A/N: toyhto, kiitos syväluotaavasta kommentista! Prologin tehtävä selviää toki, vaan ei vielä seuraavassa luvussa. Prologi oli alun alkujaan vähemmän mysteerinen, mutta päätin pitäväni juurikin vihjeiden tiputtelusta tarinan sekaan. Mahtavaa jos miljöö vaikuttaa kummalliselta, jokainen maailma kaipaa vähän outoa.
Seuraava luku sai alkunsa joskus ylä-asteella, joten pahoittelen etukäteen teiniangstin määrää.
---
1.
Mustapantteri
Pimeässä Dael Hall puristi kätensä tiukasti polviensa ympärille. Hänen mielikuvituksensa täytti huoneen kiemurtelevilla varjoilla ja muodosti tunkkaisesta ilmasta paksun, kurkkuun takertuvan seoksen. Hän yritti pitää kyyneleet poissa silmistään.
Kuullessaan kenkien äänen lattialaatoilla Dael ponnistautui pystyyn ja takoi ovea nyrkkiin vangitun kärpäsen tarmolla. Askeleet pysähtyivät ja ovi alkoi raottua, naurahtaen pilkallisesti avautuessaan. Malttamattomana Dael syöksyi ulos vankilastaan, työntäen sivuun pelastajansa.
Dael seuraili lattialaattojen kuvioita kunnes sydämen jyskytys vaimentui hänen korvissaan, jättäen tilaa ajatuksille. Vaarallisen ennakkoaavistuksen vallassa hän pakotti itsensä kääntymään. Kadulta tunkeutuvassa, väsyneen keltaisessa valossa seisoi viimeinen henkilö, jonka hän olisi tahtonut tavata.
Mustapantteri. Noam. Kuka muukaan?
Dael seisoi paikalleen jäätyneenä, tarkkaillen kuinka tuo aineellistunut kiusanhenki hieroi oveen kolahtanutta kyynärpäätään. Hänen takaansa kulki ainoa reitti ulos. Hyppääminen ulos kolmannen kerroksen ikkunasta ei tuntunut erityisen houkuttelevalta ajatukselta edes siinä tilanteessa.
Daelin silmien poukkoillessa esteenä seisovan lihasmassan ja ulos johtavan oven välillä, Mustapantteri työnsi liioitellun hitaasti siivouskomeron oven kiinni. Hän ripusti polttavan katseensa Daeliin, kuin haastaen tämän yrittämään ohitseen.
”Lupasin äidillesi etsiväni sinut”, Noam sanoi hymyä sointuvassa äänessään, levittäen kätensä kuin sanoen; joten täällä minä olen. Tiedostaen mielessään vääjäämättömän lopputuloksen, Dael yritti kuitenkin sännätä vihollisensa ohitse. Hän tömähti vasten seinää sen enempää taistelematta, Mustapantterin sormet olkapäillään tiukkoina ja peräänantamattomina kuin ruuvinpuristimet. Dael sulki silmänsä, kieltäytyen katsomasta pantterin silmiin. Ne saivat hänet selittämättömän kauhun ja itseinhon valtaan.
”Avaa silmäsi” Mustapantteri kehräsi. Kehotus sai Daelin vain rutistamaan silmäluomensa aiempaa tiukemmin kiinni. Noam tuhahti, sitten tarkasti sijoitettu isku palleaan tyhjensi ilmat albiinon keuhkoista, saaden hänet valumaan alas seinää kuin naruton marionetti.
Noamin nostaessa hänen leukaansa Dael avasi silmänsä henkeä haukkoen. Hän tarkensi katseensa mustaan kankaaseen edessään. ”Tahdon, että katsot silmiini” pantteri sanoi petollisen lempeällä äänellä.
Dael veti henkeä vielä kerran, kuin ennen sukellusta, ennen kuin iskosti katseensa kahteen mustaan kaivoon yllään. Huolimatta täysistä keuhkoista hänet valtasi hukkumisen tunne, kun Mustapantterin silmien syvyyksistä nousivat kiduttavan hitaasti pedon kourat vetääkseen Daelin mukanaan ikuiseen pimeyteen. Hän repäisi vaivoin silmänsä irti näystä, tukahdutettu huuto kielensä alla pyristellen.
Noamin kasvoilla ei ollut enää jälkeäkään pilkallisesta hymystä, ne olivat vajonneet pelottavan synkiksi. Hän veti Daelin pystyyn hiljaisuuden vallitessa. Sillä hetkellä pojasta tuntui, ettei mikään olisi voinut nöyryyttää häntä enempää kuin tämä toverillinen ele. Päätä lyhempänä Dael seurasi painajaistaan ulos, ohi sairaalloisen vihreää valoa ympärilleen luovan EXIT-merkin. Ulkona Dael uskalsi vihdoin hengittää. Vasta taivaan kaartuessa hänen yllään hän saattoi tuntea olonsa melkein vapaaksi.
Yö ei ollut ikinä aloillaan kaupungissa. Autojen tukkeutunut virta oli vain tyrehtynyt noroksi, töihin tai kouluun matkalla olevat kiireiset ihmiset olivat korvautuneet äänekkäästi pokkuroivilla nuorisoporukoilla. Dael kiersi kaikki vastaantulijat kaukaa, uskaltamatta vilkaistakaan Mustapantterin vaanivaa hahmoa vierellään.
Nuhjuiset kerrostalot liukuvat ylämäessä rivitalojen kautta omakotitaloiksi, joiden pihat oli ympäröity korkein pensasaidoin. Hiljaisuutta halkoivat koirien räksytys, satunnaisten hälytyssireenien huudot ja kaukaisen moottoritien loputon jylinä. Kun he kääntyivät viimeisestä mutkasta, aidat muuttuivat äkillisesti kivisiksi tai metallisiksi barrikadeiksi, jotka erottivat Kreuzfieldin kaaren kartanomaiset asumukset muusta maailmasta.
Mustapantteri pysäytti Daelin leveässä kaarteessa melkein Hallien kartanon turvakameroiden näkökantaman alueella. ”Jos mainitset tästä sanallakaan, voin taata, ettei elämänlaatusi ainakaan kohene”, pantteri tokaisi kylmään, uhkantäyteiseen sävyyn. ”Missä minä sitten olin?”, Dael kysyi uhmakkaammin kuin hänen muljahtelevat sisälmyksensä olisivat sallineet. Mustapantteri hymyili alentuvasti. ”Etköhän sinä keksi jotain”, hän sanoi painaessaan takavarikoimansa puhelimen Daelin käteen.
Hetkessä Mustapantteri oli vain mutkan taakse katoava hahmo, mutta hänen varjonsa tuntui jääneen Daelin ylle.
Dael avasi takorautaisen portin näppäilemällä hajamielisesti koodin numeropaneeliin seinässä, ja kipusi kohti kukkulalla pönöttävää asuintaloaan. Sen suurten ikkunoiden eteen oli vedetty vaaleat verhot, kuin talo kieltäytyisi katsomasta valojen merenä sen ympärillä levittäytyvää kaupunkia. Autotalliin oli parkkeerattu kaksi autoa. Isä ei ole kotona, Dael havainnoi hivenen pettyneenä, muttei laisinkaan yllättyneenä.
Ennen kuin Dael ehti edes onkia taskustaan avaimia, ovi hänen edessään heilahti auki aivan liian kevyesti ollakseen uskottava antiikkinen tammiovi. Oviaukossa seisoi kuvankaunis nainen, jonka hunajanvaaleina kiiltävät hiukset oli palmikoitu juhlavasti taakse, vaikka hän oli pukeutunut valkoiseen aamutakkiin ja tohveleihin. Huolestunut ilme ei näyttänyt olevan aivan kotonaan orvokinsinisissä silmissä ja punaviinin maalaamilla huulilla.
”Missä sinä olit?” Helena liversi hieman tavallista kimeämmällä äänellä väistäessään sisään Daelin tieltä. ”Jäin lukemaan kirjaa” Dael mutisi, haistaen äitinsä hengityksessä alkoholin katkeran tuoksun. Hän hätkähti Helenan korottaessa ääntään, saaden sen särähtämään; ”Älä valehtele minulle!” Nainen nosti kätensä kauhistuneena kaulalleen ja jatkoi vaimeasti, kuin savuverhon takaa; ”Sinä sanoit jääväsi tänään koululle”.
Dael raapi turhautuneena hiuspehkoaan. Hän oli sopinut jäävänsä tekemään historian ryhmätyötä koulun jälkeen. Kaikki oli kuitenkin kiitänyt päin seinää, kun Mustapantterin kaveriporukka oli äkännyt hänet yksinään tyhjällä käytävällä. Se siitä ryhmätyöstä.
Varmana siitä, ettei hänen äitinsä välittänyt tarpeeksi muistaakseen tuollaista yksityiskohtaa itse, Dael etsi katseellaan talon palvelustyttöä. Tämä tarkkaili sananvaihtoa portaiden juurella kalpeana kuin alppikukka. Hänen sadepäivän harmaat silmänsä pyysivät anteeksi kohdatessaan Daelin hailakan katseen. Dael tunsi säälin pistoksen. Tyttö oli ilmeisesti joutunut ottamaan vastaan hänen holhoojansa raivon täyden voiman.
”Taisin unohtaa hetkeksi olevani selontekovelvollinen jokaisesta liikkeestäni. Anteeksi, menen nyt myymään sisäelimiäni netissä heroiinia vastaan”, Dael sanoi polkiessaan kengät jaloistaan. Hän antoi melodramaattisuuden itselleen anteeksi, sillä vietettyään illan ja paremman osan päivää siivouskomerossa kärsivällinen keskustelu hysteerisen humalaisen kanssa oli jo liioittelua.
”Tuollainen äänensävy! Omalta lapseltani”, Helena yritti vielä ääni teatraalisesti väristen, mutta Dael huitaisi vähättelevästi kädellään olan yli marssiessaan leveät portaat yläkertaan.
Ylä-aulassa vitivalkoiset huonekalut keräsivät pölyä vailla käyttäjiä. Dael suuntasi suoraan aulasta nurkkahuoneeseensa, jonka kattoikkunat ja ulkoseinän valtavat peililasit saivat paikan tuntumaan avaralta. Se oli myös ainoa huone talossa, jossa värit olivat sallittuja. Tietäen äitinsä peittelemättömän inhon kaikkea muuta kuin valkoista kohtaan, Dael oli tietoisesti tapetoinut huoneensa seinät toinen toistaan kirkuvamman värisillä julisteilla, jotka paikoin repsottivat kaksipuoleisen teipin annettua periksi.
Dael heitti laukkunsa lattialle ja heilautti auki lasiovet parvekkeelle. Kaupungin valojen vaaleanpunaisiksi värjäämät pilvet juoksivat pimeällä taivaalla, tähdet eivät uskaltaneet kilpailla katulamppujen ja mainoskylttien kanssa. Yltynyt tuuli hyväili Daelin kasvoja lupauksilla uusista kaupungeista ja ihmistä jotka vain odottivat tapaamistaan. Hän lysähti pehmeään tuoliin kaiteen vierellä ja sulki silmänsä. Talon puutarhasta kantautuvan lähteen tasainen solina muodosti osuvan taustasävelmän hänen ympyrää kiertäville ajatuksilleen.
҉
Dael heräsi koputukseen talon toisen vakituisen sisäkön, Illimarin, ilmestyessä ovelle aamupalatarjottimen kanssa. Työtoverinsa tavoin Illimar kulki valkoisissa, ettei vain häiritsisi Helenan kummallista väriharmoniaa. Hän toivotti hyvää huomenta äänellään, joka oli yhtä pehmeän lämmin kuin paahdetut kastanjat. Miehen kasvot olivat kuitenkin huolellisen ilmeettömät.
”Mitä kello on?”, Dael mumisi tyynyynsä viivyttääkseen väistämätöntä ylösnousun hetkeä. Illimarin maski ei värähtänytkään. ”Teillä on tasan tunti aikaa lähtöön”, hän sanoi, laskien tarjottimen yöpöydälle ennen kuin poistui jäykkäselkäisenä.
Hän ottaa työnsä turhan vakavasti, Dael ajatteli tuijottaessaan kattoikkunasta persikan väristä pilvenriekaletta ja taistellessaan unta vastaan. Hän kankesi itsensä ylös ja kävi vatsa kurnien aamiaisensa kimppuun. Omenanlohko muuttui kuitenkin puuksi Daelin kielellä, kun edellisen päivän nöyryytys muistui hänen mieleensä.
Illimar ajoi Daelin koululle valkoisessa maasturissa. Matkan ajan Dael antoi tärykalvoja pahoinpitelevän basson hukuttaa ajatuksensa. Muut opiskelijat kulkivat heidän ohitseen kumarassa kirjataakkojensa alla kuin työläismuurahaiset matkalla kekoonsa, ymmärtämättä oikein itsekään miksi. Dael hyppäsi autosta kulman takana ennen koulua välttyäkseen turhalta huomiolta ja käveli viimeiset metrit ympäristöstään känsän sulokkuudella törröttävälle betonimöhkäleelle. En tiedä, pitäisikö tuon rumiluksen olemassaolosta syyttää sen suunnitellutta arkkitehtiä vai yhteiskuntaa, joka uhraa kaiken kauniin funktionalismin alttarilla, Dael mietti pikkuvanhasti pujahtaessaan väkijoukon mukana sisään.
Ahtaat ja huonosti tuuletetut käytävät kävivät lähes sietämättömiksi muiden oppilaiden hajujen ja äänien täyttäessä ne. Dael tuijotti ulos ikkunasta toivoen olevansa sen toisella puolella ja jatkoi tätä tuottoisaa harrastusta luokassa opettajan saavuttua. Hän kuunteli puolella korvalla ja kirjoitti tunnollisesti muistiinpanonsa, muistuttaen kaikin tavoin hyvin käyttäytyvää, joskin tylsistynyttä, huonekalua.
Kahden puuduttavan oppitunnin jälkeen Dael suuntasi kulkunsa ruokalaan kuin yhtenä muurahaisista. Lastattuaan tarjottimensa hän asteli epävarmasti ulos alkukesän lämpöön asetetuille pöydille. Hän löysi turvapaikkansa terassin perimmäisestä nurkasta, missä suuri verivaahtera varjosti vanhanmallista tupa-pöytää. Mustapantterin kolme kuukautta kestäneiden väijytysten jäljiltä vainoharhainen Dael asettui siten, että saattoi tarkkailla koko ruokalaa, ennen kuin alkoi tökkiä ruoka-annostaan haluttomasti. Hän yritti olla ajattelematta jälleen kerran muuttoa, jonka jäljiltä kaikki hänen ystävänsä olivat jääneet kauas toiseen kaupunkiin. Kolme kuukautta on liian pitkä aika viettää yksin, alan pian puhumaan itsekseni. Siitäkös Hän pitäisi, Dael ajatteli kolo sydämessään.
Syödessään Dael vilkuili jatkuvasti ympäristöään. Pian hänen tutkaansa osui poika, joka pujotteli tyhjien pöytien ohitse määrätietoisen näköisenä. Pahaa aavistaen Dael painoi katseensa takaisin lautasensa suuntaan ja alkoi ahtaa limaisia makaroneja ja rakeista tonnikalaa suuhunsa aivan uudella tarmolla. Poika pysähtyi pöydän toiselle puolelle.
Mene pois mene pois mene pois voi hyvä jumala katoa, Dael toisti päänsä sisällä, kunnes pojan rosoinen ääni keskeytti hänen mantransa. ”Onko tässä vapaata?” hän kysyi. Dael tyytyi mulkaisemaan poikaa, toivoen ajavansa hänet johonkin viereisistä, vähemmän vihamielisistä pöydistä. Turhaan, tomppeli tulkitsi hänen hiljaisuutensa myöntäväksi vastaukseksi ja istuutui julkeasti suoraan vastapäätä, tuijottaen Daelia herkeämättä ja koskematta valtaisaan annokseensa.
Päädyttyään siihen tulokseen, ettei selviäisi tästä tilanteesta enää nolaamatta jotakuta, Dael laski hitaasti haarukkansa lautasen reunalle ja antoi silmiensä kohota lähekkäin pesivään ruskeanvihreään pariin vastapäätä. ”Niin?” hän murahti ahtaen ääneensä niin paljon viileää närkästystä kuin vain osasi. Poika hätkähti ja siirsi hämillisenä lammasmaisen tuijotuksensa pöydän pintaan. Vaaleat hiukset vain korostivat punoitusta, joka on levinnyt urheilun jykevöittämään niskaan saakka.
”Sitä vaan että… minulla ei ole mitään ongelmaa albiinojen–” Pojan purkaus keskeytyi Daelin upottaessa kädet hiuksiinsa epätoivoiseen eleeseen, saaden pojan katsomaan häntä yhä hämillisemmin. Hän yskäisi vaivaantuneesti ja yritti taas, tällä kertaa äärimmäisen hitaasti: ”Niin, siis ajattelin–” Dael pysäytti hänet jälleen, tällä kertaa puuskahtaen: ”Hienoa että osoitat tukea meikäläisille. Menisitkö osoittamaan sitä jonnekin muualle?”
Pojan suu jäi puoliksi auki, sitten hän näytti ärtyvän; ”Mutta ethän sinä edes–”. ”Tiedä mitä olit sanomassa? Ennen kuin jatkat, tahtoisin selventää yhden asian, ihan vaan jotta ollaan samalla sivulla.” Poika ei näyttänyt laisinkaan pitävän siitä, että hänelle puhuttiin kuin vähäjärkiselle, mutta ärtymys kupli taas Daelin sisällä, eikä hän jaksanut välittää.
”Minä olen sitten poika.”
Dael vastusti kiusausta heiluttaa kättään pojan naaman edessä, sillä hetken hän näytti saaneen aivohalvauksen. Sitten hänen silmänsä sinkosivat Daelin täysin littanaan rintakehään, takaisin hänen kauniisiin kasvoihinsa ja taas rintakehään. Hänen kulmakarvansa vetäytyvät neuvottelemaan keskenään, kunnes poika näytti huomaavan jotain Daelin takana. Hän avasi suunsa kerran, kahdesti, ja kulmikkaat kasvot muuttuivat hiljalleen epäterveen laikukkaiksi.
”Niin, siis…” epämääräiset sanat haipuivat ja poika ponnahti pystyyn kuin jousitettuna. Hän nappasi koskemattoman tarjottimensa ja käveli rivakasti pois, vilkaisten kerran taakseen ruskeanvihreät silmät ymmyrkäisinä.
Dael seurasi, kuinka poika saavutti ovensuussa seisovan ystävänsä, joka pamautti kämmenensä tämän olalle, mutta veti sen nopeasti pois ja kääntyi katsomaan Daelia kuin jotakin niljaista. Tämä päivä ei voi millään muuttua enää kamalammaksi, Dael ajatteli, kunnes kuuli tutun äänen takaansa ja tiesi olevansa täysin väärässä.
”Michaelsko se oli? Kävikö hän pyytämässä prinsessan kättä?”
Hyeenamainen taustanauru kertoi Daelille, ettei Mustapantteri ollut yksin. Kaikki älykkäät vastaukset hylkäsivät hänet siihen paikkaan. Dael unohti miltei tarjottimensa noustessaan ja oli vähällä kompastua tuoliinsa kiireessään liueta paikalta. Hän tunsi muiden terassilla istujien katseet niskassaan, muttei suostunut vilkuilemaan taakseen.
Osaamatta päättää tarkoittiko solmu hänen vatsassaan enimmäkseen vihaa vai häpeää, Dael asetti taas kuulokkeet korvilleen ja antoi musiikin siivittää matkaansa katolle, säätäen äänenvoimakkuuden satuttavan kovalle. Hän harppoi kolmet portaikot kaksi askelmaa kerrallaan, kunnes saapui pimeille ja kapeille, katolle vieville rappusille. Hetken pysähdyksen jälkeen Dael kiisi viimeiset portaat ylös ja puski auki raskaan, pommisuojamaisen oven joka johti pienelle kattotasanteelle.
Varmistuttuaan olevansa yksin, Dael juoksi viimeiset askelet kaiteelle ja sulki silmänsä tuulta vasten. Miksi minun täytyy olla yhtään mitään tuollaisille umpimielisille idiooteille? Ja miksi juuri Hänen piti nähdä se? Dael löi nyrkkinsä metalliseen kaiteeseen, katuen heti kivun hyökätessä hermopäätteisiin. Hän piteli kättään irvistäen, kunnes tilanteen surkuhupaisuus tiristi ulos katkeran naurahduksen.
Dael rojahti katon sisäänkäyntinä toimivan rakennuksen toiselle puolen, nojaten auringonpaisteessa lämmenneeseen seinään. Hän poimi lohenpunaisen pikkukiven käteensä, nosti sen silmiensä eteen, tutkiskeli graniitin tekstuuria ja toivoi uppoavansa sen pinnan alle.
Poikana syntynyt, äitinsä kasvoilla merkattu. Juuri siinä taisi olla hänen tämänhetkisen ongelmansa ydin. Tuskin hän muuten olisi päätynyt Mustapantterin polulle. Yksi hänen ystävistään, Henri niminen vähämieli, oli tullut juttelemaan Daelille hänen ensimmäisinä päivinään uudessa koulussa, taka-ajatuksin aivan kuten Michaels aiemmin. Varmaankin omasta arviointikykynsä puutteesta loukkaantuneena hän oli kertonut oman versionsa tapahtumista eteenpäin. Ennen kuin oli todella ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, Dael oli nauranut Henrin epävarmuudelle tämän ympäröidessä hänet tovereineen. Se oli ollut väärä liike. Nyt harvatkin alussa hänen kanssaan ystävystyneet ihmiset suhtautuivat häneen epäluuloisesti. Hän oli milloin perverssi, milloin vain outo, ulkopuolinen, albiino... Lista täydentyi päivä päivältä.
Kivi tipahti Daelin kädestä oven käydessä jälleen. Hän oli juuri aikeissa nousta ylös, kun katon toiselta puolelta kantautui Mustapantterin ääni. Kammottavan hetken Dael luuli painajaisensa seuranneen häntä katolle ja jännitti kehonsa täysin liikkumattomaksi kuin jänis, joka toivoo siten pysyvänsä näkymättömänä.
Mustapantterin ääni kuulosti kuumeiselta. Dael tajusi tämän olevan puhelimessa.
”… Entä kuski? … Selvä. Ymmärrän.” Puhelun loputtua pahaenteinen hiljaisuus nieli heidät, kunnes nurkan takaa kantautui parahdus täynnä särkynyttä sydäntä. Kun ilma loppui Mustapantterin keuhkoista, huuto hiljentyi haavoittuneen eläimen lohduttomaksi itkuksi.
Kaksi voimaa taisteli Daelin mielessä; toinen olisi tahtonut säätää musiikin täydelle teholle ja teeskennellä, ettei romahtanut Mustapantteri ollut kulman takan. Toinen, vieraampi vaikutin sai hänet nousemaan ylös ja kävelemään liioitellun hitaasti rakennuksen ympäri. Mustapantteri istui polvillaan maassa, vavisten nyyhkeensä tahtiin ja tuijottaen puhelintansa kuin se olisi juuri pettänyt hänet.
”Mitä tapahtui?” Dael kysyi vaimealla äänellä, saaden Mustapantterin kivettymään hetkeksi täysin, kunnes sanat tipahtivat soinnittomina hänen suustaan: ”Minun vanhempani ovat k-kuolleet.” Viimeinen sana päättyi niiskaukseen, jota seurasi nopea, pinnallinen hengitys. Peläten pojan olevan paniikkikohtauksen partaalla, Dael yritti lastata kaiken myötätuntonsa ainoisiin sanoihin, joiden hän kuvitteli sopivan tilanteeseen: ”Olen pahoillani”.
Jokin äärimmilleen kiristetty hermo napsahti poikki Mustapantterin surun musertamissa aivoissa. Ennen kuin Dael ehti edes kyseenalaistaa turvallisuuttaan, poika oli jo kaatanut hänet voimalla maahan ja istui hänen päällään hajareisin, mahdottoman painavana. Kyynelet valuivat valtoimenaan alas pähkinäpuun ruskeita poskia, ja kohdatessaan Noamin särkyneen katseen Dael tunsi äkillisen menetyksen tunteen tulvivan itseensä.
Noamin kädet löysivät tiensä Daelin kaulalle. Hän huusi vasten pojan kasvoja niin läheltä, että syljen sekaiset kyynelet pisaroivat hänen naamalleen: ”Sinäkö? Pahoillasi? Painu helvettiin! He kuolivat, eikä se liikuta sinua lainkaan!”
Dael yritti pakokauhun vallassa repiä kaulaltaan sormia, joiden tarkoitus oli tappaa. Hänen kurkkunsa tuntui painuvan kuvottavasti kokoon ja kallonsa sisässä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi sen halkeavan. Lämmin neste valui pitkin hänen takaraivoaan, punaten maan allaan. Viimeisellä henkäyksellään Dael korisi: ”Sinä tapat minut”. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja turvonneet veren pakkauduttua niille. Noamin kädet hellittivät otteensa äkisti. Dael veti ilmaa keuhkoihinsa niin voimakkaasti, että alkoi yskiä.
Dael hipaisi tasaisesti sykkivää takaraivoaan sormiensa kärjillä. Tuodessaan kätensä kasvojensa eteen, hän huomasi sen olevan verestä märkä. Mustuus nielaisi armollisesti hänen maailmansa. Viimeiseksi Dael näki Mustapantterin järkyttyneet kasvot tämän tuijottaessaan omia, veren tahrimia käsiään.
҉
Dael heräsi yksin katolta ja ponnistautui istumaan, saaden huimauksen aallot hyökymään ylitseen ja sapen maun nousemaan kielelleen. Hänen koko kehonsa tuntui kihelmöivän kauttaaltaan. Tuntuu aivotärähdykseltä, hän ajatteli sumuisesti. Seinään tukeutuen Dael hoipersi hitaasti alas portaita, keskittyen olemaan oksentamatta. Hänen paitansa selkämys oli märkä vyötäisille saakka, mutta päävammat vuotavat aina paljon verta, Dael lohduttautui, vältellen tietoisesti ajattelemasta esinettä, joka oli alkuperäisen viillon aikaansaanut.
Hänen mieleensä palasi kuva Noamin vihan ja surun vääristämistä kasvoista ja sitä seuranneesta tunteiden ryöpystä. Aivan kuin nuo tunteet eivät olisi olleet hänen omiaan.
