Vaihdokkaista tervehdys!
Itsehän en ole nähnyt kuin ensimmäisen Hobitti -elokuvista (kirjan olen lukenut useampaan kertaan), ja vaikka tässä pysyikin hyvin kärryillä ilmankin leffatietämystä, tunnetasolla jotkut kuviot jäivät pintapuolisiksi. Esimerkkinä nyt tämä Tauriel-kuvio, johon en saanut oikein mitään tarttumapintaa, ja etenkin tämä repliikki herätti suurta hämmennystä:
”Sinä et voi olla hän. Hän on kaukana. Kaukana, kaukana minusta. Hän kävelee tähtien valossa. Se oli vain unta. Uskotko, että hän olisi voinut rakastaa minua?”
Onko tämä jotain houretta vai häh. Muuten en pannut pahakseni suoraan elokuvista olleita lainauksia, mutta tämä oli juuri sellainen kärryiltä putoaminen, joka vähän ärsytti.
Kiinnitin aluksi paljon huomiota siihen, miten osat tuntuivat ikään kuin pakolla typistetyiltä ja ahdetuilta raapalemuotoon. Jäi fiilis, että olisit selvästi halunnut kertoa enemmän ja tarkemmin, mutta rajallinen sanamuoto on tullut vastaan ja ulostulo on sitten kärsinyt prosessissa. 100 sanaa on tosi vähän ja on haastavaa kirjoittaa yhtenäistä tarinaa, joka koostuu 100 sanasta kerrallaan eli ymmärrän kyllä, että siinä täytyy tapella sanamäärän kanssa ja miettiä tarkkaan, mistä kertoa ja mitä täytyy jättää pois. Joistakin raapaleista huomasi selvästi, miten sama kohtaus jatkui aivan samasta kohtaa kuin mihin edellinen päättyi eli ne olivat vain nimellisesti raapaleita vailla niille ominaista itsenäisyyttä. Tämä kuitenkin muuttui vähän ennen puoliväliä ja osat muuttuivat sujuvimmiksi ja luontevimmiksi. Etenkin ne osat, jotka eivät sisältäneet dialogia, olivat tosi hyviä ja eheitä. En tiedä, oletko ennen kirjoittanut raapalesarjoja, mutta tästä huomasi selvän kehityksen! Ja siitä hatunnosto sinulle!
Tykkäsin kovasti siitä, miten tässä käsiteltiin kääpiöiden lapsuutta ja kulttuuria! Olet selvästi tehnyt uutteraa ja huolellista taustatyötä. Aluksi minulla meni pää sekaisin, että kuka oli kuka, mutta mitä enemmän luki, sitä tutuimmaksi hahmot tulivat. Oli myös oikein huomaavaista kertoa osien alussa, miten vanhoja henkilöt olivat, koska minulle on vaikeaa laskea ikiä ihan oikeassakin elämässä, saati fiktiivisessä ja eri ajanlaskusysteemin omaavassa maailmassa
En ihan ole kyllä varma, missä iässä kääpiöistä tulee niin sanotusti "aikuisia", mutta se nyt on sivuseikka. Kivasti tässä tuli myös esille se, että ei eletä moderneja aikoja, vaan kääpiöilläkin on pitkät ja arvostetut perinteet, mitä tulee vaikkapa avioitumiseen tai nimen antamiseen. Närkästyin kyllä Sólveigin puolesta, kun tämä kertoi äidilleen ja Dísille uusista tuntemuksistaan Kíliä kohtaan, ja nämä suoraan pamauttavat, että nonnii, olet rakastunut! Kamalaa! Hirveä johtopäätös ja tuomio. Asettaa nyt lapselle tuollaiset paineet ja varmasti äitien painava mielipide teki asiasta entistä suuremman ja pelottavamman, että apua apua, maailmanloppu! Olisivat voineet jutella asiasta lempeämmin tai vain sanoneet, ettei tarvitse huolestua vaan juuri kuulostella itseään tai juuri kertoa, että tuossa iässä on normaalia alkaa kokea ihastumisen tunteita. Taisi olla hienotunteisuuden kannalta huono päivä tai jotain, hmph!
Pidin kovasti tämän lempeästä, lähes satukirjamaisesta kerrontatyylistä. Se sopi tähän hyvin, kuten myös kaikkitietävä kertoja. Tykkäsin kovasti myös siitä, ettei tämä ollut
vain Sólveigin ja Kílin rakkaustarina vaan mukana oli paljon muutakin, koko kääpiöheimo perheineen! Se olikin mun lempprijuttu tässä, kaikki pienet kääpiöfaktat, mitä selvisi pitkin tarinaa ja tietty myös perhesuhteet. Etenkin Dísin ja Sólveigin suhde oli kuvattu hyvin ja uskottavasti. Mielenkiintoisia olivat myös Sólveigin painajaiset, jotka tulkitsin joksikin etävärähtelyksi Kílin matkalla kohtaamista vaikeuksista ja vaaroista! Maailmassa, jossa on taikuutta, niin miksei myös tällaistakin.
Yksi juttu, mikä sahasi silmääni, oli Kílin haltioihin suuntaamansa kiinnostuksen selittäminen. Se, että hänen kiinnostusta toiseen lajiin sepitettiin heti jollakin uskottomuuteen viittavalla, oli mielestäni typerää ja epäuskottavaa. Tai siis! Totta kai se on kiinnostunut haltioista! Kíli ei ole koskaan nähnyt haltioita omin silmin. Tietysti niitä pitää töllätä, seurata ja ihmetellä! Ihan luonnollista kiinnostusta ja uteliaisuutta uutta kohtaan. Tästä jutusta tehtiin jotenkin tarpeettoman iso ja epänormaali, ikään kuin todella hutera aasinsilta Taurieliin ja Kílin kiinnostukseen ja ihastukseen tätä kohtaan. Tauriel nyt muutenkin oli mielestäni yksi iso epäolennaisuus, vaikka tässä kolmiodraamalla tuntuikin olevan suurikin merkitys. Mutta tässä kai näkyy vain oma tietämättömyyteni leffojen tapahtumista ja suhdesotkuista. Tämän tarinan puitteissa en päässyt Taurielin ja Kílin keskinäisiin rakkausfiiliksiin yhtään mukaan. Olin vain pahoillani Sólveigin puolesta, kun Kílin sydän lähtikin haltian matkaan :<
Sólveig on muuten tosi kiva hahmo. Siinä on jotakin sellaista viisautta ja tyyneyttä, josta tykkään tosi paljon. Sólveig on muutenkin sellainen arvokkaan ja velvollisuudentuntoisen oloinen. Eikä hänessä luojan kiitos ollut mitään halua tunkea miesten mukaan tai leikkiä muuten jotain supersankaria. Monesti tämänkaltaisissa tarinoissa naishahmoilla on kauhea tarve todistella itseään tai erityisyyttään muulle seurueelle, joka sitten aiheuttaa minussa lukijana huokailua ja silmien pyörittelyä. Mutta ei Sólveig! Hän tietää oman arvonsa, mutta ei korosta omaa tärkeyttään tai erityisyyttään. Hän on osa isompaa yhteisöä, jossa hänellä on oma roolinsa ja osansa, ja se sopii hänelle. Tykkäsin tästä näkökulmasta hurjan paljon, koska sitä näkee harvemmin! Ei tarvitse lähteä minnekään vaaralliselle seikkailuretkelle todistamaan jotakin, vaan se onnistuu vallan mainiosti myös kotoa käsin. Ihana hahmo! Hyvin tolkienmainen (ja tämä oli kohteliaisuus!)
Hieman huvitti Kílin pikkupoikamainen luimistelu tuolla lopussa, kun tunteet Taurielia kohtaan paljastuu. Tuli jotenkin vähän hassu fiilis, kun Sólveig selvästi on oma arvokas ja hillitty itsensä, kun taas Kíli on ihan ömmöm, nyt kävi näin, sori? Mutta toisaalta, Kíli kuoli suhteellisen nuorena, kun taas Sólveig eli vanhaksi, niin se kyllä selittää nämä käytöserot ja Kílin pöljämäisyyden
Kävi kovasti sääliksi Sólveigia, ja minua vähän ihmetetytti, että miksei hän suuttunut Kílille vaan oli sen sijaan hiljainen ja murtunut. Kyllä tuosta nyt olisi voinut suuttua ja ihan kunnolla, kun Sólveig eli loppuelämänsä yksin surien menetettyä rakastaan ja vei kukkia haudalle, kun Kíli taas hyppäsi ensimmäisen haltian matkaan ja unohti koko Sólveigin! Tyhmää! Mutta. Sinällään kyllä pidin tästä katkeransuloisesta jälleennäkemisestä, ettei tämä ollut sellaista, että kuolema korjaa kaikki murheet. Ikävää kyllä kuolemanjälkeisen elämän kannalta, kun siellä ne kai on jumissa toistensa kanssa
En tiedä, miten tämä kuolemanjälkeinen elämä oikein toimii tässä maailmassa, mutta vähän surkuhupaisa ajatus :'D
Olenpas minä jaaritellut! Hieno ficci kyllä! Tätä lukiessa oli sellainen lempeän rauhaisa fiilis ja tämän luki nopeasti. Ei ollut yhtään raskas tai sekava. Ymmärrän, miksi jätit tämän Vaihdokkaisiin. Kyllä tästä on syytäkin olla ylpeä. Kiitos! ^^
