Title Auringonkeltainen ja luumunpunainen
Rating S
Fandom Multifandom
Pairing Ronja Ryövärintytär / Peppi Pitkätossu
Disclaimer Hahmot ja miljöö kuuluvat Astrid Lindgrenille.
A/N Ronja ja Peppi ovat palanneet. ♥ Inspiraationsa teksti sai aurinkoisten kesäpäivien lisäksi Kesäromansseista, tällä kipaleella. Kesäromanssien lisäksi tämä osallistuu Arkifestiin (21).
Räsymaton kulunut reuna kutitteli Pepin varpaita. Hän istui korkealla jakkaralla keltaiseksi maalatun pukkipöydän ääressä ja tuijotteli mietteliäänä ulos suurista ikkunaruuduista, joiden karmit olisi nekin pitänyt entisöidä ja maalata. Ronja oli ehdottanut värisävyksi savunvalkeaa, mutta Peppi oli eri mieltä. Valkoinen oli hänen makuunsa aivan liian väritön väri. Hillitty, mielikuvitukseton ja turvallinen valinta – kaikkea, mitä Peppi ei ollut.
Kaiken lisäksi valkoinen oli talven väri, eikä Peppi pitänyt talvesta. Ei ainakaan enää. Ennen hänellä oli ollut tapana iloita ensilumesta ja pakkasen huurruttamista ikkunalaseista, mutta Ronja oli muuttanut kaiken.
Ryövärintytär oli jättänyt Pepille talvikuukausiksi kaivattavaa. Nainen matkusti talviksi Matiaksenmetsään, eikä Peppi voinut estää pientä kateudun vihlaisua sisällään, kun hän ajatteli jonkun toisen lämmittämässä Ronjan pitkien ja lumisten metsäretkien kohmettamia sormia tulisijan äärellä. Peppi oli edellisenäkin syksynä pyytänyt päästä Ronjan mukaan, mutta Ronja oli vastannut kuten aina edellisilläkin kerroilla.
Pepin ympärilleen säteilemä lämpö ja aurinko hukkuisi Matiaksenmetsän kaamokseen.
Peppi hymähti itsekseen kuullessaan Ronjan sanat mielessään. Hän raapi kevyesti nenänpäätään, jolle kesä oli luonut moninkertaisen määrän punaisia kesakoita, ja siemaisi jäähtyneestä iltapäiväkahvistaan. Pöytään oli katettu myös kuppi minttuteetä Ronjaa varten, kuten jokaisena iltapäivänä kesän ensimmäisestä päivästä lähtien. Ryövärintytär ei kuitenkaan ollut vielä palannut takaisin matkoiltaan. Peppi tiesi, että Ronjalle oli tärkeää saada mennä ja tulla oman mielensä mukaan, mutta siitä huolimatta hän tunsi itsensä aavistuksen epävarmaksi jok’ikinen kesäkuu. Hänelle oli tullut tavaksi vilkaista jokaisen kahvihetken päätteeksi keittiön suurta kaappikelloa, jonka viisarit olivat pysähtyneet, sekä puunata heidän siivoton makuuhuoneensa joka ilta ennen nukkumaanmenoa siltä varalta, että Ronja saapuisikin yön tullen.
Peppi huokaisi. Kesä ei tuntunut kesältä ilman Ronjaa.
Kahvin katkua auringon rohduttamilta huulilta nuolaisten Peppi kohotti katseensa ikkunaruutujen toisella puolen kasvavaan kaksihaaraiseen koivuun. Sen toiseen runkoon oli kaiverrettu
Rakkaudella, Ronja. Peppi kallisti hieman päätään niin, että punaisten suortuvien päät kastuivat hänen kädessään olevan kupin pohjalla olevaan kahviin, ja luki, mitä puun toisessa rungossa luki.
Rakkaubela, Peppi Lota Sikriina Rullakartina Kissan minttu.
Peppi ei vieläkään ymmärtänyt, miksi Ronja nauroi joka kerta lukiessaan hänen tekemänsä kaiverruksen.
Hänen ajatuksensa jäivät kuitenkin puolitiehen, kun hän kuuli kuistin avonaisesta ovesta pihaportin saranoiden tutun narinan. Hän ponkaisi vauhdilla ylös jakkaralta ja keittiön lattialla lojuvia hiirenloukkuja väistellen loikki eteiseen ja sieltä varjoisalle kuistille.
”Kuule, nämä portin saranat pitäisi öljytä”, virkkoi Ronja portin luota.
Peppi katsoi naista hetken hölmistyneenä, mutta ohikiitävässä hetkessä hänen ilmeensä kirkastui hymyn sulaessa huulille. Hän kiiruhti portin takanaan sulkevan Ronjan luo ja puristi tuon poskia käsissään niin, että naisen huulet menivät mutrulle. Ryövärintytär tuoksui raikkaalta metsäkuusikolta ja sammalelta. Ronjaa nauratti, kun Peppi painoi pitkän suudelman hänen mutruhuulilleen.
”Maalasin veistämäsi pukkipöydän keltaiseksi”, Peppi ilmoitti iloisena suudelman päätteeksi. Hän oli jo unohtanut, etteivät he olleet nähneet toisiaan moneen kuukauteen.
”Keltaiseksi?” tokaisi Ronja virnistäen ja kulmiaan hieman kohottaen.
”Niin, ja ajattelin, että maalaisin ikkunakarmit luumunpunaisella – keltainen ja punainen sointuvat kauniisti yhteen, eikö?”
Ronja oli asiasta jokseenkin eri mieltä, mutta hän oli jo niin tottunut Huvikummun eriskummalliseen värimaailmaan, että olisi oikeastaan ollut varsin omituista, jos talossa jokin olisi käynyt yksiin. Niinpä hän tyytyi nyökkäämään ja tarttui sitten hymyillen Peppiä kädestä - katsellessaan naista ja tuon lämpimän punaisina kiilteleviä suortuvia hän ymmärsi, kuinka paljon oli viimeisten kuukausien aikana kaivannut omaa aurinkoaan.
”Toin mukanani hirvipaistia – onko sinulla nälkä?” hän kysyi Pepiltä, kun he kulkivat heinikkoista pihapolkua kohti rantasaunaa. Kumpikaan heistä ei ollut valinnut suuntaa, vaan molempien askelet tuntuivat kulkevan harmoniassa hiljaisuuden keskellä.
”Se saa odottaa”, totesi Peppi tomerana ja käännähti katsomaan Ronjaa hymyillen, ”kukat täytyy kastella ja kasvimaan salaatit harventaa.”
Ronja naurahti hiljaa ja pyyhkäisi otsallaan kiiltävän hikikarpalon hihaansa, katsahtaen sitten ympärilleen suurella pihamaalla. Peppi puristi aavistuksen tiukemmin hänen kättään.
”No, töihin sitten vain”, ryövärintytär totesi lopulta, laski rinkkansa koivun juurelle ja suikkasi kevyen suudelman Pepin punaisiin hiuksiin.