvästi nautti huomiosta.
”Hän on”, Vili myönteli ja odottaessaan mikron lämmittävän heidän kaakaonsa hänkin istui lattialle silittämään Muusaa, joka puski päätään Vilin kämmentä vasten. ”Paras synttärilahja, minkä oon ikinä saanut.”
”Ehkä mä ootan, että sä nukahdat ja minä ja Muusa kadotaan yhdessä yöhön eikä meitä löytäisi enää kukaan”, Aro hymähteli.
Paitsi Tommi. Aron suupielet notkahtivat saman tien alas. Tommi löytäisi hänet aina, jos vain tahtoi, mutta ongelma olikin siinä, että tämä tuskin enää halusi tehdä niin. Tommi ei varmastikaan enää etsiskellyt häntä sisimpänsä voimin. Niin, kaiken muun ihanan lisäksi Tommi oli vielä maaginenkin. Hän löysi aina ne asiat ja ihmiset, joita oli koskettanut. Tommi pystyi paikantamaan heidät mielensä sisällä ja varmistaa, että hänen rakkaimpansa olivat juuri siellä, missä heidän kuuluikin olla. Nyt Tommi viis välitti siitä, missä hän oli. Aro ei ansainnut tulla enää löydetyksi.
”Uskallakin”, Vili suhahti ja nappasi hänet kainaloonsa kuin huomaten, että Aron ajatukset olivat taas synkenneet. ”Kyllä se tästä.”
Aro naurahti itkuisesti mokomalle kliseelle, jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista kiinnekohtaa todellisuuden kanssa, mutta Aro antoi Vilin pitää häntä lähellään. Se tuntui lohdulliselta. Poikaystävät olivat perseestä, mutta ystäviin saattoi onneksi aina luottaa.
Viisitoista päivää sitten Tommi oli jättänyt hänet.
Aro puri hupparinsa hihaa, jotta ei itkisi.
Jos hän edes unohtaisi laskea, kuinka kauan erosta oli milloinkin kulunut, niin sekin jo riittäisi.
Ehkä joskus, ehkä piankin.
Tässä hetkessä oli onneksi Vili ja tämän pörröinen, hyrisevä kissa eikä Aro kaivannut ketään löytämään häntä täältä.
