Nimi: Tyly lääkäri ja tuohtunut potilas (alkuperäinen:
The Upset Patient and the Rubbish Bedside Manner)
Kirjoittaja: jossujb
Kääntäjä: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Hurt/Comfort, one-shot, käännös
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Olen jossain määrin kärsinyt kirjoitusblokista, joten päätin ihan vaihtelun vuoksi kääntää joku aika sitten englanniksi kirjoittamani Jago/Litefoot-ficin suomeksi. Jokseenkin löyhästi. Ylempänä on linkki, mistä voi sen alkuperäisenkin käydä lukemassa, jos huvittaa. Ajallisesti tämä sijoittuu kahdeksannen kauden jaksojen
Encore of the Scorchies ja
The Backwards Men väliin, mutta viittaa neljännen kauden jaksoihin
Jago in Love ja
The Hourglass Killers. Jago on canonisesti kyl yks iso itkupilli <3
Tyly lääkäri ja tuohtunut potilasTavallisissa olosuhteissa professori Litefoot kieltäytyi ehdottomasti ottamasta vastaan eläviä potilaita. Ensinnäkään se ei kuulunut hänen asiantuntemuksensa piiriin. Eikä hän omannut kipuilevien ihmisten lääkärismiesmäiseen käsittelyyn sopivaa persoonallisuuttakaan. Ei hän tosin ollut moukkamainen, pois se hänestä. On koko lailla mahdotonta edes kuvitella ketään niin aidosti hyvätapaista miestä kuin Litefoot – mutta suoraa sanottuna, hän oli viettänyt kohta neljä vuosikymmentä ruumiiden parissa. Niissä olosuhteissa ei tapaa kehittää kaikkein miellyttävimpiä käytöksellisiä ominaispiirteitä.
Joitakin hassuja poikkeustapauksia tietenkin oli. Osa ylikonstaapeli Quickin aloitteesta, yleensä sivuten joko oikeaa rikostutkintaa, tai jotain outoa ja eriskummallista professorin erityisosaamista silmällä pitäen. Tai, tarkemmin, oudot sattumukset olivat hänen ja herra Jagon yhteistä erityisalaa. Ollakseen täysin reilu ja väheksymättä ystäväänsä, tuli herra Jagon täysi vaikutus ottaa lukuun. Ilman sitä professori tuskin olisi itsekseen kerännyt mainetta tutkijana.
Joskus taas sairaala itse tarvitsi hänen apuaan. Sanotaanko, vaikka sellaisissa tapauksissa, joissa äkillinen piikki sairashuoneella söi kaikkien muiden kollegoiden ajan. Tämä vain esimerkkinä. St Thomas oli köyhäinsairaala, ja Litefoot ei olisi kahta kertaa epäröinyt kutsua sitä myös ammattitaidoltaan puutteelliseksi. Toki talon vanhempi väki oli koulutettua ja harjaantunutta, mutta suurin osa tosiasiallisesta työstä kaatui tasoltaan vaihtelevaisten opiskelijoiden niskaan. Valvonta ja hallinto olivat vähemmän innostunutta. Näinpä Litefootilla oli joutunut osaltaan sekaantumaan laboratorionsa ulkopuolisiin asioihin. Se ei juuri miellyttänyt häntä niin paljon kuin se lisäsi kuormitusta ja huolta, mutta näin asiat nyt vain olivat ollakseen.
Kolmas poikkeus hänen ei-eläviä-olentoja-linjaukseensa oli herra Jago. Eikä ainoastaan siksi, että vielä yli viikon jälkeen saatanallisten Scorchie-nukkejen hyökkäyksen jälkeen hän yhä vuoti hiekkaa ruumiistaan - ja se on sen laatuinen ongelma, jota ei jonkun toisen aivan täysijärkisen lääkärin voi olettaa uskovan. Toisaalta myös siksi, että Litefoot oli pannut merkille Jagon haluttomuuden hakeutua lääkäriin tavallistenkaan tautien takia.
”Avaa suusi ja työnnä kielesi ulos”, Litefoot käskytti tiukasti. Jago oli rauhaton ja vastusteli toimenpidettä.
”Pah! Saanen ystävällisesti huomauttaa, etten todellakaan välitä tulla tökityksi ja arvostelluksi kuin jonkin sortin näytöseläin!” Jago valitti, ”Voi kuulehan Litefoot, etkö sinä voisi vain yksinkertaisesti kirjoittaa reseptin jollekin hyvistä tropeistasi, hm? Jotakin, joka auttaisi minua saamaan unenpäästä kiinni. Ei mitään ylilyövää, tai sellaista, minkä takia koko kroppani on tarvetta kouria.”
”En olisi pahaista puoskaria parempi, jos kehottaisin sinua ottamaan mitä hyvänsä lääkettä ilman asiallista tutkimusta. Enkä minä näe miten kurkkuusi katsominen olisi muka
kourimista. Enhän minä nyt sentään vaadi heittäytymään alasti, tanssimaan cancania!” sanoi Litefoot ärsyyntyneenä. Nimenomaan tämän vuoksi hän pidättäytyi elävistä potilaista. Taitava, kohtelias ja alalleen sopiva lääkäri osaisi tehdä potilaansa olon mukavaksi ja kohottaa luottamusta koskaan näyttämättä suuttumustaan. Mutta siinä samassa, kun herra Jago heittäytyi tottelemattomaksi, professori ei voinut itselleen mitään. Hän oli näkyvästi tyly.
Ja kaikki tämä vain sen vuoksi, että hän oli todella huolestunut ystävästään! Jago oli kärsinyt kaikenlaisista oireista Scorchie-hirviöiden yritettyä muuttaa hänet räsynukeksi. Litefoot ei halunnut Jagon kärsivän, jos hän saattoi jotenkin vain auttaa.
Niinpä niin, mutta herra Jago oli ylpeä mies. Eikä mitenkään vähän jääräpäinenkin. Mutta tämä vaikutti silti tavallista paksupäisyyttä vakavammalta. Hän oli monet kerrat aikaisemmin tyrmännyt Litefootin ehdotukset hoidattaa jollakin asiallisella klinikalla jotain niin yksinkertaista tautia kuin pitkittynyttä flunssaa. Jopa nyt, kun Litefoot oli vaatimalla vaatinut saada hoitaa häntä itse, Jago oli silti suoralta kädeltä kieltäytynyt! Äänekkäästi! Kovin, kovin järkkymättömästi! Vasta pitkällisen anelun ja suostuttelun jälkeen Litefoot oli saanut hänet myöntymään kevyeen tarkastukseen. Vaan eipä sekään sitten ottanut näemmä sujuakseen.
Alkuun Litefoot arveli kengän puristavan raha-asioista, mutta lyhyen jutustelun perusteella hän tuli toisiin aatoksiin. Se olisi tosin ollut järkeenkäypä syy, sillä herra Jago oli ollut suurimman osan elämästään hyvin köyhä. Mutta ei, vaikka koska Scorchiet olivat ennättäneet aiheuttamaan paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, olivat ne myös tuottaneet Jagon taskuun sievoisen summan mammonaa. Nuo pahaiset riivatut nuket olivat esiintyneet kahdesti päivässä Regency-teatterin vetonaulana. Olipa rahaa vielä paljon jäljellä siitäkin huolimatta, että iso osa oli kirjaimellisesti palanut teatterin kunnostukseen.
Herra Jago tömisteli jalkojaan ja käänteli peukaloitaan. Hän oli kovin huonon näköinen istuessaan. Litefoot seisoi hänen edessään niin lääkärismäisenä kuin suinkin. Pisarainen hiekkaa pirskahti Jagon silmäkulmasta. Hän nyyhkäisi kerran vaimeasti. Nyyhkäisipä toisenkin. Litefoot karisti kovan olemuksensa välittömästi harteviltaan.
”Voi… voi
Henry…” hän huokaisi. Empatian äkillinen isku lävisti hänen rintansa. Hän olisi pyyhkäissyt kummallisen taikapisaran pois peukalollaan, mutta Jago säpsähti hänen kosketustaan. Se olisi vaivannut professoria enemmän, ellei eräs seikka olisi juuri pälkähtänyt hänen mieleensä.
”Sinä tosissasi pelkäät kliinistä tutkimusta?”
”
Hrpmh! Vai
pelkään! Pelkääminen on houkkioiden hommaa”, Jago puuskahti, mutta se kuulosti enemmän tunnustukselta, jos joltakin. Litefoot ei ollut koskaan eläissään tuntenut samanlaista häpeäntunnetta, kuin silloin. Totta kai hänen olisi pitänyt vaistota oikea ahdistus, eikä olettaa parhaimman toverinsa olevan vain melodramaattinen. Puolustuksekseen hän saattoi sanoa, ettei herra Jagon teatraalisuudesta aina ottanut parempikaan mies selkoa. Näin surkeasti käy jokaiselle, jonka päällimmäiset ihmiskontaktit ovat olleet kaikki kuolleiden kesken.
”Rakas ystävä, olen todella pahoillani, jos painostin sinua liikaa. En tiennyt, että sinua vaivaa tohtorikammo.”
”Taidat pitää minua varsinaisena vanhana tomppelina.”
”Noh, ei se ole ollenkaan niin tavatonta! Mutta hyvä mies, kai sinä ymmärrät, että olen vain huolissani? Sinun ei pitäisi vuotaa hiekkaa yhdestäkään kunnioitettavasta ruumiinraajastasi! Kaikeksi onneksi en näe miten se olisi välittömästi vaarallista… vaan eipä tuo voi olla kovin miellyttävää silmillesi.”
”Arvaa vain kahdesti, professori”, sanoi Jago juuri sen verran luonteelleen tyypillistä hilpeyttä takana, että Litefoot saattoi hyvillä mielin todeta, ettei ollut onneksi aiheuttanut ikävällä käytöksellään pysyvää mielipahaa. Mikä tietysti oli helpotus – tosin, vaikka Jago hetken päästä antoikin professorin ottaa häntä kädestä ja puristaa sitä rohkaisevasti, hän silti pillahti vielä itkuun. Hän vollotti. Hän kumartui professorin puoleen ja painoi päänsä hänen olkaansa. Litefoot rohkaistui silittämään hänen selkäänsä ja suutelemaan päätä.
”
No niin, no niin”, sanoi Litefoot. Hän ei ollut lohduttamisessa järin hyvä, mutta Jagoa varten hän oli nähnyt vaivaa ennenkin. Hän yrittäisi vastakin, niin kauan, kun Jago sitä suinkin häneltä toivoi. Hiekka tunkeutui paidankauluksen alle – ja koko tavalla kaikkialle muuallekin. Sitä sopi arvuutella mistä se ylipäätänsä tuli, sikäli kun Scorchiet olivat tietenkin epäonnistuneet muuttamaan Jagon yhdeksi heistä. Mikä tahansa hypoteesi oli yhtä järkevä, mutta ehkä unettomilla öillä ja muilla oireilla oli kuitenkin enemmän tekemistä pahan olon kanssa.
Eipä siitä ollut kauaakaan, kun he olivat molemmat olleet etsintäkuulutettuja rikollisia. Jagon taustoista huolimatta hän ei silti ehtinyt olla kovin sopeutuvainen. Tai ehkä nälkä ja epätoivo olivat saaneet hänet siksi niin pois tolaltaan, kun ne olivat hänelle ennestään tuttuja vaivoja, kun Litefoot taas oli ohittanut epäonnen pelkkänä väliaikaisena tilana.
Väliaikaistahan tuo oli ollutkin, se lienee ilmiselvää. Mutta Jago kärsi yhä rasituksesta. Scorchie-nukkejen pakottamien ruumiillisten ikävyyksien lisäksi päälle tuli vielä vaivalloinen olo, unettomuus ja unikauhut. Enempi syitä professorille tuntea empatiaa yhä enemmän ja enemmän ja enemmän. Sitä samaa empatiaa, jota hän oli uskonut olevan peruuttamattomasti vailla, kun hän ei osannut hoitaa potilaita ylpeytensä ja ylimielisyytensä tulematta hoitajan ja hoidettavan väliin.
”Tiedätkö mitä, professori? Taidanpa tosissani muuttua kokonaan hiekaksi. Siinä on kurja Henry Gordon Jago, iso äijönmuotoinen multasäkki! Hah, mitäs minä sanoin, sen olisi arvannut Parikkalan vanha Arvokin.”
”
Höpö-höpö.”
”Mutta se on totta!”, Jago intti ja nosti päätään niin, että Litefoot näki hänen silmiinsä, ”Jopa ne joita minä tosissani rakastan, ovat yhtä kouriintuntuvia kuin hiekka, joka valuu sormien läpi!”
”Ja kissan viikset”, sanoi Litefoot. Niin oli vanhan impressaarin tyylistä vatvoa vanhoja, tässä tapauksessa aviotonta ja säädytöntä suhdetta naiseen, joka oli ollut huijausta. Jago oli ehkä kuvitellut rakastavansa Abigail Woburnia, mutta koska rakastavaisten välillä ei ollut uskollisuutta, eivät he olleet toisilleen ventovieraita parempia. Ei ole voinut olla rakkautta siellä, missä ei ole ollut mitään rakastettavaa.
Mutta Jago oli enemmän kuin hiekkaa, se oli varmaa. Hän oli lihaa ja verta. Hän oli lämmin, sävyisä mies. Litefoot suuteli Jagoa, juuri siihen hänen hiekkaisiin viiksiinsä ja arvaahan sen mitä! Kaikki hiekanjyvät, jotka kimmelsivät valossa, muuttuivat märäksi suolaksi. Jago ehätti pyyhkimään omaa poskeaan. Hän oli hämmentynyt ja punainen, sekä edelleen hiukan itkuinen. Litefoot hymyili.
”Taisinpa keksiä parannuksen. Eikä jatkohoitotoimenpiteitä tarvita!”
”
Hmmph”, Jago liikutteli nenäänsä pyyhittyään jäljelle jääneet kyyneleet paitansa hihaan, ”Vaadin silti lääkettä vielä toisenkin annoksen! Joten, jos tekisit hyvin,
kultaseni”, hän jatkoi, ja vuorostaan ryöväsi iloisen suukon professorin huulilta. Ja näin päättyi käytännössä paras poikkeus sääntöön, mitä Litefootin patologintyönkuvaan tuli.
FIN