Kirjoittaja Aihe: My Hero Academia: Yli kymmenen vuoden jälkeen, S, Shinsou & Monoma, oneshot  (Luettu 3439 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 292
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Yli kymmenen vuoden jälkeen
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: My Hero Macadamia
Ikäraja: S
Mukana: Hitoshi Shinsou & Neito Monoma
Genre: Slice of life, pieni surku

Summary: Sukunimillä puhuttelu toi tilanteeseen kaivattua etäisyyttä, joka ei vuosikausien harjoittelun ansiosta käynyt rasittavaksi. Liian tuttavallinen meno puolestaan olisi ollut häiritsevää, sillä kaikilla oli siinä oppilaitoksessa selkeä tavoite: valmistuminen ja töihin meneminen tai jatkokouluttautuminen. Niin yksinkertaista se oli.

A/N: Hahmojen etu- ja sukunimien kanssa pallottelu on joskus omanlaisensa haaste. Tähän asti olen käyttänyt tästä kaksikosta aina sukunimiä, mutta ehkä tekstin aiheenkin kautta etuniminäkökulma toimi hieman paremmin. Vakiintunutta kaavaa ei ole. 😂 Osallistuu Sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella Kohtaloon uskominen voi olla kohtalokasta.



***



"Vai Kalmistomuistelmat", Neito Monoma myhäili puhelintaan selaillessaan. "Johan on nimi elokuvalla."

"Löysitkö arvostelun tai jotain?" Hitoshi kysyi ja ryysti limonadiaan pikaruokalassa, johon he olivat päätyneet haukkaamaan myöhäistä lounasta.

"Kendou laittoi äsken viestin ja ehdotti leffailtaa pienellä porukalla", Monoma virkkoi. "Kuulemma tämä Kalmistomuistelmat on kerännyt kelvollisesti yleisöä muutaman viikon takaisen ensi-iltansa jälkeen."

"Hmm."

"Ilmoittanen sitten meidät molemmat mukaan?"

"Ai, kutsuttiinko minutkin?" Hitoshi kysyi ennen kuin ehti estää itseään. Sen ei ollut pitänyt kuulostaa niin viileältä, mutta tyly asiallisuus otti puskeakseen joskus esiin kavereiksikin määriteltyjen henkilöiden kanssa.

"No mutta, tottahan toki kutsuttiin, Hitoshi-kun!" Monoma tokaisi ja sanoi ehkä jotain muutakin, mutta hänen korvansa eivät sitä enää tavoittaneet. Hitoshi ei osannut kuin olla möllöttää paikallaan hämmennyksen hiipiessä mielen perukoille.

Jo vuosien ajan Hitoshi Shinsou oli noudattanut elämässään kahta periaatetta: unelmien toteuttamiseksi oli syytä nähdä vaivaa ja kannatti lisäksi olla tarkkana siitä, miten paljon jakoi vertaisryhmälle asioitaan. Tietyt asiat tulivat ilmi ennemmin tai myöhemmin, esimerkiksi hänen kykynsä luonne, ja se oli sellainen asia, mihin hänen oli ollut syytä tottua. Hän oli opetellut olemaan häpeämättä kykyään liiaksi ja elämään sen mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa.

Ajan mittaan hänen pyrkimyksensä olivat kantaneet hedelmää, kun hän oli saanut jalkansa oven väliin sankarikoulutuksessa. Hitoshi oli toistellut itselleen, ettei muulla ollut niin suurta merkitystä. Kunhan vain hänestä tulisi ammattitaitoinen sankari, joka erikoislaatuisella kyvyllään jallittaisi roistot yhteiskunnan rauhaa suojellen. Nykyään hänen aiempi mentaliteettinsa piti paikkansa osittain, sillä mitä paremmin hän oli kotiutunut 1B-luokalle, sitä nakertavammaksi oli käynyt myös eräs toive, jonka hän oli jo kuvitellut haudanneensa olemattomiin. Hitoshi toivoi, että jonain päivänä hänen lähimmät luokkatoverinsa alkaisivat puhutella häntä etunimellä. Tietysti hän oli nykytilanteeseenkin tyytyväinen, eikä moinen kaipaus pyörinyt hänen mielessään harva se hetki.

Mutta.

Hitoshi ei koskaan unohtaisi ensimmäistä päiväänsä lastentarhassa, jolloin hän oli esittäytynyt muiden tavoin ja haalinut ympärilleen yhtä innokkaita lapsia kuin hän itse. Hän oli ollut onnensa kukkuloilla, kunnes puhe oli kääntynyt siihen, keillä kaikilla oli kyky, ja millainen. Hitoshi oli suurempia ajattelematta kertonut saavansa ihmiset tekemään mitä halusi ja heti sen jälkeen nähnyt muiden kasvoilla epäileviä ja kauhistuneitakin ilmeitä. Päiväkodin tädit olivat jollain ilveellä onnistuneet kääntämään ilmapiirin jälleen positiivisemmaksi, mutta hänen tarpeettoman optimistisesti töräyttämänsä kommentti oli jättänyt valloilleen ikävän lieveilmiön. Päiväkodin lapset puhuttelivat toisiaan etunimillä ja joskus lempinimilläkin, mutta Hitoshin tapauksessa ryhmätoverit olivat ottaneet tavaksi käyttää hänen sukunimeään silloin kun aikuisia ei ollut läsnä. Hitoshi ei ollut osannut pitää sitä häijynä – muut lapset olisivat voineet alkaa syrjiä häntä avoimestikin – mutta alakoulun puolelle siirryttyään hän oli tajunnut tilanteeseen liittyvän vallankäytön. Hän oli ollut osa ryhmää mutta kivuliaan ulkopuolinen, eivätkä asiat olleet alakoulun puolella juuri kohentuneet. Hän oli ollut luokkatovereilleen Hitoshi, mutta vain muodon vuoksi, sen olisi aistinut heikompilahjainenkin. Syvällisempää yhteyttä toisiin oli ollut työlästä yrittää haalia, kun hänen maineensa oli kiirinyt hänen edellään ja muodostanut railoa hänen ja toisten välille.

Lukiossa sukunimillä puhutteluun ei liittynyt samanlaista asenteellisuutta tai vallankäyttöä, kysehän oli aikuisuuteen valmentautumisesta ja yhteiskunnan säännöillä pelaamisesta. Sukunimillä puhuttelu toi tilanteeseen kaivattua etäisyyttä, joka ei vuosikausien harjoittelun ansiosta käynyt rasittavaksi. Liian tuttavallinen meno puolestaan olisi ollut häiritsevää, sillä kaikilla oli siinä oppilaitoksessa selkeä tavoite: valmistuminen ja töihin meneminen tai jatkokouluttautuminen. Niin yksinkertaista se oli.

Hitoshi ei voinut väittää, että kaverisuhteiden luominen ja verkostoituminen olisi kuulunut hänen prioriteettiensa kärkikastiin, mutta vaikka hänen pääasiallinen tavoitteensa olisikin ollut selvillä, hänen mielensä otti harhaillakseen hänen kuunnellessaan luokkatovereidensa leikinlaskua ja keskusteluja. Hän oli usein pyrkinyt sulkemaan korvansa kaikelta, mikä ei koskenut häntä tai kuulunut hänelle, mutta UA:n 1B-luokka oli tehnyt siitä hankalaa. Totuuden nimissä häntä jopa kiinnostivat puheenaiheet, joita luokkatoverit heittelivät ympäriinsä, ja enemmän kuin silloin tällöin myös hänen kantaansa kysyttiin. Siihen tottuminen oli vienyt aikansa, ja enemmän kuin kerran Hitoshi oli omalta osaltaan jättänyt puheenaiheen sikseen ja keskittynyt kuuntelemaan. Sanomattakin oli selvää, ettei hän hallinnut kaikkia sosiaalisen vuorovaikutuksen sääntöjä, mutta 1B:n opiskelijat olivat osoittautuneet häkellyttävän avoimiksi ja mutkattomiksi.

Ehkäpä juuri siksi vanha, mielen perukoille kummittelemaan jäänyt toive vilpittömästä etunimellä kutsumisesta olikin alkanut yli kymmenen vuoden jälkeen itää. Toiveikkuuden lisäksi tunne toi painetta vatsanpohjaan, sillä hän ei tiennyt, miten olisi voinut tuoda asiansa esille muutamalle läheisimmälle luokkatoverilleen. Nämä puhuttelivat toisiaan ja häntä tuttavallisesti mutta sukunimillä. Se kuului asiaan, Hitoshi muistutti itseään. Eihän hänkään ollut rohkaistunut käyttämään etunimeä kahden kesken edes Monomasta, josta oli kuin vaivihkaa tullut hänelle läheinen ja ainoa, jolle hän saattoi kuvitella kertovansa itsestään syvällisemminkin. Ehkä hän jonain päivänä uskaltaisi tunnustaa, ettei ollut ennen UA:ta päässyt koskaan vilpittömiin etunimiväleihin yhdenkään vertaistoverinsa kanssa – olettaen että sellainen ihme tapahtuisi 1B-luokankaan kohdalla.

Jos ei tapahtuisi, hän pärjäisi ja käyttäytyisi täysin tavallisesti, kuten siihenkin asti, Hitoshi lupasi itselleen. Hänhän oli saanut luokkatovereiltaan jo niin paljon, ja tuskin olisi ollut kohteliastakaan pyytää toisia puhuttelemaan häntä etunimellä, etenkin jos hän itse koki luontevaksi käyttää sukunimiä.

"...juhuu? Oletko keskuudessamme?"

"Ah... oho", Hitoshi mutisi tajutessaan Monoman puhuttelevan häntä herttaisen kiusoittelevaan sävyynsä. "Uppouduin ajatuksiini."

"Sitä sattuu paremmissakin piireissä!" Monoma virkkoi. "Melkein jo ajattelin astuneeni rajan yli."

"Kuinka niin?"

"Annoin itselleni luvan käyttää etunimeäsi noin vain", Monoma hymähti olankohautuksella. Kyseinen rike ei toisaalta ollut sieltä rankimmasta päästä. "Olin käynyt itseni kanssa keskustelua ja tullut siihen tulokseen, että sellainen olisi kuluvan keskustelun aikana vallan sopivaa –"

"Niin se olikin", Hitoshi sanoi puolittain Monoman puheen päälle.

"Ai?"

"Oli, oli. Minä vain yllätyin."

Hänen toteamuksensa kuulosti turhan dramaattiselta, muttei Hitoshi voinut kiistääkään sitä, millaiseen tahtiin hänen sydämensä oli päättänyt jyskyttää muutamia kertoja ihan pyytämättä.

"Kuulostaisiko sekin yllättävältä, jos sanoisin, että saat kaikin mokomin käyttää minustakin etunimeäni?" Monoma naurahti vilkaistessaan häntä puhelimensa yli. "Tasapuolisuuden nimissä?"

"Ei kuulostaisi. Se on hyvä", Hitoshi vastasi uskaltautuen hymyilemäänkin pienesti. "Joten... jos sitten välität viestin Kendoulle, Neito-kun?"

Monoma virnisti aurinkoisesti. "Tapahtuu, Hitoshi-kun!"

Oma nimi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut Hitoshin korvaan yhtä kauniilta.

"I read you loud and clear, Lizard."

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 092
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Miks "pieni surku" kuulostaa niin söpöltä genreltä, ei se sais :D Kuvaava se kyllä on, koska voi voi Shinsouta ja tämän mietteitä. Omalla tavallaan tuntuu höpsöltä, miten se ruotii niin paljon tota nimiasiaa, mutta samaan aikaan sen ymmärtää, kun onhan se Japanin kulttuurissa aika oleellinen asia, ja sitten kun hänenkin kokemukset ovat mitä ovat. Jotenki niin liikkistä ja viatonta, että se haluaisi tulla koulussa kutsutuksi etunimellä 🥺

Lainaus
Sanomattakin oli selvää, ettei hän hallinnut kaikkia sosiaalisen vuorovaikutuksen sääntöjä, mutta 1B:n opiskelijat olivat osoittautuneet häkellyttävän avoimiksi ja mutkattomiksi.
♥♥

Lainaus
"Annoin itselleni luvan käyttää etunimeäsi noin vain", Monoma hymähti olankohautuksella.
Äwww, voita tota Monoman mokomaa :3 Söpöä sekin, että hän on itsekseen ihan miettinyt sitä, ovatko välit Shinsoun kanssa sellaiset, että tätä sopisi kutsua etunimellä.

Lainaus
"Kuulostaisiko sekin yllättävältä, jos sanoisin, että saat kaikin mokomin käyttää minustakin etunimeäni?" Monoma naurahti vilkaistessaan häntä puhelimensa yli. "Tasapuolisuuden nimissä?"
Tuitui :3 Tasapuolisuuden nimissä toki noin, ja saattaisihan se tuntua vähän orvolta, jos itse kutsuu toista etunimellä, mutta toinen jatkaisi vain sukunimen käyttöä. Kiva että Shinsou suostui ehdotukseen! Vaikka ihmehän se olisi kaikkien hänen luettujen mietteidensä jälkeen ollut, jos hän ei olisi suostunut. Siitä olis voinut tulla Monomalle samanlaiset mietintämyrskyt kuin Shinsoullekin - tai ehkä oikeastaan pahemmat, kun itse koko jutun aloitti ja sitä ehdotti! Mutta joo, onneksi ei niin, vaan Neito ja Hitoshi voivat jatkaa etunimilinjalla loppuelämänsä :3 (Ja siis vaikka tämä ei olekaan mikään shippifici, tossa lopussa mulle tuli jotenkin sellainen fiilis, että tästähän asiat voivat hyvinkin edetä siihen suuntaan... :3c)

Kiitos tästä somaisesta ficisitä. Oon kans vaikuttunut siitä, miten pitkä tämä on suhteessa siihen, miten vähän mitään konkreettista tapahtuu! Mutta ei tullut yhtään sellainen "venytetty" fiilis tekstistä.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti