Emil on lähetetty etsimään Unohdettuja kirjeitä Vanhasta kirjastosta.
Nimi: Unohdetut kirjeet
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: S
Tyylilaji: fantasia
Haasteet: Finikesä 2019 (Kesäbingo), Kesäbingo (teksti, joka osallistuu johonkin muuhun haasteeseen), Kesälomaetydejä (kuva, S), Originaali10 #4
A/N: Jotain höpsöä fantasiahömppää Kesälomaetydejä-haasteen kuvan inspiroimana 
Unohdetut kirjeet
Emilin askeleet kaikuivat Vanhan kirjaston seinistä. Ilma seisoi syvässä ja ahtaassa porraskäytävässä. Se haisi ummehtuneelta, pölyltä ja vanhoilta kirjoilta. Siltä, ettei sitä ollut tuuletettu sitten kirjaston rakentamisen jälkeen. Emiliä huimasi, kun hän erehtyi katsomaan kaiteen yli. Hänen lyhtynsä valo ei yltänyt pohjalle asti, mutta hän oli varma, että pudotusta oli useamman kymmenen metrin verran. Vanhat puuportaat natisivat pahaenteisesti hänen askeltensa alla. Emil pelkäsi, että hetkenä minä hyvänsä joku niistä pettäisi ja hän tipahtaisi kuolemaansa. Hän oli miltei varma, että niin kävisi.
Berghild oli lähettänyt Emilin etsimään Unohdettuja kirjeitä Vanhan kirjaston kellarista. Eukko oli sanonut, että aina tuli aika, kun noidan oppipojan oli määrä käydä Vanhassa kirjastossa ja lukea Unohdetut kirjeet. Se oli riitti, jota yksikään Emiliä edeltänyt ei vielä tähän päivään asti ollut voinut välttää, vaikka Emil kuinka oli yrittänyt vedota, että Vanha kirjasto oli surmanloukku ja ettei sinne ollut turvallista mennä. Berghild oli vain hymyillyt salaperäisesti ja sanonut sitten tiukasti, että Emil jäisi ilman päivällistä, jos kieltäytyisi menemästä. Vai eihän Emil, jo nuori mies, vain pelännyt tarinoita, joita kirjastosta kerrottiin?
Emil seisahtui leveämmälle tasanteelle ja nosti lyhdyn kasvojensa korkeudelle. Keltainen liekki valaisi montakymmentä riviä kirjoja. Emil ojensi kätensä lähimmälle hyllylle ja siveli erään vanhan kirjan selkämystä. Sen nahkaiset kannet tuntuivat karheilta Emilin sormenpäiden alla. Hän kääntyi ja kohotti lyhtyä ylemmäs. Kirjojen määrä oli päätä huimaava, melkeinpä lamauttava. Berghild oli sanonut, että kirjeet löytyisivät kellarista, mutta Emil oli huolissaan, löytäisikö hän niitä lainkaan. Jos alhaalla olisi yhtä paljon kirjoja kuin porrasmatkallakin, hänellä menisi vähintään kolme ihmiselämää etsimänsä löytämiseen.
“Hei”, ääni kuiskasi.
Emil pudotti huudahtaen lyhtynsä lattialle. Oli ehkä hänen ja kirjaston onni, että liekki sammui, ennen kuin lyhty osui kuivaan puuhun. Emil polvistui sydän korvissa jyskyttäen ja hapuili sokeana lattiaa. Hän löysi lyhdyn, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän saanut sitä enää syttymään, vaikka oli tuonutkin mukanaan tulukset.
“H-hei siellä”, hän huhuili varovasti pimeään. Kukaan ei vastannut. Hän otti syviä hengenvetoja rauhoittuakseen.
“Kuka siellä?” hän kysyi vähän varmemmin. Kirjasto pysyi hiljaa. Emil nousi ja pyyhki pölyt polvistaan. Hän kuiskasi taian muinaisella kielellä ja napsautti sormiaan. Hänen peukalonsa päähän syttyi pieni, sinertävä liekki. Se lepatti hermostuneesti paikallaan.
“Onko siellä joku?” Emil kysyi vielä kerran. Vanhat portaat natisivat itsekseen. Emil siirtyi takaisin kaiteen luokse ja otti siitä tiukasti kiinni. Tällä tavalla hän saisi siitä tikkuja, mutta se ei ollut tällä hetkellä hänen murheistaan suurin. Hän halusi palata takaisin ylös ja luikkia häntä koipiensa välissä takaisin Berghilden tuvalle, mutta jossain hänen sisällään, erittäin syvällä sielun syvimmässä kolkassa, siellä missä hänen taikansa sydän lepäsi, jokin käski häntä jatkamaan eteenpäin. Emil kohotti peukaloaan ja jatkoi laskeutumista.
*
Emil ei ollut vielä eläissään kokenut mitään niin huojentavaa kuin silloin, kun hänen jalkansa osuivat vankkaan kivilattiaan. Emilin sydän tykytti pelkästä onnesta ja hän katsoi ylös tulosuuntaansa. Se oli turhaa: oli niin pimeää, ettei hän nähnyt portaiden huippua. Emil kumartui lattialle lyhdyn äärelle ja yritti uudestaan tuluksia. Liekki syttyi iloiseen hehkuun heti ensiyrittämällä. Emil hengähti helpottuneena ja tutki ympäristöään valonkajossa. Kuten hän oli pelännytkin, kirjoja oli yhtä paljon, jos ei enemmänkin, kuin tulomatkalla. Kaikki helpotus, jota Emil oli kokenut, valui pois kokonaisvaltaisen lamaannuksen tieltä. Hän ei ikinä tulisi löytämään Unohdettuja kirjeitä, ei vaikka Berghild uhkaisi viedä häneltä koko vuoden päivälliset. Hän huokaisi täysin lyötynä ja lähti kävelemään vasemmalle. Kai hänen oli silti jostain aloitettava.
Emil ei ollut varma, kuinka kauan hän oli haahuillut kirjaston kellarissa, kun hänen vatsansa alkoi murista. Hän oli menettänyt ajantajunsa pian sen jälkeen, kun hän oli ottanut ensimmäiset askeleensa portaikossa, mutta lounaasta oli kuitenkin täytynyt kulua jo useampi tunti. Emil istahti väsyneenä kahden hyllykön väliin ja kaivoi repustaan leilin ja pussillisen pähkinöitä. Berghild oli sanonut, ettei hän tarvitsisi evästä, mutta onneksi Emil oli pitänyt päänsä. Hän pisti kourallisen pähkinöitä suuhunsa ja katseli eriväristen kirjojen selkämyksiä. Niitä oli satoja ja taas satoja yhdessä hyllyssä, ja suurin osa niistä oli kirjoitettu muinaisella kielellä, jota Emil ei ollut vielä oppinut lukemaan. Emil oli ollut vaikuttunut kirjaston valikoimasta ensimmäiset kymmenen minuuttia, kun hän oli laskeutunut portaita alas, mutta nyt kirjojen näkeminen vain masensi häntä. Hän nosti leilin huulilleen ja joi suuren kulauksen.
“Sinä siellä”, sanoi ääni selkeästi.
Emil veti vettä väärään kurkkuunsa ja kaatoi osan myös paitansa rinnuksille. Hän yski vimmatusti ja pälyili samalla ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt.
“Älä tukehdu, poika”, ääni sanoi. “Se on kurja tapa kuolla. Luota minuun, tiedän kyllä, mistä puhun.”
Emil pyyhki suupieliään ja vettyneitä silmäkulmiaan ja kiersi sitten varmuuden vuoksi korkin takaisin leiliinsä.
“Kuka siellä?” hän kysyi.
“Joko kokeilit XXIV ja XXV välistä?” sanoi ääni.
Emil konttasi hyllyjen päähän ja kurkisti käytävän molempiin suuntiin. Ei ketään. Sitten hän konttasi hyllyjen vastakkaiseen päähän ja toisti saman. Sielläkin oli vain pölyä ja pimeää. Hän palasi takaisin lyhdyn luokse.
“Se edellinen vietti siellä monta tuntia”, ääni toimitti. “Näytti siltä, että hän oli löytänyt erittäin mielekästä luettavaa.”
“Se edellinen?” Emil kysyi.
“Niin. Se edellinen. Noidan oppipoikahan sinä olet, etkö vain?”
Emil ei ollut varma, mitä olisi vastannut. Hän oli niin hämmentynyt, että hetken hän mietti, että kirjasto oli ajanut hänet jo hulluksi. Hän keräsi tavaransa reppuun, otti lyhdyn käteensä ja palasi suurelle käytävälle. Hän katsoi epäröiden molempiin suuntiin. Hän säikähti, kun näki liikettä silmäkulmassaan, mutta nopeasti hän tajusi, että se olikin vain hänen oma varjonsa.
“Tästä vasempaan”, ääni ohjeisti.
Emil seurasi käytävää pitkän aikaan, kunnes pääsi hyllyjen XXIV ja XXV väliin. Välikkö ei näyttänyt muihin hyllynväleihin nähden millään tapaa erilaiselta tai ainutlaatuiselta. Emil epäili, löytäisikö hän sieltä etsimänsä.
Oli ollut taas niin kovin hiljaista niin kovin pitkään, että hän säikähti pahemman kerran, kun ääni puhui hänelle.
“Tuolla aivan käytävän päässä.”
Emil seurasi hyllyjen viertä aina perälle asti. Hän katsoi hämmentyneenä ympärilleen, muttei löytänyt mitään, mikä olisi kiinnittänyt hänen huomionsa yhtään sen enempää kuin mikään toinenkaan vanha kirja.
“Kolmas hylly alhaalta”, ääni kuiskutti taas. Emilin niskavillat nousivat pystyyn. Hän oli tuntevinaan viileän henkäyksen korvanlehdellään.
“Viides kirja vasemmalta.”
Emil seurasi ohjeita ja veti hyllystä suuren, sinikantisen kirjan, joka oli sidottu jo vähän hapertuneella nahkanauhalla kiinni. Hän istui lattialle ja avasi kirjan kädet vapisten ja sydän jälleen korvissa jyskyttäen. Hän pettyi nopeasti.
“Mikä on?” ääni kysyi hilpeänä. “Sitähän sinä olit etsimässä, etkös ollutkin.”
“Öh”, Emil ynähti ja käänteli varovasti vanhoja sivuja. Hän pelkäsi, että rikkoisi ne.
“Tietäjä Hanneksen kirjeet”, ääni jatkoi. “Niitä kaikki sinua edeltäneetkin ovat tulleet aina etsimään.”
Emil siveli haperaa paperia sormenpäillään. Hän oli niin pettynyt, että olisi voinut itkeä.
“Näytät kalpealta”, ääni sanoi.
“Minä en osaa lukea tätä.”
Pitkään oli hiljaista. Emilistä tuntui, että ääni kaipasi selitystä, joten hän jatkoi: “Tämä on kirjoitettu muinaisella kielellä. En minä voi lukea tätä. En minä osaa.”
“Se on sääli”, ääni sanoi hetken päästä. “Ne on erittäin kauniisti kirjoitettuja kirjeitä.”
Emil sulki kirjan kannen ja painoi sitten kasvonsa kämmeniinsä.
“Älä nyt”, ääni lohdutti, kun Emilin olkapäät alkoivat vapista. “Ei tämä niin vakavaa ole.”
“Minä epäonnistuin. Berghild potkii minut varmasti ulos tämän jälkeen. Minusta ei tule koskaan noitaa.”
“Hei, älä nyt sentään itkemään ala. Kuule, mitä jos minä vaikka lukisin osan niistä sinulle?”
Emil nosti ymmällään päätään. “Osaatko sinä muka lukea näitä?”
“No totta kai osaan!” ääni huudahti vähän loukkaantuneen kuuloisena. “Minähän nämä kirjeet kirjoitin!”
“Anteeksi mitä?”
“No niin, avaatkos vaikka sivulle neljäkymmentä. Minusta se kirje on yksi parhaimmistani.”
Emil kuunteli montakymmentä minuuttia, kun itse tietäjä Hannes luki hänelle ääneen kolme parhainta kirjettään ja käänsi ne sitten yleiskielelle, jotta Emil ymmärtäisi sisällön varmasti täydellisesti. Kirjeet eivät käsitelleet taikuuden syvimpiä salaisuuksia, kuten Emil oli virheellisesti odottanut. Ne eivät oikeastaan liittyneet taikuuteen tai taikaoppiin millään tavalla, vaan ne kertoivat Hanneksen tavallisesta elämästä, suhdekiemuroista sekä erään sienimuhennoksen reseptin. Kun Hannes käänsi kolmannen kirjeen loppuun, Emil oli erittäin väsynyt ja hämmentynyt.
“No, mitä pidit?” Hannes kysyi.
“Ne olivat erittäin… ainutlaatuisia”, Emil sanoi, eikä valehdellut. Hanneksen ääni hymisi tyytyväisenä hänen korvanjuuressaan.
“Minä pidän sinusta, poika”, Hannes sanoi. “Kerros, Berghildekö sinut tänne lähetti?”
“Mistä sinä tiesit?”
Hannes nauroi makeasti, eikä antanut vastausta. Emil sulki Unohdettujen kirjeiden kirjan ja pistin sen takaisin hyllyyn. Hän kuikuili taas ympärilleen, vaikka oli jo varmistunut siitä, ettei näkisi ketään.
“Tietäjä Hannes?” Emil huhuili. “Tietäjä Hannes, mitä minun nyt pitää tehdä?” Mutta kukaan ei vastannut enää hänelle. Liekki lepatti rauhallisesti lyhdyssä.
*
Berghild istui kumarassa suuren puun varjossa, kun Emil kipusi takaisin maanpinnalle. Emil hengitti syvään raikasta ilmaa ja metsän tuoksuja, ennen kuin käveli vanhan eukon luokse.
“Mitä sinä täällä teet?” Emil kysyi ihmeissään. Hän oli täysin varma, että Berghild oli jäänyt kuistin rappusille vilkuttamaan, kun hän oli ratsastanut pois.
“No hei, Mille”, Berghild tervehti ja hymyili niin, että hänen pienet silmänsä sulkeutuivat kuin onnellisella kissanpennulla konsanaan. “Löysitkö etsimäsi?”
Emil nyökkäsi. “Uskon niin.”
“Mainiota”, Berghild sanoi. “Olen iloinen puolestasi.”
Emil auttoi Berghilden seisomaan. Ohiviilettävä tuuli heilutti puiden oksia ja Emilin pölyn tuhrimaa tukkaa. Hän katseli ympärilleen, muttei löytänyt hevosta, jolla oli ratsastanut Vanhan kirjaston luukulle. Eikä hän liioin nähnyt mitään muutakaan kulkupeliä. Miten ihmeessä Berghild oli tullut häntä vastaan?
“Kerro, Mille-rakas, tapasitko ketään erityistä alhaalla käydessäsi?” Berghild kysyi ja käveli jo siihen ilmansuuntaan, missä hänen tupansa sijaitsi.
“No”, Emil sanoi ja juoksi eukon kiinni, “niinkin voisi kai sanoa.”
Berghild hymisi salaperäisesti. “Hannes on mukava mies”, hän sanoi sitten, “vaikkakin kamalan huono kirjailija. On kaikille parempi, ettei kukaan muista hänen kirjeitään.”
Emil rapsutti niskaansa. “Kaikella kunnioituksella, mutta mikä järki tässäkin touhussa oli?”
Berghild naurahti siihen tapaan, miten vanhat noidat usein nauravat ollessaan hieman ilkikurisella tuulella.
“Täytyihän sinun tutustua uuteen kirjastonhoitajaasi, Mille-rakas.”
Sen parempaa vastausta Emil ei saanut.
