Kukkulan laella
Kirjoittaja: Luttispa Lunalotta eli minä!
Ikäraja: S
Genre: romance
Paritus: Luna/Neville
Haasteet: Salainen ystävä III (Grenade
)
Summary/quote: ”Rakastan sinua niin paljon”, Neville huokaisi Lunan käperryttyä hänen syliinsä ja kiedottua kätensä hänen ympärilleen. Luna painoi päänsä vasten Nevillen rintaa ja sulki silmänsä uneliaan autuaana.
A/N: Ja nyt pitkästä aikaa taas tekstiä. Kyllä tää kirjoittamisen aktivointi pikkuhiljaa onnistuu. Ja oli ihanaa kirjoittaa itselle niin omasta Lunasta ja vielä romantiikkaa! (vaikka pelkään, että tää meni enemmän myöskin mulle ominaiseksi fluffyksi, mutta no jaa
). Teksti on omistettu salaiselle ystävälleni Grenadelle, joka toivoi auringonlaskua, kukkaseppeleitä ja Luna/Nevilleä. Toivottavasti pidät tästä <3 Jos teksti on (taas) tökstöks, niin syyttäkää sitä että kirjoitin tän (taas) yhdessä illassa enempiä miettimättä.
------------------------------------------
Kukkulan laella
Neville rakasti vaimoaan. Luna Lovekiva (hän oli halunnut säilyttää sukunimensä) oli jotain sellaista, jota Neville ei uskonut koskaan rinnalleen löytävänsä. He olivat yhdessä niin erilaiset, mutta kuitenkin niin samanlaiset, eli juuri täydelliset toisilleen. He kumpikin olivat omanlaisiaan persoonia, jotka olivat erottuneet muista oppilaista heidän Tylypahkan-aikanaan. Heistä kumpikin oli kokenut jonkinlaista yksinäisyyttä ja syrjintää siitä huolimatta, että heillä kummallakin oli ystäviä. Ei se kuitenkaan poistanut niiden ihmisten olemassaoloa, jotka haukkuivat ja halveksivat asioita, joille Luna tai Neville ei voinut mitään. Onneksi nyt aikuisiällä he olivat kohdanneet lähinnä vain sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyivät heidät sellaisina kuin olivat. Ja tietysti oli Ron, Harry, Hermione ja Ginny, heidän rakkaat ystävänsä, jotka olivat hyväksyneet heidät alusta saakka.
Luna ja Neville olivat aloittaneet kirjeenvaihdon kuin äänettömästä sopimuksesta Nevillen viimeisen kouluvuoden jälkeen Lunan vielä käydessään kesken jäänyttä kuudetta vuotta ja seitsemättä vuotta Tylypahkaa. Siitä he olivat sitten pikku hiljaa aloittaneet tapailemisen, ja huomanneet ajan kuluessa tulevansa koulun ulkopuolellakin todella hyvin toimeen, ja se ystävällinen lämpö heidän välillä oli kouluvuosilta säilynyt yhtä lämpöisenä ja välittävänä. Ja kuten Neville tyytyväisenä huomasi vaimoaan katsellessaan, oli se ystävyyden lämpö kasvanut myöhemmin rakkaudeksi. Hymyillen Neville muisteli sitä päivää, kun Luna kertoi tunteistaan hänelle, ja kuinka samaisen päivän aamuna hän itse oli päättänyt vihdoin sanoa ääneen sen, mitä hän tuota valloittavaa naista kohtaan tunsi.
”Rakas, tule kanssani ulos”, Luna sanoi ja nousi varovasti Nevillen sylistä. Mies ei voinut muuta kuin myöntyä – eihän hän voinut ikinä kieltäytyä Lunan ehdotuksista, ne kun yleensä olivat todella ihania ja upeita. Luna osasi välillä olla hyvin yllätyksellinen, ja se oli hänessä yksi asia jota Neville erityisesti rakasti.
”Totta kai. Mitä sinä olet tänä iltana minulle oikein suunnitellut?”
”Näet sitten”, sanoi hänen vaimonsa liihottaen kuin keiju konsanaan kohti ulko-ovea. Jotkin asiat eivät vain Lunassa muuttuneet, vaikka aika kului ja ikää tuli lisää. Suloinen keijumainen olemus oli säilytnyt, ja saisi Nevillen puolesta säilyä vanhuuteen asti.
Ulkona Luna johdatti hänet erään heidän kotinsa lähellä olevan kukkulan juurelle. Luna osoitti ylöspäin, ja Neville tulkitsi sen tarkoittavan heidän täytyvän kiivetä ylös kukkulan laelle. Hän tarttui Lunan hentoon käteen ja lähti tämän kanssa kiipeämään kohti kukkulanlaetta, jonka taakse aurinko oli jo alkamassa laskeutua päivän taittuessa hiljalleen illaksi ja yöksi. Auringon hennonlämpimät säteet heijastuivat Lunan hopeanharmaisiin silmiin ja liikkeen mukana keinahteleviin vaaleisiin hiuksiin. Nevillen teki mieli koskettaa niitä silkinpehmeitä kutreja, ja Lunan hymyillessä pienesti ujutti mies sormensa pehmeiden laineiden sekaan.
Saavuttuaan kukkulan laelle, ei Neville voinut muuta kuin vain ihastella siellä levittäytyvää näkymää. Heidän takanaan aurinko laski hiljalleen, ja heidän edessään näkyivät puiden latvat, joiden yläpuolella he nyt olivat. Syksy oli tuloillaan, ja puiden lehdet alkoivat jo näyttää ruskan väriloistoaan. Illan viimeiset säteet heijastuivat niihin, eikä Neville hennonnut irroittaa katsettaan kyseisestä maisemasta pitkään aikaan. Vasta silloin, kun hän tunsi Lunan kevyen kosketuksen olkapäällään, hän muisti katsoa tätäkin. Hymy karkasi Nevillen huulille, joita vasten Luna painoi omansa lempeästi. He jäivät suudelmaan pitkäksi aikaa, ja Neville olisi halunnut ajan pysähtyvän juuri siihen hetkeen. Luna piti nyt suudellessaan silmiä auki, ja Neville ihasteli niiden utuista kauneutta auringon kullatessa naisen kasvot.
Lopulta Luna vetäytyi suudelmasta ja katsoi Nevilleä silmiin. Tällä oli vielä jotain mielessään, ja Luna kävelikin Nevillen taakse kohti auringonlaskua. Hän seurasi naista miettien, mitä tämä oli tällä kertaa suunnitellut.
”Istu alas”, Luna sanoi lempeästi osoittaen lämmitysloitsulla varustettua vilttiä, jota he olivat käyttäneet yleensä keväisillä piknikeillään. Neville istui viltille kuuliaisena ja yritti vetää vaimonsa viereensä, Mutta luna naurahti ja totesi: ”Ei vielä. Vielä puuttuu eräs asia.”
Hän otti taikasauvan esiin ja monimutkaiselta näyttävien kuvioiden seurauksena taikoi maahan useita erivärisiä kukkia. Siinä oli sinisiä, violetteja, punaisia ja keltaisia. Luna asetti taikasauvan takaisin korvansa taakse (Neville oli aina ihmetellyt, miksi Luna säilytti sauvaa juuri siellä) ja istahti sitten Nevillen viereen ottaen juuri taikomansa kukat syliinsä.
”Mitä aiot tehdä noilla kukilla? Ne ovat todella kauniita.”
”Ja ovat vielä kauniimpia sitten, kun saan tehtyä niistä kukkaseppeleen”, Luna paljasti ja sai Nevillen hymyn levenemään.
”Oletkin juuri sopivan keijumainen tekemään vielä kukkaseppeleenkin itsellesi”, Neville sanoi ja suukotti vaimonsa poskea.
”Mutta tämä ei tulekaan minulle”, Luna myhäili ja aloitti kukkien kietomisen seppeleeksi. Neville ymmärsi Lunan haluavan tehdä tämän käsin, ja jäikin vain katselemaan kuinka taitavasti tämä sai hentoine käsineen kukat kiedottua yhteen. Sitten Luna asetti valmiin seppeleen Nevillen päähän ja suuteli miestä suulle niin rakastavasti, ettei mikään jäänyt epäselväksi.
”Rakastan sinua niin paljon”, Neville huokaisi Lunan käperryttyä hänen syliinsä ja kiedottua kätensä hänen ympärilleen. Luna painoi päänsä vasten Nevillen rintaa ja sulki silmänsä uneliaan autuaana.
”Minäkin sinua.”
”En ikinä jätä sinua”, Neville lupasi sivellessään Lunan hiuksia tämän piirrellessä kuvioita hänen selkäänsä.
”Älä vanno sellaista. Tiedän, ettei se ole mahdollista”, Luna sitten sanoi ja nosti hieman päätään.
”Mitenniin ei ole mahdollista? En minä sinua aio jättää.”
”Mutta mielestäni elämässä ei ole mitään täysin varmaa. Etkä siis voi olla myöskään täysin varma siitä, ettetkö löytäisi joskus minua parempaa, tai ettei meille tulisi joskus niin pahoja hankaluuksia, että ero olisi helpompaa.”
”Joskus minusta tuntuu, että voisit lakata olemasta niin filosofinen”, Neville sanoi mutta naurahti sitten. ”Olet kyllä oikeassa. Mutta halusin vain sanoa sinulle, kuinka paljon välitän sinusta.”
”Tiedän sen”, Luna rauhoitteli ja suuteli Nevilleä pitkään. ”En minäkään halua jättää sinua, ja toivon ettei minun ikinä tarvitsekaan.”
Se lause lämmitti Nevillen sydäntä niin paljon, että viltille taiottu lämmitysloitsukin jäi toiseksi.
