Nimi: Jättiläisen harteilla
Kirjoittaja: Ronen
Esilukija: Avaruuspiraatti, pus
Ikäraja: K-11
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Genre: angst
Hahmot: Pidge
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Haasteet: Ficlet300 sanalla 91. Veli
A/N: Ilman kynsiä (S) -tekstillä alkanut "Pyhimyksen uudet biisit & Voltron" -saaga jatkuu. Avaruuspiraatille suuret kiitokset avusta, tämä aiheutti snadia tuskaa - toivottavasti se ei näy!
kun aika kiertää iän kaiken kaatunutta kasia
jättiläisen harteilta nyt kaiken nähdä koitan
Sinivioletit horisontit täyttävät Pidgen aistikanavat täyteläisesti. Happipullojen ilma tuntuu jäätävän keuhkot, kun Pidge kävelee Kerberoksen loputtomalla pinnalla. Tavallaan sinisyys on karun kaunista, vaikka Pidge itse pitääkin yksityiskohtaisemmasta maisemoinnista. Tosin ehkä Kerberoksen maisemat ovat kuin Mandelbrot-fraktaali, synnyttävät äärettömyydessään uusia muotoja uudelleen ja uudelleen, kun tutkii niitä kerroksittain syvemmälle. Nyt Pidge kuitenkin kaipaa jotain muuta kuin kivispiraaleja, hän etsii jotakuta, ihan ketä tahansa tähän yksinäisyyteen.
Sitten hän näkee sen. Sukkulan, suojakentän, hahmot sen sisässä. Ovatko he, voivatko he olla? Pidge työntyy eteenpäin Kerberoksen pinnalla, mutta navakoituva tuuli hidastaa hänen askeliaan kohti hahmoja. Ovathan he, onhan heidän pakko olla? Pidge näkee heidät jo tarkemmin, kolme ihmishahmoa avaruuspuvuissa, niissä joita Galaksikasarmilla käytetään. Hän puskee tiensä suojakentän reunalle ja hahmot kääntyvät yksitellen, paljastavat kasvonsa. Shiro, isä, Matt… Pidge ei pysty pidättelemään kyyneliään. On kulunut niin kauan, liian kauan.
Mutta Pidge ei saa sanaakaan suustaan. Hän yrittää huutaa, hakkaa suojakenttää niin lujaa kuin lyhyellä varrellaan pystyy, mutta mikään ei auta. Miksi he vain seisovat siinä? Miksi he eivät tee mitään? Yhtäkkiä violetteina hehkuvat varjot ilmestyvät suojakentän toiselle laidalle ja Pidge näkee, kuinka ne kohottavat aseensa kohti hänen läheisiään kuplan sisässä. Hänen äänensä ovat oma kuplansa, kun violetit valoammukset repivät läpi lihasta ja luusta, ja sitten ei enää olekaan Shiroa ja isää ja Mattia, kun he kaatuvat maahan elottomina. Kuolleet silmät kääntyvät tuijottamaan Pidgeä, joka painaa käden suunsa eteen ja vajoaa polvilleen nyyhkiväksi kasaksi.
Suojakentän sisältä leviää tuhoa ja savua ja pimeys, joka syö Pidgen elävältä. Ja sitten on vain –
Terävä pirinä havahduttaa Pidgen lopulta. Hän huitaisee herätyksen pois päältä ja kääntyy takaisin makaamaan selälleen. Hänen kasvonsa ja silmänsä ovat märät; Pidge on miltei itkenyt itsensä hereille. Se on taakka, jota hän kantaa mukanaan joka ikinen aamu - painajaisia menetyksistä ja siitä, että mikään ei auta. Ei ole kyse siitä, etteikö Pidge tekisi aivan kaikkea, mihin pystyy; hän on tunkeutunut Galaksikasarmille jo ennen muodonmuutostaan Katiesta Pidgeksi, ja nytkin hän kamppailee koko ajan siitä, että saavuttaa veljensä ja isänsä asettamat mittapaalut. Matt on hänen elämänsä suurimpia sankareita, todiste siitä, että todellinen ahkeruus ei jää huomioitta ja palkkioitta.
Ja siksi Pidge pyyhkii kyyneleensä T-paidan hihaan ja sukii hiuksensa ojennukseen. Noiden joka-aamuisten lyhyiden hetkien ajan hän antaa itsensä olla taas Katie Holt, isänsä ja veljensä menettänyt nuori tyttö, joka haluaa vain saada perheensä takaisin ja löytää paikkansa maailmassa heidän rinnallaan. Se ei kuitenkaan ole rooli, johon hänet on suunniteltu ja rakennettu nyt. Ei kukaan tule antamaan Pidgelle takaisin hänen perhettään, vaan hänen on itse tehtävä työnsä ja löydettävä heidät.
Pidge nousee sängystä, vaihtaa T-paidan pitkähihaiseen ja nostaa yöpöydältä silmälasit nenälleen. Kylpyhuoneessa peilistä tuijottaa vastaan ehkä Matt, mutta kai se on vain hyvä juttu. Kun Pidge palaa pukemaan univormua päälleen, hänen mielessään häivähtää pelko, joka vain kasvaa jalkojen liukuessa kenkien sisään. Vaikka hän kuinka olisikin aamuisin Katie, onko Katie todella enää olemassa? Tai vaikka isä ja Matt olisivatkin elossa ja hän löytäisi heidät, voiko mikään enää palata ennalleen?