Nimi: Avaruudessa ilma ei koskaan liiku
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Paritus: Keith/Lance
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikea fluff/romantiikka
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Voltron: Legendary Defenderin luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Huh, tuntuu että siitä on kokonainen ihmiselämä, kun viimeksi kirjoitin Klancea. En ole pitkään aikaan edes ajatellut koko paritusta, mutta tänään tuli jotenkin nostalginen fiilis (nostalginen ja nostalginen…) ja halusin jatkaa jotain keskeneräistä sarjaa! Gravitaatiokäännös kaipasi kolmatta (ehkä viimeistä?) osaa, joten sen sitten kirjoitin! Tämä on enemmän tällaista haikeaa jälleennäkemisen fiilistelyä, joten Gravitaatiokäännöksen muita osia ei tarvitse lukea ennen tätä. Totta kai ne ehkä auttavat pääsemään sarjan haikeaan tunnelmaan paremmin sisälle!
Avaruudessa ilma ei koskaan liiku
Siitä oli aikaa, kun Keith oli tuntenut viimeksi Maan tuulen kasvoillaan. Avaruudessa ilma ei koskaan liikkunut.
Oli kesä. Vihreä nurmi aaltoili kukkuloilla juoksevassa tuulessa, joka heilutti myös vaaleanpunaisten katamarjojen terälehtiä. Niiden näkeminen toi pintaan vain haikeita muistoja: ne muistuttivat Keithiä Alteasta ja prinsessa Allurasta. Hän ei tiennyt, miten Lance kesti elää niiden keskellä.
McClainien maatilan päärakennus oli vasta maalattu. Keith haistoi maalin kemikaalisen tuoksun kaukaa, ennen kuin pääsi kuistille. Sydän hakkasi. Päätä huimasi. Hän epäröi, ennen kuin painoi ovikelloa.
Lance oli vanhentunut puolessa vuodessa. Hänen ruskea tukkansa roikkui liian pitkänä otsalla ja hänen leuassaan oli näkyvä sänki. Ilottomien silmien alla altealaiset merkit olivat haalenneet tuskin näkyviksi. Keith toivoi, että joku päivä ne vielä katoaisivat – Lancen vuoksi.
Lance katsoi häntä päästä varpaisiin. Keith nielaisi. Viime kerrasta oli niin pitkä aika, ettei hän tiennyt enää, miten puhua Lancelle. Pitikö hänen tervehtiä vai vain halata? Hänen ei tarvinnut pohtia sitä kauaa, sillä Lance veti oven hänen nenänsä edes kiinni. Keith tuijotti suljettua ovea tyrmistyneenä.
”Älä viitsi!” hän huusi. Lance avasi oven ja hyökkäsi itkien hänen kaulaansa. Keith horjahti taaksepäin, mutta säilytti tasapainonsa. Hän rutisti Lancen itseään vasten ja toivoi, että tämä ymmärsi, ettei hän aikonut enää päästää irti.
”Mä luulin, ettet sä enää ikinä tulisi”, Lance itki.
”Totta kai mä tulin sua katsomaan”, Keith sanoi rauhoitellen ja silitti Lancen hiuksia. ”En mä niin paska ole.”
Lance nauroi ja itki samaan aikaan ja painoi kasvonsa tiukemmin Keithin olkaa vasten. Keith rentoutui läheisyyteen. Lopulta Lance vetäytyi halauksesta. Hänen silmänsä näyttivät eläväisemmiltä nyt, kun hymy ylsi niihin asti.
”Hitto, kun mun on ollut ikävä sua”, Lance kuiskasi ja tarttui Keithiä poskista. Keith hätkähti Lancen painaessa huulensa hänen suulleen, muttei perääntynyt. Se oli huolimaton suudelma, heillä kummallakaan ei ollut juuri kokemusta sellaisesta, mutta Keithistä tuntui, ettei mikään enää tulisi koskaan tuntumaan yhtä hyvältä.
Lance oli palannut kotiin.