Kiitos kommentista, runtti-chan.
Laitankin toisen osan samantien.
2. osa – Herra Musta ja hänen mustiin pukeutunut vieraansaSirius siivosi. Kalkaros oli painunut hänelle tarkoitettuun huoneeseen. He olivat tapelleet aikansa, kunnes Remus oli ilmaantunut paikalle hätääntyneenä ja loppujen lopuksi kiskonut heidät erilleen. Nyt Remus istui mietteliäänä keittiön pöydän ääressä ja tutki ministeriön pohjapiirustusta. Tuosta suuresta pergamentista puuttui muutama huone, koska ne olivat uudempia kuin Killan hallussa oleva pohjapiirustus.
”Älytöntä”, Sirius mutisi leijuttaessaan rommipullonsa sirpaleita roskikseen. Seuraavaksi hän keskittyi pyyhkimään ruskean lätäkön lattiasta taikasauvan heilautuksella. ”Typerää.”
Remus nosti viimein katseensa pohjapiirustuksesta ja huokaisi. Hän oli kuunnellut jo pitkän tovin Siriuksen valitusta.
”Ehkä Kalkaros tekee täällä muutakin kuin vahtii sinua”, Remus ehdotti rauhallisesti. Sirius sai lattian putsattua ja lysähti Remuksen vieressä olevalle tuolille.
”Korkeintaan kutsuu kuolonsyöjäkaverinsa kylään”, Sirius mutisi.
Remus kääntyi taas tutkimaan ministeriön tiloja.
”Mitä sinä teet?” Sirius kysyi uteliaana. Ainakin hän halusi olla perillä siitä, mitä muut Killan jäsenet puuhasivat.
”Yritän painaa paikat muistiini”, Remus vastasi. ”Minulla on vartiovuoro huomenna, enkä ole käynyt ministeriössä kuin kerran aikaisemmin. Siitäkin on jo monta vuotta…”
Remus vaipui ajatuksiinsa, eikä Sirius halunnut keskeyttää hänen muisteluaan. Hän päätti käydä varmuuden vuoksi vilkaisemassa, oliko Kalkaros löytänyt oikean huoneen. Ties vaikka Kalkaros olisi parhaillaan tonkimassa Mustan suvun arvoesineitä. Lisäksi Sirius halusi päästä ärsyttämään Kalkarosta. Se tuotti hänelle jonkinlaista mielihyvää.
Vanhat rappuset narisivat, kun Sirius nousi yläkertaan. Hän koputti nopeasti Kalkaroksen oveen ja avasi sen melkein saman tien, odottamatta vastausta.
Kalkaros oli riisunut matkaviittansa. Hänellä oli yllään tummat housut ja musta villapaita. Oli kummallista nähdä hänet niin jästimäisissä vaatteissa.
”Uusi tyyli”, Sirius naurahti. ”Tosin jokin mustassa taitaa viehättää sinua vieläkin.”
Kalkaros loi häneen murhaavan katseen. ”Sulje ovi.”
Sirius astui sisälle huoneeseen ja sulki oven perässään.
”Tarkoitin, että häivyt ja suljet oven!” Kalkaros ärjyi.
”Tehdäänpä yksi asia selväksi”, Sirius aloitti, ”minä olen tässä talossa se, joka määrää. Sinä et rupea enää riehumaan tämän katon alla.”
Kalkaros katsoi Siriusta entistä synkemmin, aivan kuin hän yrittäisi tappaa katseellaan.
”Minä en ole kotitonttu”, Kalkaros sylkäisi.
”Anteeksi, olenko väittänyt sellaista? Vaikka Oljolla ja sinulla onkin paljon yhteisiä piirteitä”, Sirius sanoi kepeästi. ”Eli muistetaan käytöstavat tästä eteenpäin, eikö vain?”
”Sinä puolestasi voisit opetella ne ensin itse”, Kalkaros sanoi ja osoitti ovea. ”Minun on hoidettava Dumbledoren määräämiä asioita! Tottele tai rikot
hänen käskyään.”
Sirius tuhahti ja lähti. Hän pamautti oven kiinni tarpeettoman kovaa. Dumbledoren määräämiä asioita… Kalkaros kehittäisi korkeintaan Pimennolle lisää totuusseerumia, jonka avulla Harry joutuisi todelliseen kiipeliin, samoin Sirius itse. Sekös Kalkarosta miellyttäisi.
Oljo narisutteli Siriusta vastaan käytävällä.
”Isäntä on riutuneen näköinen… Ei enää lainkaan isänsä näköinen, ei lainkaan. Oljo-parkaa katsoo taas kuin koiran pökälettä… ”
Sirius palasi alakertaan. Hän kuuli keittiöstä kiivasta keskustelua. Joku muukin kiltalainen kuin Remus oli saapunut päämajaan.
Sirius avasi keittiön oven varovaisesti. Hän ehti parahiksi näkemään, kuinka Nymfadora Tonks iski nyrkkinsä pöytään ja tiuskaisi Remukselle:
”Hyvänen aika Remus, se olit
sinä joka suuteli minua!”
Vasta silloin he huomasivat oven luona seisovan Siriuksen.
”Öh.” Remus näytti yhtaikaa pelästyneeltä ja hämmentyneeltä. Tonksin purukumin pinkit hiukset vaihtuivat muutamassa sekunnissa yhtä kirkkaan punaisiksi kuin hänen kasvonsa. Sirius kuuli mutisevansa jotain sen tapaista kuin ”menen etsimään Oljoa”. Sitten hän kiiruhti ulos keittiöstä ja siirtyi olohuoneeseen. Hän laskeutui kolealle lattialle istumaan ja nojasi seinään. Hän tunsi sisällään jotain sellaista, mikä hämmensi hänen olonsa totaalisesti. Hän tunsi mustasukkaisuutta, eikä suinkaan serkustaan vaan Remuksesta. Hänen Kuutamostaan.
Olohuoneessa vietetty aika tuntui Siriuksesta monelta tunnilta. Hän vain nojasi seinään ja oli yksin ajatustensa kanssa. Viimein hän kuuli hiljaisen koputuksen ja Remuksen pää ilmestyi ovensuuhun. Hän tuli hitaasti Siriuksen luokse, hymyillen hermostuneesti. Hän laskeutui istumaan Siriuksen viereen. Hetken he istuivat vain hiljaa. Sitten…
”Minä tiedän, että hän on liian nuori”, Remus sanoi hitaasti. ”Eikä hän tunnu tajuavan, miten vaarallinen minä oikeasti olen.”
Sirius antoi Remuksen sanojen valua hitaasti aivoihinsa. Ne tekivät hänen olonsa jostain syystä tyytyväisiksi. Ehkä se johtui siitä, että sanojen sävy oli anteeksi pyytävä, jotenkin katuva.
”Minä ja Nymfadora saimme toisistamme lohtua, mutta minusta se ei ole järkevää…”
Remuksen sanat hiljenivät. Lopulta hän vaikeni kokonaan ja tuijotti eteensä.
”Rakastatko sinä häntä?” Sirius kysyi karhealla äänellä.
Remus kääntyi katsomaan häntä hämmästyneenä. Sirius hymyili hänelle rohkaisevasti. Hän oli alkanut ymmärtää, ettei ystävyyttä ja rakkautta kannattanut sotkea keskenään – ainakaan silloin, jos ystävyys ei rakoillut tai kipunoinut. Sellaista ystävyyttä ei pitänyt tuhota.
”Minä…” Remus empi hetken. ”Minä tekisin hänen puolestaan sen, mitä James teki Lilyn puolesta.”
Sirius nyökkäsi. Sitten hän tunsi yllättäen piristyvänsä.
”Kuutamo! Vihdoinkin sinä olet löytänyt jonkun, vaikka olet ollut niin kauan yksin.”
Remus näytti ilahtuvan Siriuksen sanoista. He halasivat, Sirius antoi samalla jäähyväiset salaisille unelmilleen, joita oli joskus turhaan elätellyt. Oli uusien unelmien aika.
Tunnustuksestaan huolimatta Remus ei lähestynyt Tonksia rakkauden osoituksella. Hän halusi kai suojella tätä – pitkittää hetkeä, jolloin ei voisi enää päästää hänestä irti hetkeksikään. Sirius hyvästeli heidät kaihoisasti, kun he poistuivat kalmanhanaukiolta. Rakkaus oli jotain niin ihmeellistä, mikä teki ihmiset hölmöiksi - ainakin Siriuksen mielestä.
Kalkaros laskeutui hetken kuluttua alakertaan. Kai hän on iltapalaa vailla, Sirius ajatteli synkkänä ja rupesi etsimään syömäkelpoista ruokaa komerosta. Kalkaros istui odottavan näköisenä pöydän ääreen.
”Miten Harryn okklumeus tunnit ovat sujuneet?” Sirius kysyi rikkoakseen kammottavan hiljaisuuden, kun hän toi pöytään leipää ja kasviksia.
”Pimeyden lordin ajatukset kiehtovat Potteria luvattoman paljon”, Kalkaros sanoi silkin pehmeällä ja ivallisella äänellä. ”Hän ei ponnistele kovinkaan paljon okklumeuksen kanssa. Hän
haluaa nähdä niitä unia.”
Sirius asettui Kalkarosta vastapäätä ja otti itselleen ison palan leipää.
”Onko se mikään ihme sen jälkeen, kuinka hän pelasti Arthurin?”
Kalkaroskin otti leipää. Hän siveli hitaasti voita sen päälle.
”Ne unet voivat vielä koitua hänen kohtalokseen.”
Sirius mulkaisi Kalkarosta. Tämä puhui kuin Harryn tulevaisuuden asiantuntija.
”Harry ei ole tyhmä”, Sirius sanoi puolustaen kummipoikaansa.
Kalkaros ei vastannut, vaan tyytyi hymyilemään vinosti. He söivät iltapalan loppuun sanaakaan sanomatta. Lopulta Sirius nielaisi viimeisen leipäpalan ja kysyi häntä koko illan häirinneen kysymyksen:
”Oletko sinä oikeasti täällä vain vahtimassa minua?”
Taas Kalkaros hymyili ivallisen arvoituksellisesti.
”Hyvää yötä Musta”, Kalkaros sanoi, nousi seisomaan ja katosi keittiöstä. Sirius saattoi hetken kuluttua kuulla portaiden narinan. Hän heilautti kättään niin, että likainen viinilasi tippui pöydältä maahan ja särkyi. Sitten hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti puisen pöydän halkeillutta pintaa. Hän ei halunnut elää tällaista elämää. Hän halusi päästä vapauteen, pois tästä kirotusta talosta. Kunpa hän voisi vain palata Tylypahkaan ja olla taas kelmi. Kalkaros olisi se säälittävä poika, jota kaikki kiusasivat.
Sirius kaivoi taskustaan nuhjuisen ja kellastuneen valokuvan. Kuvassa oli neljä poikaa, jotka nauroivat (ääntä ei kuulunut) ja tuuppivat toisiaan mahtuakseen paremmin näytille. He kaikki olivat suunnilleen 17-vuotiaita. Yksi heistä oli Sirius itse nuorempana. Hän näytti ennen kaikkea terveeltä ja eloisalta, vapautuneelta. Nuoren Siriuksen vieressä seisoi hontelo poika, jolla oli silmälasit ja sotkuinen tukka. Se oli Harryn isä, James Potter. Hän oli lähes täydellinen kopio pojastaan. Sirius tunsi suurta halua itkeä. Hän hillitsi itsensä ja vilkaisi kahta muuta poikaa. Nuori Remus Lupin näytti riutuneelta mutta onnelliselta. Hänen vieressään oli pojista lyhyin ja lihavin. Peter Piskuilan, pelkuri, joka oli pettänyt heidät kaikki ja liittynyt Voldemortin joukkoihin.
Sirius pani valokuvan pois ja pakotti itsensä nukkumaan. Hän tarvitsisi unta sietääkseen Kalkarosta vielä kaksi päivää.
Lauantai-aamuna Sirius heräsi kovaan pamaukseen. Hän havahtui ylös sängystään ja huomasi nukkuneensa täysissä pukeissa. Hän rynnisti huoneensa ovelle ja katsoi käytävään. Se oli autio. Sirius kiiruhti eteenpäin pölyisellä käytävällä ja pysähtyi Kalkaroksen suljetun oven eteen. Sen takaa kuului raivokasta kiroamista ja karjuntaa. Sirius tarttui kahvaan ja tempaisi oven auki. Kalkaros oli huoneessa, mutta hän ei selvästikään voinut hyvin. Kummallinen, kirkkaan keltainen ja paksu naru oli kietoutunut hänen mahansa ympärille. Kalkaros yritti epätoivoisesti repiä naurua irti itsestään, mutta se vain tiukensi otettaan. Kalkaros näytti kärsivältä.
Sirius veti taikasauvansa esiin.
”Pysy paikoillasi!” Sirius huusi. Kalkaros seisahtui hetkeksi, jonka aikana Sirius ehti loihtia irtios-loitsun ja tähdätä sen keltaiseen naruun. Se hellitti otettaan ja tipahti lopulta velttona maahan.
Kalkaros hengitti raskaasti.
”Se yritti kuristaa minut”, Kalkaros huohotti.
Sirius siirtyi tutkimaan keltaista narua tarkemmin, mutta varoi koskemasta siihen. Hän erotti narussa mittayksiköt.
”Tuo on ilkikurinen mitta”, Sirius päätteli. ”Luulen, että se on Fredin ja Georgen keskeneräinen pilailuväline.”
Kalkaros suoristautui ja hieroi mahaansa.
”Kaksikymmentä pistettä pois Rohkelikolta”, hän mutisi.
”Hetkinen nyt”, Sirius sanoi kiivastuen, ”me emme ole tällä hetkellä Tylypahkassa. Et sinä voi napsia heiltä pisteitä noin vain – ”
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Kalkaros sanoi tuimasti. Hän poistui huoneesta rivakasti. Sirius seurasi häntä alakertaan kuin uskollinen koira.
”Kerran rohkelikko, aina rohkelikko”, Sirius tuumasi ääneen ja otti aamiaisvälineet esille. Kalkaros mulkaisi häntä. Sirius ajatteli, että ainakin hän puolusti mieluummin Weasleyn kaksosia kuin tuota limanuljaskaa.
”Sinä et ole enää kelmi”, Kalkaros sanoi silkinpehmeällä äänellä, melkein tyytyväisenä. ”Sinun tehtäväsi ei ole enää huolehtia siitä, että kaikki varmasti tietävät sinun olemassa olostasi. Päinvastoin, sinun on oltava niin kuin sinua ei olisi olemassakaan.”
Sirius pudotti vahingossa kaksi mukia käsistään lattialle. Ne eivät menneet rikki, vaan kolahtelivat lattian puista pintaa vasten. Sirius ei vaivaantunut nostamaan niitä, vaan valui istumaan pöydän ääreen. Kalkaros tuijotti häntä laskelmoivasti toiselta puolelta.
”Olenko minä tosiaan niin…
tarpeeton?” Sirius kysyi lähinnä itseltään. Hän näki sivusilmällä Kalkaroksen hämmentyneen ja ärtyneen sekaisen katseen itsessään.
”Minun tehtäväni on siis pysyä piilossa. Hyvä on. Hyvä on! Minä pysyn piilossa, olen pysytellyt jo muutaman vuoden. Miksi hemmetissä tänne tarvitaan yhtäkkiä Killan jäseniä vahtimaan minua
yhdeksi viikonlopuksi?”
Sirius kääntyi katsomaan Kalkarosta kunnolla. Hän yritti näyttää siltä, että tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Kalkaros nousi seisomaan ja kaatoi mukiinsa kuumaa kahvia.
”Olen pahoillani, mutta en itsekään tiedä juuri mitään Dumbledoren aivoituksista”, Kalkaros vastasi hiljaa. Hän ei kuulostanut edes ivalliselta. ”Saatan olla väärässä, mutta uumoilen tämän liittyvän jotenkin Potterin okklumeus-tunteihin”, Kalkaros jatkoi mietteliäänä, ”ehkä Dumbledore haluaa minun tietävän enemmän sellaisesta ihmisestä, jolla on ollut yhteys Potterin vanhempiin. Olet luultavasti Potterin rakkain elossa oleva tuttava.”
Kalkaros valutti kahvia toiseenkin mukiin ja tyrkkäsi sen Siriuksen eteen. Vastahakoisesti Sirius tarrasi mukiin ja joi kuumaa nestettä.
”Ja vastaus eiliseen kysymykseesi: ei, minä en ole täällä vain vahtimassa sinua”, Kalkaros sanoi hetken kuluttua. ”Me menemme tänään käymään Viistokujalla. Tapaamme erään ihmisen, jonka kuulustelemiseen tarvitsen sinua.”
Siriuksen uteliaisuus heräsi. Hän tuijotti Kalkarosta kysyvästi, mutta Kalkaros ei jatkanut puhumista.
”Vai on sinulla sellainen suunnitelma”, Sirius sanoi pilkallisesti. ”Aika hämmentävää, että sinä yhtäkkiä tarvitsetkin minua. Miten minä muka voin näyttäytyä Viistokujalla?”
Kalkaros hymyili rumasti. Hän otti kaapunsa sisätaskusta pienen pullon, jonka sisältö oli mudanruskeaa.
”Monijuomalientä”, Kalkaros selitti. ”Lisäksi minulla on muutama hius Remus Lupinin päästä. Hän on tänään ministeriössä, ja Killan näkymättömyysviitta on hänellä.”
Sirius tuijotti epämiellyttävän näköistä pulloa. Hän pääsisi pitkästä aikaa velhojen ilmoille, kiitos Kalkaroksen.
Sirius ei ollut koskaan aikaisemmin tutustunut keneenkään ystävistään niin läheisesti kuin hän nyt sai tutustua Remus Lupiniin. Oikeastaan kyseessä oli vain Remuksen vartalo, joka tuntui yllättävän mukavalta. Siriuksesta tuntui omituiselta ohjailla Remuksen käsivarsia ja kuljettaa kermakaljaa Remuksen suuhun ja maistaa juoman maku Remuksen kielellä. Sirius ja Kalkaros olivat tulleet Vuotavaan noidankattilaan hormipulverin avulla. He istuivat nyt kahdestaan syrjäisimmän pöydän ääressä ja odottivat ihmistä, jonka henkilöllisyyttä Kalkaros ei suostunut vielä paljastamaan. Pubissa oli heidän lisäkseen vain viisi asiakasta: kaksi kinastelevaa menninkäistä, juopunut ja iäkäs noita, sekä känsien peitossa oleva punatukkainen velho. Ovi kilahti auki ja Sirius kääntyi katsomaan tulijaa. Samalla hän oli pudota tuoliltaan, niin paljon hän hämmästyi. Sirius vilkaisi nopeasti Kalkarosta, joka nyökkäsi.
”Et voi olla tosissasi”, Sirius puuskahti, kun hän seurasi Ferdinand Pimennon matkaa ensin baaritiskille ja sitten heidän pöytäänsä. Ferdinand Pimento oli Dolores Pimennon erikoinen poika. Ferdinandista näki heti, miksi hän ei tullut toimeen äitinsä kanssa: hän oli fauni, ja Dolores Pimento inhosi ja pelkäsi puolilajisia. Ferdinandilla oli vuohen alaruumis ja päässään sarvet, mutta hänen kasvonsa olivat arpiset, ruskettuneet ja pyöreät ihmisen kasvot.
”Ferd!” Sirius tervehti. ”Pitkästä aikaa. Milloin sinä vapauduit?”
Sirius ja Ferdinand olivat olleet hetken aikaa vierekkäisissä selleissä Azkabanissa. Ferdinand oli tuomittu sinne nymfien ahdistelusta.
”Toissapäivänä”, Ferdinand vastasi tunnistettuaan Siriuksen äänen. ”Äitini valitus hylättiin. Hän olisi mieluusti pitänyt minua siellä vaikka loppuelämäni ajan.”
Sirius virnisti.
”Mahtoi olla mukava yllätys, kun oman aviopuolison suvusta löytyi fauninverta.”
Ferdinand otti huikan savuavasta tuopistaan.
”Isoisäni oli fauni. Se kuulemma hyppää yhden sukupolven yli, jos fauni ja ihminen saavat lapsen. Se on todella harvinaista.”
Sirius naurahti väkinäisesti. Ferdinand siirtyi tiskille tilaamaan heiniä ja vihreää ruohoa.
”Mitä minun pitäisi kysyä häneltä?” Sirius kysyi kuiskaten Kalkarokselta, joka oli pysytellyt hiljaa jo pitkän tovin.
”Hänet pitää saada Kiltaan. Lisäksi tarvitsemme nymfien apua”, Kalkaros vastasi nopeasti, koska Ferdinand kopisutteli kavioidensa kanssa takaisin heidän pöytänsä ääreen.
”Kuulinko oikein”, Ferdinand innostui, ”puhuitteko te nymfeistä?”
Kalkaros nyökkäsi.
”Ja satyyreistä. Tarvitsemme heidän apuaan.”
Sirius joi lisää monijuomalientä. Ferdinand tuijotti Kalkarosta epäluuloisena.
”Hetkinen nyt”, Ferdinand mutisi, ”minulla on ehkä yhteyksiä luonnonhenkiin, mutta mitä apua he voisivat teille tarjota?”
Kalkaros tökkäsi omalla jalallaan Siriuksen jalkaa. Hän halusi kai, että Sirius hoitaisi suostuttelun.
”Me olemme sodassa, Ferd”, Sirius huokaisi. ”Tarvitsemme sinua ja sinun tuttaviasi.”
Ferdinand rouskutti ruohoaan ja tuijotti Siriusta. Hän nielaisi mahtavasti ja puuskahti:
”Se on siis totta?
Hän on palannut.”
Sirius tyytyi nyökkäämään. Ferdinand näytti mietteliäältä.
”Katsotaan, mitä voin tehdä”, Ferdinand huokaisi lopulta. ”En lupaa mitään, mutta aion yrittää.”
Sirius ja Kalkaros palasivat Kalmanhanaukio kahteentoista. Oljo oli kai luullut Siriuksen häipyneen lopullisesti, joten se oli ”järjestellyt” varastamiaan Mustan sukukalleuksia takaisin näytille. Se näytti järkyttyneeltä, kun Sirius ja Kalkaros palasivat terveinä keittiöön.
”Oljo siivoaa ja Oljo luulee isännän kuolleen, mutta ei, se niljake palaa takaisin ja heittää emännän kalliit tavarat pois, ei ei ei ei…”
Sirius heitti Oljon pannuhuoneeseen ja kääntyi katsomaan Kalkarosta vaativasti.
”Miten Ferdinand suostui tapaamaan sinut?”
Kalkaros katseli ulos ikkunasta ja sanoi:
”Tietenkin kerroin, että sinä tulet myös.”
Sirius tuijotti Kalkarosta epäuskoisena.
”Hetkinen nyt!” Sirius huudahti. ”Sinä kerroit, että minä tulen Vuotavaan noidankattilaan? Mitä jos joku muu olisi kuullut siitä?”
Sirius otti askeleen kohti Kalkarosta. Tuo ajattelematon, itsekäs ja ärsyttävä mies saisi kunnon opetuksen, jos se vain olisi Siriuksen nyrkeistä kiinni.
”Etkö sinä ole kiitollinen, kun pääsit ulkoilemaan?” Kalkaros kysyi. ”Sitä paitsi Ferdinand antoi vapautuessaan lausunnon Päivän Profeetalle. Hän kertoi seisovansa Potterin puolella, koska hän tiesi sinun, Potterin kummisedän, olevan rehti mies. Ferdinand inhoaa ministeriötä, äitiään ja kuolonsyöjiä. On hyödyllistä saada hänet Kiltaan.”
Sirius katsoi Kalkarosta silmät kipunoiden. Hänellä oli yhä nyrkit pystyssä. Kalkaros tarttui hänen käsiinsä.
”Kiitos, kun autoit. Minua hän ei kuuntelisi, koska minä olen entinen kuolonsyöjä… ” Kalkaroksen ääni vaimeni hiljalleen ja hänen katseensa harhaili. Aivan kuin hän olisi hetkeksi unohtanut, ettei hän ollut yksin.
”Kiitos vain sinullekin erittäin paljon”, Sirius tiuskaisi ja yritti vetää kätensä irti Kalkaroksen otteesta. ”On varmasti rankkaa olla
entinen kuolonsyöjä.”
Kalkaros nyökkäsi. Sirius oli näkevinään hänen ruskeissa silmissään surumielisen katseen.
”On varmasti rankkaa olla entinen petturi ja murhaaja”, Kalkaros sanoi hiljaa. ”Ja kun Remuskin löysi parempaa lohtua Tonksista…”
Sirius riuhtaisi itsensä rivakasti irti Kalkaroksesta.
”Hiljaa!”
Kalkaros hymyili hänelle lyhyesti. Sirius haroi hiuksiaan. Ei kai hän ollut niin läpinäkyvä? Se tuntui jo hänestä itsestäänkin niin typerältä ajatukselta, ihastua nyt omaan ystävään. Sirius halusi muuta ajateltavaa. Hän nappasi pöydältä viinapullon ja joi kitkerää juomaa suuren kulauksen. Kalkaros tuli hänen viereensä ja otti pullon pois hänen kädestään.
”Sinusta on enemmän hyötyä selvin päin”, Kalkaros sanoi ja siirsi pullon tiskipöydälle. Sirius naurahti leppoisasti.
”Vai että
hyötyä? Mitähän hyötyä Herra Kalkaros ajatteli minusta saada?”
Kalkaros katsoi häntä vakavana. Sitten hän pudisti päätään.
”Antaa olla.”
