Nimi: Minä olen Sirius Musta
Ikäraja: S
A/N: Sain idean tähän näköjään yli vuosi sitten (miten nämä aina jäävätkin lojumaan keskeneräisinä, ja silti muistan idean kuin eilisen...) kun tajusin yhtäkkiä, kuinka ison osan elämästään Sirius viettikään Azkabanissa.
Minä olen Sirius Musta
3.11.1959
1 vuosi
Ei!
2 vuotta
Jokamalalae, räkä. Ei! Hyi! En syö! Ei! Anna! Ei!
3 vuotta
Serkku osaa kiivetä puuhun. Minä kiipeän paremmin. Et saa kiinni!
4 vuotta
Regulus on pönttö. Se ei osaa mitään. Minä osaan pitää Regulusta sylissä. Ja heittää sitä sammakoilla. Minä saan sammakoita kiinni kaikkialta mistä minä haluan. Äiti sanoo että pitää lopettaa. Oljo sanoo että olen ällöttävä. Mutta minäpä saan sammakoita kiinni!
5 vuotta
Minä lensin puusta alas. Ihan sama mitä kukaan väittää. Isä sanoi, että jos teen sen vielä niin en varmasti saa mennä enää ikinä ulos. Mutta se tarkoittaa että minä olen velho. Minä osaan lentää.
6 vuotta
Laskeminen on helppoa. Regulus on vain huono. Minä sain suukon serkulta. Se oli ällöä.
7 vuotta
Minä en tykkää serkuista. Regulus on ihan kiva. Meidän sukupuu on tosi hieno. Siinä serkutkin ovat kivoja.
8 vuotta
Omenapuut ovat parhaita kiipeilypaikkoja. Niiden jälkeen tulevat tammet, sitten vaahterat ja niiden jälkeen vasta kaikki muut. Mutta omenapuissa voi istua piilossa vaikka koko päivän, koska niistä saa ruokaakin. Eikä tule edes kova jano.
9 vuotta
Hienot kaavut ovat saatanasta.
10 vuotta
Regulus on ihan turha. Sen voisi myydä katukauppiaalle orjaksi, niin se ei varastaisi minun lehtiäni ja veisi niitä äidille. Siinäpähän saisi kokea sen saman minkä minäkin koen, kun hän aina kantelee.
11 vuotta
Miten voi olla mahdollista, että minä en pääse vielä Tylypahkaan? Miksi kaikki muut pääsevät? Mitä väliä sillä on, missä vaiheessa vuotta olen syntynyt? Minä olen parempi kuin helmikuussa syntyneet, antakaa kiltit minun mennä jo!!
12 vuotta
Vihdoin. Mutta minä menin väärään tupaan, sanoi äiti. Minusta se on kaikkein oikein tupa. Ja ei luihuisista löydy kavereiksi ihmissusia – mutta en minä sitä tietenkään äidille kertonut. En kerro hänelle mitään.
13 vuotta
Vuoden saldo: viisi uutta salakäytävää. Mistä vetoa, että kukaan muu ei ole ollut näin hyvä löytämään niitä?
14 vuotta
Meillä on salainen projekti. Meistä tulee Remukselle vielä kaikkein parhaita kavereita, joita on ikinä kenellekään ollut olemassa, vaikka hän tietysti sanoo, että me olemme jo. Ja lisäksi teimme Jamesin kanssa jälki-istuntoennätyksen. Se oli huippua.
15 vuotta
Elän Tylypahkaa varten. Koti on kuin sotarintama, jonne on pakko palata. Mutta onneksi minulla on kolme maailman parasta ystävää, parempaa kuin veljet voisivat koskaan olla. Kukaan ei voi koskaan erottaa meitä, ei kohta edes täysikuu.
16 vuotta
Paras vuosi elämässäni. Ikinä. Minä en enää koskaan palaa äitini taloon, ja minusta tuli animaagi. Meistä kaikista tuli. Mikään ei voisi olla parempaa. Maailma on meidän.
17 vuotta
Jälkipolvet tulevat kuulemaan meistä, sillä me teimme kartan. Meitä ei tulla koskaan unohtamaan.
18 vuotta
Tein virheen. Ei olisi pitänyt sanoa Ruikulille niin. Mutta sitä varmemmin nyt tiedän, että me neljä tulemme pysymään aina yhdessä, tapahtui mitä tahansa. Ja minulla on nyt oma koti, ihan itselleni. Kaikki muuttuu, mutta ystävyys ei häviä mihinkään. Maailma on meidän – odottakaa vain!
19 vuotta
Rankka vuosi. Sotaa. Tuhoa. Ja kaiken keskellä häät. En tiennyt pitäväni häistä ennen niitä, eikä Lilykään purrut päätäni irti, vaikka olin bestman.
20 vuotta
Elämä on erilaista, mutta samanlaista. Koulussa sai epäonnistua, enää ei. Mutta ystävät, ne tukevat edelleen. Siltikin, vaikka minun takiani Gregor kuoli. Kaikki väittävät muuta, mutta kyllä minä tiedän, että se oli minun syyni. Siitä on vain silti päästävä yli. Ja kyllä minä pääsenkin, sillä pian James ja Lily saavat pojan, ja minusta tulee kummisetä.
21 vuotta
Uskomaton vuosi. Poika on niin pieni vielä, mutta on kasvanut niin paljon. Me olemme kaikki onnellisempia, vaikka sodassa menee huonommin kuin ikinä. Siitä huolimatta elämä jatkuu, ja elämässä on onnea. Sitä Voldemort ei koskaan pysty meiltä viemään.
Petos. Murhat. Peter? Ei voi olla. Ei voi olla. Ei Peter, ei ikinä – mutta kyllä se on. Ei voi olla totta! Ei voi olla totta! Ei voi olla totta, siis Peter!
22 vuotta
Vankila. Kalterit. Kylmä. Nälkä. Hulluus? Minä? Kuka huusi?
23 vuotta
Kalterit. Mätä. Sisältä. Minä. Sinä. Kaikki. Luovutan?
24 vuotta
Tässä on kaikki mitä on ikinä ollut. Elämä on vain tätä. Pimeää. Huutoa. Minun ei pitäisi olla täällä. Mutta minä olen. Minä luovutan, luovutan, luovutan.
25 vuotta
Täällä minä olen. Täällä minä olen aina ollut ja täällä minä tulen aina olemaan. Mutta minun ei pitäisi. Mutta täällä minä olen. Aina. Ikuisesti. Aina. Uudelleen ikuisesti.
26 vuotta
Aina välillä joku kuolee. Toivottavasti se olen seuraavaksi minä.
27 vuotta
Minun ei pitäisi olla täällä. Minua syytettiin jostain mitä minä en tehnyt. Mutta tänne minut tuotiin, täällä minä kuihdun pois ja mätänen ja sitten minua ei ole koskaan enää ollutkaan.
28 vuotta
Väärin. Tämä on väärin. Miksei minun ei edes anneta kuolla?
29 vuotta
Minä. Yksin. Ei, tuskan kanssa. Ei se ole kipua, se on kärsimystä. Miksi elämää on olemassa, kun se on tällaista? Miksi kukaan on antanut kenenkään syntyä?
30 vuotta
Maailmankaikkeus on tässä. Tässä on kaikki. Henkäys kerrallaan aika kuluu. Ikuisesti. Ikuisesti. Ikuisesti. Ikuisesti.
31 vuotta
Minä odotan. Ehkä tämä joskus loppuu? Enkö minäkin saa joskus kuolla? Ehkä odotan turhaan. Ikuisesti.
32 vuotta
Hengitä. Sisään. Ulos. Ei auta yrittää lopettaa. Sitten vain herää uudestaan. Parempi olla hereillä koko ajan. Ei se lopu ikinä. Ei ikinä, ikinä, ikinä. Olen lakannut olemasta jo kauan sitten. Joskus oli jotain muuta, mutta ei ollut kuitenkaan.
33 vuotta
Lehti. Peter. Siinä se oli. Kuvassa. Tylypahkassa. Peter! Kaiken maailman ajan jälkeen hän on vielä olemassa, jotain on vielä olemassa!
34 vuotta
Elämä on sittenkin vielä olemassa, oikeana. On huispausta, on poika nimeltä Harry, ja minä haluan edelleen olla hänen kummisetänsä, saanko minä? Minä löysin Peterin, löysin hänet, puhuin hänelle, ja hän oli olemassa, hän kehtasi saatana olla lihava. Minä voin olla olemassa, oikeasti olemassa tässä maailmassa eikä vain tuolla jossain.
35 vuotta
Lapsuudenkoti. Uusi vankila. Ei niin paha, mutta riittävän paha.
36 vuotta
Minun ei pitäisi ajatella, ettei se virhe Ruikulin kanssa ollutkaan virhe. Yritän, minä yritän. Mutta tämä on riittävän paha – minulla on nyt tarkoitus, vaikka James on poissa, hänen poikansa elää, enkä minä jaksa olla enää vankina.
18.6.1996
