Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)

[Ricolette]

Ikäraja: S
Hahmot: Minerva ja Harry
Yhteenveto: He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he vain odottavat.

A/N: Kaamosetydeihin kirjoitettu teksti, haasteen hengen mukaisesti tosi hiomattomana. Ihmeellisen ihanat ja ajatukset yllättäville kierroksille heittäneet inspiraationlähteeni olivat tämä runo ja tämä kuvasarja.

edit: Lisään tähän alkuun vielä, että tämä on melko angst ja vähän horror, ikärajastaan huolimatta. Olkaatten varoitettuja.

Pihapolkua pitkin saapui vieras

Minerva on ryhtynyt odottamaan vierailuja. Hän ei tiedä koska se tapahtui; ehkä silloin kun talvi katkaisi tiet kylään eikä hän tavannut ainuttakaan ihmistä – velhoa tai jästiä – kolmeen kuukauteen. Kun hän kevään tullen näki Harryn kumaran hahmon kulkevan jälleen pihapolkua pitkin, hänen rintakehänsä paine keveni hetkeksi, ja hän avasi verhot, loitsi pinnat pölystä ja surusta puhtaaksi, keitti teen. Harry koputti oveen, astui sisään ja virnisti väsyneesti. Oli pitkä talvi, Minerva.

Nyt on syys, eikä Harry enää puhu. Hänen vierailunsa rytmittävät Minervan päivät, kiinnittävät heidät aikaan. Minerva tietää, että he ovat täällä samasta syystä, täällä tuulenpuhaltamien nummien takana, kaukana Lontoosta, kaukana kaikesta siitä mikä täytti heidän vuotensa aikaisemmin. He odottavat ajan loppumista, heidän aikansa, ovat jo jättäneet paikkansa ja tehtävänsä mutta ovat yhä täällä. Vaikka Harry on vaiti, Minerva puhuu, hiljaiseen sävyyn, sen verran kuin jaksaa. Ei koskaan elävistä, Harryn silmistä hän näkee että täällä yhä olevat tekevät kipeää. Hän laskee teekupin Harryn käsiin ja painaa samalla hetkeksi oman vanhan naisen kätensä Harryn rystysille. Sitten hän istuutuu keinutuoliinsa ja kertoo siitä, miten Albus Dumbledorella oli sietämätön tapa kutsua opettajat koolle aamuvarhaisella, täynnä energiaa ja uskoa uuteen päivään.  Tai hän kertoo siitä, miten hän eräänä syksynä lajittelun jälkeen katseli tupaansa tulleita lapsia ja tunsi hämmästystä siitä että juuri nämä yksitoistavuotiaat oli annettu hänen vastuulleen. Tiedäthän, hän sanoo ja Harry sulkee silmänsä, Lily, Sirius, Remus. Ja James. Minerva tietää mitä jättää pois ja mitä ei. Niin täynnä elämää, hän hymyilee, voi miten täynnä elämää.

Toisinaan hän on rohkea ja puhuu siitä nuoresta miehestä, joka kertoi hänelle tähdistä ja siitä miten aika kietoo kaikkien universumien kaikki olevaiset yhdeksi ja samaksi. Ja hän nostaa takanreunalta pienen harmaan kiven, pitelee sitä hellästi ja muistaa, miten ääni kuiski hänen korvaansa: Me olemme osa sitä, Minerva, me tulimme tänne kaukaa ja me lähdemme täältä vielä, jonakin päivänä, niin, sinä ja minä…

Harryn saapumisista ei koskaan tiedä. Joskus hän käy joka päivä, toisinaan kuluu viikkoja että Minerva saa istua yksin teekuppinsa ääressä. Silloin hän istuutuu kuistinpieleen ja antaa iltapäivän auringon lämmittää häntä, painaa kiveä lähemmäs sydäntään ja miettii kaikkia niitä vuosia, jotka hän on kantanut kiveä mekkonsa taskussa, kaikkia niitä vuosia joita tähtiin kaivannut nuori mies ei nähnyt. Onko hänen elämänsä ollut täydempää, Minerva ajattelee. Hän on nähnyt vihan vyöryvän ja hiipuvan, hän on nähnyt lasten kasvavan ja rakastuvan, hän on antanut itsestään kaiken, aivan kaiken, näiden samojen lasten hyväksi. Ehkä se on hyvittänyt hänen tekonsa.

He ovat samankaltaisia, hän ja Harry, Minerva ymmärtää eräänä iltapäivänä. Harry istuu pöydän ääressä ja pyörittää lusikkaa teekupissaan. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he vain odottavat. Lähtöä, loppua. Kun Harry nostaa teekupin, hänen kätensä vapisevat niin että lusikka kilahtelee. Rakas lapsi, Minerva ajattelee.

Mies, jota hän on kantanut mekkonsa taskussa kaikki nämä vuodet, kiersi yhtenä kesäpäivänä kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja sanoi ääni kiihtyneenä: Elämä tuli tänne ulkoavaruudesta meteoreina, kivenmurikka kerrallaan, Minerva, ja minä tiedän nyt, niin sen on oltava, sellaisina me myös lähdemme, kuuletko, jotta me voimme palata meidän on muututtava takaisin kiveksi! Miten miehen kädet polttivatkaan hänen ihoaan ja miten miehen sanat kaikuivat hänen korvissaan, lähes hulluina mutta silti puoleensa vetävinä. Miten hän halusi antaa miehelle kaikkensa, kaiken, kaiken mitä mies osasi pyytää.

Hän kysyi kolme kertaa, ja kolme kertaa mies vakuutti, piteli hänen käsiään omissaan ja nyökkäsi kiihkeänä. Haluan!

Harryn viime käynnistä on nyt kahdeksan päivää, joten hän tulee pian. Ehkä jo huomenna lounaan jälkeen Harry kävelee ensin pölyävää hiekkatietä ja kääntyy sitten mökin suuntaan, avaa portin ja sulkee sen, kulkee pihapolkua pitkin portaille ja koputtaa oveen. Hiljaisuuden jälkeen Harry koputtaisi uudelleen, ja vielä kerran, kunnes avaisi oven. Minerva laskee harmaan kiven pöydälle, koskettaa sormenpäällä sen sileää, tuttua pintaa. Matka on ollut pitkä. Varoen hän kohottautuu itse pöydälle kiven viereen, luut ovat kankeat ja hitaat, mutta ilma jalkojen alla tuntuu ihmeelliseltä, hän melkein nauraa. Kun hengitys tasaantuu, hän kohottaa sauvansa. Yksi loitsu vielä, ja sitten. Harry löytäisi hänet. Harry löytäisi heidät.

[Sisilja]

Olipas tämä. Oho. Ohhoh!

Mä olin alun perin melko varma että kirjoittaisit noista etydipaloista Sherlockia. Etpä kirjoittanut, et! Enkä ole edes pahoillani, koska tämä oli hurjan jännittävä teksti! Miten voikin jännittää näin paljon jonkin näin hiljaisen äärellä.

Mielenkiintoista kuinka Minerva rinnastaa itsensä ja Harryn, että he molemmat odottavat aikaansa ja toisaalta sen päättymistä, vaikka he ovat kiistatta aivan eri sukupolvea. Ja kuinka hyvin he silti ymmärtävät toisiaan ja hakevat toisistaan varovaista lohtua. Vai onko se lohtua. Ehkä se on vain yhdessä odottamista. Sellaista tyynen surumielistä.

Kerran yksitoistavuotiaiden oppilaiden nimien luettelu sai kyllä sen surun tulvahtamaan. Kiinnitin huomiota nimien järjestykseen ja että Peter oli joukosta pois ja James jämäkästi erillään. Painavana lisäyksenä. Haluaisin tietää, mitä se Harryn näkökulmasta tarkoittaa.

Näen tässä Minervassa yhtymäkohtia Dumbledoreen ja kuinka molempien elämässä on joskus ollut valloittava nuorimies huumaavine mutta hulluine kuvitelmineen. Oon myös hiukan järkyttynyt, että Minerva kysyi ja varmisti vain kolme kertaa.

Ihan hirvittävä ja hirvittävän hurja paljastus Minervan miehestä. Ja kuinka pelottava loppu ficillä! Kunnon psykologista kauhua, ainakin mulle. Enpä arvannut että kiviäkin voi kammota.
 
Harrya käy sääliksi. Ja aika lailla Minervaakin. Mutta silti kaikesta järkyttyneestä surusta huolimatta: vau miten hieno teksti! Sun todella kannattaa osallistua näihin etydihaasteisiin, luot niistä inspiraationpalasista todella uniikkeja juttuja!

[Ricolette]

Sisilja, miten siistiä kuulla, että sua jännitti! Ja kammotti! Kun sain Kaarnelta tuon kuvasarjan niin ajattelin heti Minervaa ja sitä, toimiiko muodonmuutos ihmisestä esineeksi. Tai että mitä sellainen tarkoittaisi. Siitä tämä sitten lähti etenemään kohti hiljaista loppuaan. Hieno ajatus myös tuo Dumlbedoreen ja hänen nuoruutensa hurmaavaan nuoreen mieheen rinnastaminen, ihan totta! Hulluja ajatuksia on vaikeampi vastustaa, jos ne esitetään viehättävässä paketissa. Ja oi voi, ehkä Minervan olisi toisaan kannattanut varmistaa vielä pari kertaa lisää. Ehkä päätös olisi sittenkin ollut sama.

[Sisilja]

Aah, hei, tulipa valaistuminen tuosta kun mainitsit muodonmuutoksen ihmisestä esineeksi. Minerva ja muodonmuutokset. Olisi pitänyt osata tietysti yhdistää, mutta en jotenkaan tullut kunnolla ajatelleeksi sitä! Ei vitsi, niin sopivaa! Ja niin kuin yksäritse jo vähän avasinkin, niin tämän lukemista seuraavana aamuna jäin miettimään, onko kuitenkaan niin hurjaa jos vanha ihminen haluaa kuolla ja onko se niin hirvittävää muuttaa itsensä kiveksi jos on sellaiseen kykenevä. Tehdäänhän ihmisestä kuoleman jälkeen silkkaa tuhkaakin. Mutta sitten kyllä päädyin siihen, että on tuo karmaisevaa. Ehkä juuri siksi, että Minerva selkeästi haluaa tulla löydetyksi kotoaan, kiveksi muuttuneena ja miehensä viereltä. Ja onhan se tosi pelottava toive tai halu. Aika epäreilu Harrya kohtaan. Harryhan on jo valmiiksi kärsinyt niin paljon eikä taida tässä ficissäkään olla elämän karmeuksista toipunut. Joo, Harryn puolesta hyytää yhä. Ai että mikä teksti!

[hiddenben]

Siis v a u, mikä ficci! Huhhuh. Pitääkin hengähtää hetki jos toinenkin tämän luettuani. Tämä oli... kauhua. Ihan oikeasti. Surumielistä, hiljaista kauhua. Sisiljan kommentti tähän tekstiin on todella osuva, komppaan sitä täysin. Yritän kuitenkin sanoa vielä jotain itsekin. Mutta siis, vau. Tämä oli kyllä jotain todella erilaista.

Ensinnäkin on sanottava, että teet upean tulkinnan sinulle annetuista kaamosetydeistä! Ne olivat kauniit, mutta haastavat, ja teit niistä todella odottamattoman tulkinnan, joka toimii. Etydien kanssa on aina jotenkin niin, että joko niistä inspiroituu ja yksi idea johtaa toiseen, jota onkin sitten jo vaikeampi yhdistää annettuun etydiin, tai sitten niitä pystyy käyttämään tekstissä todella konkreettisesti, ja tässä tapauksessa tuo konkretia toimii hyvin. Hahmoina Minerva ja Harry ovat tässä asetelmassa todella toimivia, sillä juuri näiden kahden koen kärsineen ehkä kuitenkin kaikkein eniten (ensimmäisestä ja) toisesta velhosodasta. Juuri nämä kaksi joutuvat kärsimään hiljaisuudesta. Harrya tulee tosin hurjasti sääliksi, sillä yksityiskohtina kumara hahmo ja vapisevat kädet järkyttävät, koska hän on vielä niin nuori. Samalla kuitenkin suru, menetys ja raskaan taakan kantaminen tekevät ihmisille kauheita asioita.

Lopun kivi-teoria ja sen kauheus tekevät kaikesta jotenkin kahdesti kauheampaa. Samalla ajatus siitä, että voi vain kuolla, muuttua kiveksi, muuttua tuhkaksi, kadota tästä maailmasta, on jokseenkin lohdullinen. Hiljaisuus ei voi jatkua ikuisesti, joskus sen on vain loputtava. Vaikka toisaalta taas mietin, että esimerkiksi neljännessä kirjassa Dracohan muisti muuttuneensa hilleriksi - eli jos ihminen muuttaa muotoaan, lakkaako hän todella olemasta ihminen? Lakkaako ihmisen aivotoiminta vai jatkuvatko ajatukset toisessa muodossa? Se vasta onkin karmiva ajatus. Jään myös miettimään, mitä tapahtuu, kun Harry löytää pöydältä kaksi kiveä. Hän osaa varmasti laskea yhteen, mitä on tapahtunut. Mitä hän päättää silloin tehdä? Muuttua itse kiveksi, yrittää muuttaa Minervan takaisin? Löytääkö hän elämäänsä uutta toivoa vai päättääkö hän päättää oman elämänsä?

Kuten sanoin, vau. Tämä on upea, ajatuksia herättävä ficci. Aivan mieletön. Tämä jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Kiitos tästä!

[Ricolette]

Sisilja, huh, tämän tekstin kanssa päätyi näemmä aika syviin pohdintoihin. Mä jotenkin ajattelin, että se että haluaa tulla löydetyksi tarkoittaa sitä, ettei halua kuitenkaan kunnolla kadota. Olisihan se voinut tehdä saman jossain puutarhan perällä niin ettei niitä olisi koskaan löydetty.

Oijoi, kiitos hiddenben! Ihanaa kuulla, että tämä herätti ajatuksia. Kauhua tämä sitten kai on, omalla hiljaisella tavallaan. Harry aikuisena on mun mielestä tosi kiinnostava hahmo, koska sillä on repussaan aika paljon lastia. Että kuinka ymmärtäväistä tai ajattelevaista tämä nyt sitten Minervalta oli, en tiedä. :l Etydit on kyllä ihan huippu haaste! Ja Potter-fandom siinä mielessä mahtava, että taikuuden avulla oikeastaan mikä tahansa on mahdollista. <3

Muodonmuutoksista vielä, että joskus oon just animaagiuteen liittyen pohtinut ihmisen ja eläimen välistä rajaa, ja nyt sitten rupesi kyllä kiinnostamaan ja mietityttämään toi elottomaksi esineeksi muuttuminen. Ei taida olla Pottereissa tilannetta, jossa joku olisi loitsittu edes hetkeksi tyyliin teekupiksi?

[hiddenben]

Ei kyllä ole esimerkkejä. Tai no, Kuhnusarvio oli "naamioitunut" nojatuoliksi, mutta en ajattele sen olleen sama asia kuin mitä tässä tapahtuu. Ajattelisin jotenkin, että ihmisen muuttaminen elottomaksi esineeksi olisi jotenkin jopa rangaistava teko eikä sillä siksi leikiteltäisi. Voi myös olla, että muodonmuutos ihmisestä esineeksi ja takaisin voisi vaikuttaa ihmisen mieleen ja aivotoimintaan, vähän kuin aivoleikkauksetkin voivat tehdä: muuttaa luonnetta tai kykyä toimia samalla tavalla kuin ennen.

Yritän muistella, miten oli silloin, kun Sirius oli ollut pitkään animaagimuodossaan. Sehän vaikutti osittain ainakin hänen käytökseensä, joten vaikka animaagi on edelleen ihminen, hän ottaa osaksi itseään myös animaagihahmonsa piirteitä. Sehän voisi olla muodonmuutoksen hinta, joko pysyvämpi (kuten ihmisestä esineeksi) tai väliaikainen.

Onpas mielenkiintoista pohtia tällaista!

[Hopearausku]

Olen lukenut tämän jo monen monta kertaa ja edelleen on yhtä hyvä! hiddenbenin mainitsema surumielinen, hiljainen kauhu kuvaa tätä kyllä todella hyvin - ja hiljaiseksi tämä saa kyllä lukijankin. Kuten sanottu, olen lukenut tämän läpi lukuisia kertoja viimeisen kuukauden aikana, mutta kommentointi on jäänyt puhtaasti siitä syystä, että tämä todella vetää sanattomaksi.

Alussa tämä ficci tuntuu sellaiselle "normaalille", ihanalle suruangstille, mutta loppua kohden kauhun elementit tulevat selvemmin esiin - ihan kuin sukeltaisi veteen ja etenisi matalikosta syvemmälle ja syvemmälle! Sydän hakkasi aika lujaa siinä vaiheessa, kun tuo muodonmuutos kiveksi valkenee lukijallekin. Ja tuo lopetus, hrr... Väkisinkin miettii, entä jos jotain menee pieleen, eikä kuolekaan? Että jos tietoisuus on tallella, mutta kivenä mitään ei voi tehdä auttaakseen itseään ja jää loukkuun ikuisiksi ajoiksi? Koko ajatus on vain niin tajuttoman karmiva.

Mielestäni tämä teksti menee jo psykologisen kauhun puolelle. Tai ainakin tällä on ihan samanlainen, tunteet totaalisesti sekoittava efekti. Joka tapauksessa aivan upea ficci. Kiitos.

[Ricolette]

Kiitos tuhannesti kommentista, Hopearausku! (Ihana nimi!) Voi miten mahtavaa, että tunnelma muuttui hyisemmäksi ja hyisemmäksi ja hipoi jo psykologista kauhua. Ehkä nimenomaan tästä ficistä on niin kiinnostavaa kuulla lukijoiden tunnelmia, kun tämä tosiaan on aika erilainen mitä muutoin olen kirjoittanut, vaikka angsti (ihana suruangsti, jep!) leipälajini onkin. Kiitos vielä!

[Kaarne]

Mjaahas. Olin silleen että "no niin, nytpä otan ja kommentoin tätäkin, hmm", ja luin tekstin taas kerran läpi ja oli muutama ihan hyvä ajatuskin, mutta piti välissä keittää kahvia, ja sinne ne "nerokkaat" ajatukset sitten menivätkin, rip. (Plus että kahvista tuli jostain syystä tällä kertaa hirveän pahaa. Eipä siis todellakaan ollut moisen uhrauksen arvoista, vuan mistäpä näitä koskaan etukäteen tietää.) No. Yksi ajatus sentään jäi jäljelle, joten keskitytään sitten siihen.

hänen rintakehänsä paine keveni hetkeksi, ja hän avasi verhot, loitsi pinnat pölystä ja surusta puhtaaksi, keitti teen.

Pidän jotenkin tosi paljon tästä ja siitä, miten luen sitä tätä ficin kokonaisuutta vasten. Että miten Minerva loitsii pöydän puhtaaksi paitsi pölystä, myös surusta, ja miten hän tavallaan yrittää tehdä sitä myös Harryn suhteen. Heidän elämänsä "pinta" on tavallaan kuitenkin aika vahvasti sodan ja huolten ja raskaiden muistojen alle samentunutta, ja Minerva tekee kuitenkin hyvin tietoisia valintoja, kun kertoo hyvistä asioista ja myös niistä, jotka ovat jo kuolleet, kun elävien suhteen paino on liian raskas. Siinä on minusta tuota samaa henkeä, kun loitsitaan sanoilla ja läsnäololla pois myös tuota surun taakkaa. Tai ainakin yritetään, koska eihän se niin vain onnistu.

Minulle tässä ei lopulta hirveästi ollut horroria, lähinnä vaan sitä angstia. Onhan tuo Minervan lopun päätös tosi surullinen ja varmasti Harrylle taas yksi raskas asia kannettavaksi muiden mukana (ja se vähän itkettääkin), mutta toisaalta hän on jaksanut jo tosi pitkään ja kantanut mukanaan muitakin, joten ehkä nyt sitten vaan oli tosiaan oikea aika. Ja vaikka tunnelma oli tässä tosi intensiivinen ja Minervan tähtientähyilijän sanat hienon hurjia ja pelottaviakin, avaruudella on toisinaan tapana olla aika hurja ja pelottava. Jotenkin siis yhdistin sen vuodatuksen siihen, eikä sekään siksi lipsahtanut minulla silleen horrorin puolelle.

Erityisesti haluan vielä mainita tämän ficin nimen, joka on minusta tosi upea! Naurattaa vähän, kun sekä tuossa Quiet Machinessa että siinä Elämänlankaa inspiroineessa Anne Michaelsin runossa taidetaan puhua pihan poikki kulkemisesta, mutta ehkä se on nyt sitten ollut joku tiedostamaton teema sinulle annetuissa haasteissa. (Kolmas kerta toden sanoo, joten pitää varmaan siihenkin etsiä jotain, missä mennään across the lawn. )

Ei mulla muuta, tämä oli hieno ja ehdottomasti pikarinsa arvoinen. ♥

[Ricolette]

Aah, jäljelle jäänyt ajatus oli ihana! Että elämän pintaa voi yrittää puhdistaa surusta läsnäolon avulla. <3 Ajattelin ensin että sanojen avulla, kunnes muistin että se mykkyyshän tässä oli osapointtina, mutta toisaalta, Minerva kuitenkin puhuu ja kertoo. Kiinnostavaa, että sulle tämä ei ollut niin horror! Itsehän kirjoitin tätä onnellisesti sellaisena mulle tyypillisenä angst-tekstinä, kunnes sitten rupesin lukemaan valmista tekstiä ja vähän järkytyin tästä kivi-asiasta itsekin. Että jokaiselle painottuu tietyt asiat ja ehkä toisena hetkenä toiset ja toisena taas toiset.

Ja oi joo totta, pihapolut ja taloa (kotia?) kohti kulkemiset ovat olleet nyt piilevinä tai vähemmän pililevinä teemoina! Kerron nyt epäloogisesti tässä, että Elämänlangan tiedostonimi oli across the lawn, ehkä siksi että se oli runon eka rivi, mutta varmaan myös siksi että se puhutteli ja loi sellaisen lähtökohdan, missä katsotaan kotia pihan poikki.

Kiitos kommentista ja huippuihanista haasteista, Kaarne. <3

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Valitsin listauksestasi tämän tekstin, koska tämän nimi on jäänyt mieleeni Finipikareista ja tuntui hyvältä hetkeltä tutustua tähän itsekin, varsinkin kun rakastan Minervaa hahmona. Hänen siteensä Harryyn kiinnosti, samoin angst ja kauhu S-ikärajalla. Ja kylläpäs tämä osoittautuikin kauttaaltaan kiehtovaksi ja kutkuttavaksi lukukokemukseksi! Rakastan hienovaraista, psykologista kauhua ja sitä, miten se mullistaa mielenmaisemaa ja jää kytemään jonnekin kylkiluiden alle. Hyrrr, ihanaa.

Minervan ja Harryn samalla tapaa odottava elämänkulku on yllättävää, mutta samalla jotenkin tosi luonnollista ja ymmärrettävää. Molemmat ovat kokeneet paljon ja kamaliakin asioita, ja osittain heidän kokemuksensa varmasti yhdistyvät ja yhdistävät, vaikka he edustavatkin eri sukupolvia. Minun on helppo nähdä molemmat vetäytyneinä nummien taakse kauas kaikesta ja kaikista. Etenkin Harryn osalta kaanonin tarjoama sodanjälkeinen tapahtumakulku tuntuu minusta monesti jotenkin vaikeasti nieltävältä, ja ilahdunkin aina, kun saan lukea toisenlaisen tulkinnan! Satunnaiset, ennakoimattomat vierailut ja se, miten elävistä puhuminen käy kipeää... Oi kyllä, fiilaan.

Kun hän kevään tullen näki Harryn kumaran hahmon kulkevan jälleen pihapolkua pitkin, hänen rintakehänsä paine keveni hetkeksi, ja hän avasi verhot, loitsi pinnat pölystä ja surusta puhtaaksi, keitti teen.

Minusta on todella mielenkiintoista, miten tämä teksti on ikään kuin sellainen sekoitus synkkiä surun sävyjä ja toisaalta taas toivon ja hyvyyden ja kauneuden pilkahduksia ja ilmentymiä. Tästä kohdasta tulee minulle vieläkin lämmin, valoisa olo, vaikka tiedänkin näin loppuun saakka lukeneena, mihin kaikki Minervan osalta johtaa. Tulee sellainen tunne, että tässä ikään kuin kaiken aikaa tasapainoillaan valintojen äärellä ja menneen ja tulevan rajalla, vaikka samalla vain odotetaan hiljaisuudessa. Lopulta päätös on kypsä ja ympyrä sulkeutuu Minervan tehdessä itselleen sen, minkä hän teki miehelleen ja minkä painoa hän on kaikki vuodet kantanut mukanaan. Ja minä lukijana rakastan sitä, ettei tarina suoraan kerro, onko päätös hyvä vai huono tai oikea vai väärä! Ehkä se on molempia tai ei kumpaakaan. Ehkä odottaminen jatkuu iäti, tai ehkä kaikki päättyy. Kumpikin vaihtoehto on tavallaan karmaiseva.

Näen selvästi mielessäni nuo kaksi hiljaista kiveä pöydällä odottamassa, odottamassa Harrya. Minerva ei olekaan enää keittämässä teetä vieraalleen, ja kaksi kiveä on hyytävän helppo ynnätä yhteen. Erityisen paljon pidän lopetuksessa siitä, että Harryn kohtalo ja suhtautuminen jäävät avoimiksi. Jäin makustelemaan sellaista ajatusta, että ehkäpä kivet painavatkin jatkossa Harryn taskussa. Ehkä ne muuttavat hänen elämänsä suunnan - tai ehkä ne painavat hänetkin pysyvään hiljaisuuteen.

Rakastan myös tarinan nimeä! Se rinnastuu mielessäni sekä siihen valoon ja keveyteen, joka alussa valtaa Minervan Harryn astellessa pihapolkua pitkin kevään tullen, että siihen vaitonaiseen raskauteen, joka painaa kivinä pöydällä Harryn lopulta astellessa Minervan luokse ehkä viimeisen kerran. Nimeen tiivistyy ihastuttavan tyydyttävällä tavalla valoa ja varjoa, painottomuutta ja painoa.

Ihan huikea teksti. Se hengittää, ja se herättää niin paljon ajatuksia ja tunteita. Kiitos kovasti! -Walle

[Ricolette]

Oih ja voih, miten ihanan kommentit jätit. Kiitos Waulish! Tuo ajatus Harrysta jatkamassa matkaa kivet taskussaan on todella kiehtova. Samoin musta oli tosi kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi siitä, ettei tarina suoraan kerro onko Minervan tekemä päätös oikea tai väärä. Ihania ja joskus yllättäviä ovat fanfictionin mahdollisuudet. Kiitos, että valitsit tämän kommentoitavaksi!

[Vendela]

Tämän tekstin nimi on jäänyt kummittelemaan mieleeni, ja kaivelin tämän nyt ihan vartavasten esiin Ja tämä olikin jotain aivan muuta mitä olin pelkän nimen perusteella odottanut. Mutta siis ihan mahtavaa, ettei tämä ollut sitä mitä luulin tämän olevan vaan paaaaaaljon enemmän! Oma ajatus oli siis, että tässä on jotain tuosta Harryn lapsuudesta ja elämästä Dursleyden luona. Ja koska en tietenkään ole ikinä katsonut millä osastolla tämä on, niin elelin iloisesti tässä mielikuvassa Mutta nyt on asia korjattu ja voin vaan sanoa, että tämä oli HUIKEA!

Jotenkin tämän alku oli tosi surumielinen ja melankolinen. Kaksi yksinäistä hahmoja, ainoastaan toisen satunnainen seura silloin tällöin. Mietin jopa, että kuinka tämä ystävyys tai kumppanuus näiden välillä toimii kun ikäero on kuitenkin valtava. Sitten järkeilin asian niin, että Harry on sodan ja kaiken muun kuluttama ja siksi "rupsahtanut" ennen aikojaan.

Mutta sitten tähän tulikin uusi vivahde tuon kiven myötä ja koko tarina sai aivan uudet mittasuhteet. En oikein osannut aluksi tulikita tuon kiven merkitystä ja sitä, kuka tämä tähdistä puhuva mies oikein oli. Jotenkin kuvittelin ensin hänen olevan joku entinen oppilas mutta luettuani noita kommentteja palasin vielä lukemaan tekstiä uudelleen ja kyllähän ne vastaukset olivat siellä Itse olin vaan niin hätäinen lukija!

Tämä oli aivan mieletön teksti ja tykkäsin tästä kovasti! Tähän sopi myös hienosti tuo hieman hiomaton ja viimeistelemätön tyyli, koska sen myötä tähän tuli myös tiettyä hämyisyyttä Kiitos tästä!

Vendela

[Ricolette]

Ah, mainiota että kaivoit tämän esiin, ja näemmä sait samalla muutettua käsitystäsi tästä! Siis nyt kun luen tuon otsikkorivin niin tällä ikärajalla ja hahmoilla tuo sun käsitys on kyllä erittäin ymmärrettävä, jopa todennäköinen! Minerva seuraamassa Harryn lapsuutta, surullisena siitä ettei voi puuttua, onnellisena siitä että Harry on elossa. Ehkä tästä syntyy toinen ficci joskus. Mutta siis, ihanaa että pidit tästä ficistä vaikka se ehkä onnistuikin yllättämään. <3 Mainiota myös, että tuo tietty hämyisyys tai viimeistelemättömyys tuntui toimivan, se on näissä etydihaasteissa mun mielestä kiva että saa luvan kanssa jättää tekstin hiomattomaksi. Kiitos kovasti, Vendela!

[Larjus]

Muistan bongaanneeni tämän otsikon joskus (varmaan just täällä Pimeyden voimissa), mutta lukemaan asti en ole koskaan päässyt. Nyt kuitenkin, kun tämä tuli taas vastaan (tällä kertaa listauksessasi) aattelin et nyt on hyvä sauma lukea tämä. En tiedä, mitä etukäteen odotin vai odotinko oikein mitään, mutta toisaalta semmonen totaalinen tietämättömyys ja "tyhjyys" oli hyvä tapa upota tähän. Lukemisesta tuli pikkuhiljaa jopa painostavaa, kun tää oli semmosta hitaasti hiipivää ja hiljaista kauhua ja angstia. Ihanan hyytävää ♥

Todella mielenkiintoinen ja samalla karmiva ajatus, että sitä voisi muuttua kiveksi ja myös jäädä sellaiseksi. Kiehtovaa pohdintaa muilla siitä, miten tuollaiset muodonmuutokset voivat ihmiseen vaikuttaa. Mulle tuli mieleen, että kirjoissahan muuteltiin eläimiä melko surutta esineiksi (ja toisinpäin), ja nyt sitten mietin että mitähän vaikutuksia sellaisella on. Jos vaikka se esine (joka onkin oikeasti eläin), menee rikki, mitä käy eläimelle? Voiko se jopa kuolla? Tai ovatko esineistä muutetut eläimet mitenkään erilaisia verrattuna oikeisiin eläimiin? Luodaanko sellaisilla loitsuilla uutta tietoisuutta? Voiko esinettä muuttaa ihmiseksi? Missä menee raja? Oi että miten paljon kysymyksiä nuo muodonmuutokset synnyttävätkään!

Minerva ainakin selvästikin pitää asiaa lopullisena itselleen. Kauankohan hän on kiveksi muuttunutta miestään kanniskellut mukanaan? Sekin on kyllä hyytävä ajatus. Mietin myös, millaisessa tilanteessa mies muuttui kiveksi. Se, ja tämä Minervan päätös tehdä muutoksensa, sai mut miettimään sitäkin, että kaipa tämä osaltaan voi olla jonkinlaista eutanasiaa 🤔 On kuitenkin lopulta Minervan oma päätös tehdä niin kuin miehensäkin, ja hän selvästi tekee sen paljon paljon myöhemmin kuin tämä. Ei siis ole kyse siitäkään, etteikö hän olisi ehtinyt asiaa ajatella tai tekisi hätäisiä päätöksiä heti miehensä kiveksi muuttumisen jälkeen.

Tämän tarinan kirjoittamatonta jatkoakin jäin mietiskelemään. Miltä mahtaa Harrysta tuntua, kun seuraavan kerran Minervan luo menee ja huomaa, että tämä onkin muuttanut itsensä kiveksi. Ehkä Harry tajuaa, mitä on tapahtunut, niin ainakin Minerva ajattelee. En tiedä, onko tämän päätös kovin reilu Harrya kohtaan, mutta inhimillinen se ainakin on. Minerva kuitenkin haluaa, että hänet kaiken lopuksikin löydetään, että joku saa tietää hänen kohtalonsa Tää on kaiken hyytävyyden keskellä taas kauheen surullinen. Voih. En voi olla miettimättä, mitenhän Harryn elämässä muuten menee, kun ei enää puhukaan, mutta käy Minervan luona säännöllisen epäsäännöllisesti (tai ehkä ennemminkin epäsäännöllisen säännöllisesti? 🤔). Toivottavasti hänellä on lähipiirissään yhä paljon muitakin tärkeitä läheisiä, jotka tuovat sisältöä elämään. Jatkossa kun voi korkeintaan kanniskella Minervaa taskussaan ja muistella menneitä, vähän niin kuin Minerva aiemmin teki miehensä kanssa.

Pakko viel tähän loppuun sanoa, että olit tosi hienosti hyödyntänyt saamiasi etydejä! Siis vau. En mä oikein muutakaan voi sanoa 😅

[valokki]

Huh mikä fikki! Selailin fikkilistaustasi kommenttiarpaisvoittosi kunniaksi, ja jotenkin tämä kiinnitti heti huomioni. Harvoin tulee luettua fikkejä, joissa käsiteltäisiin juuri Minervan ja Harryn välistä suhdetta mitenkään sen syvällisemmin, mikä tämän houkutteli lukemaan. En yhtään osannut arvata, mitä tässä on oikein tulossa, enkä tietenkään huomannut edes katsoa, millä osastolla tämä on, joten odottelin jotain rauhallista teehetkeä, mutta ihan sellaista ei ollutkaan tiedossa.

Toistelen jo varmasti jonkin verran samaa kuin mitä muut ovat jo kerenneet sanomaan, mutta huh, että tästä tuli kunnon kylmän väreet. Kun luin tämän ensimmäisen kerran läpi, ajattelin alussa, että tässä tosiaan on jotain surullista muistelua aiemmilta ajoilta, kun niin moni heidän läheisistään on vielä ollut hengissä. Ihmettelin myös hieman tätä Harryn ja Minervan samaistumista toisiinsa heidän suuren ikäeronsa takia, mutta kuten Vendela tuossa aiemmin mainitsi, on sodalla varmasti ollut osuutta hänen vanhenemiseensa, ja toisaalta velhot ilmeisesti voivat elää hyvinkin pitkään, ettei elämän loppupäässä varmaan vuosille (tai vuosikymmenillä) ole enää edes niin väliä. Molemmilla oli kuitenkin takanaan paljon yhteistä historiaa, ja tavallaan voi sanoa, että he varmasti jakoivat elämänsä traumaattisimmat kokemukset, vaikkakin hyvin eri näkökulmista. Ei ihme, että muistelu molemmille tutuista asioista käy etenkin Minervalta luontevasti, ja itsekin pidin kovasti tuosta, kuinka hän osasi jättää Peterin mainitsematta luetellessaan tupaansa päätyneitä lapsia.

Kun mysteerimies ja kivi tulivat mukaan tarinaan, olin itsekin hieman pihalla, mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Jotenkin automaattisesti ensimmäinen ajatukseni oli, että kyseessä olisi elpymyskivi, ja lähdin vetämään hyvin korkealentoisia johtopäätelmiä, että Minerva pitääkin kuollutta Harrya luonaan satunnaisesti kiven avulla. No, lueskelin tarinan uudestaan eikä teoriani käynytkään millään järkeen, ja toisella lukukerralla tarina tuntui avautuvan paremmin. Ja oli kyllä hyytävää, mitä Minerva on joutunut kokemaan ja kuinka hän itsekin lopulta muuttaa itsensä kiveksi. En edes oikein sanoa, miksi kiveksi muuttuminen on niin hyytävä ajatus, koska ei se varmaan sen erikoisemmalta tuntuisi kuin kuoleminenkaan. Ehkä hyytävintä oli se, että Minervan mies oli pyytänyt häntä muuttamaan itsensä kiveksi, ja Minerva oli sitten joutunut elämään koko elämänsä tekonsa kanssa. Mies todella halusi muuttua kiveksi ja aneli Minervaa auttamaan häntä, ja vaikken näe, että Minerva olisi tässä tehnyt väärin, on hän kuitenkin se, joka viime kädessä käytti loitsua.

Harry-raukkaa tässä kävi ehkä eniten sääliksi. Kun tarina on vain Minervan näkökulmasta, ei tässä luonnollisestikaan aukea, mitä Harryn elämään todellisuudessa kuuluu. Hän tuntuu vanhalta, väsyneeltä ja alakuloiselta, enkä osaa yhtään sanoa, pystyykö hän kantamaan Minervan tekoa harteillaan kaiken kokemansa jälkeen. Kukaan tässä kuviossa ei ole tehnyt mitään väärää, mutta kivien löytäminen tuntuu vähän samalta kuin löytäisi jonkun itsemurhan tehneen ruumiin, tosin hyvin siistinä versiona, eikä kukaan varmasti haluaisi kokea sellaista.

Kiveksi muuttumisesta tulee hämärästi mieleen myös yksi lempilastenohjelmistani, joka kertoi tontuista, jotka vanhetessaan muuttuivat puiksi. Muistan jo lapsena ajatuksen jollain tavalla karmineen, vaikka se toisaalta samalla on melko lohdullinenkin ajatus. Tässäkin Minervaa selvästi lohdutti ajatus siitä, että hän nyt vanhalla iällään voisi muuttua kiveksi miehensä viereen.

Tulipa tästä sekava sepustus, tuntui, että omatkin aivot menivät tässä sen verran venkuralle. Tämä on todella upeasti kirjoitettu, hyytävä ja kiehtova tarina, joka varmasti jää kummittelemaan omaan mieleen pidemmäksikin aikaa! Kiitos!

[Ricolette]

Larjus, kiitos! Nämä muodonmuutoskysymykset lähtivät kyllä tämän tekstin myötä ihan uusille urille, ja varsinkin tämän kirjoittamisen jälkeen, kirjoittaessa en ehkä ajatellut kaikkea ihan hirveän tarkkaan. Ihanan hyytävää kuulostaa just hyvältä, kiitos paljon!

Kiitoksia, valokki! Voi ei, oli tässä teetäkin! Mutta siis aah, elpymyskivi, mahtavaa! Enpä ollut keksinyt miettiä tätä siitä näkökulmasta, mutta toisaalta se on niin merkityksellinen esine varsinkin kuolemaan liittyen, että en yhtään ihmettele sinun yrittäneen tulkita tätä sen kautta.