Ficin nimi: Ystävyydestä
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Avengers
Ikäraja: S
Mukana: Steve, Bucky, Sam ja Tony
Genre: Angstidraama
Summary:
Steve oli naiivi, Steve oli ajattelematon. Steve oli typerys.A/N: Inspiroiduin muutamassa päivässä kirjoittamaan tällaista melankolisempaa tekstiä. Ilman massiivisempaa oikolukua päätin julkaista tämän vielä tämän vuorokauden puolella ja palata sitten kauhuleffan pariin. Summary on vähän omiaan, mutten oikein muuten osannut tätä tiivistää.
***
BuckyHän kuunteli huminaa ympärillään ja kohotti katseensa koneen ohjaamossa istuvaan mieheen. Steve oli lentänyt jo tuntikausia osoittamatta minkäänlaista väsymyksen häivää. Luultavasti jämäkkä päättäväisyys olikin ainoa polttoaine, joka piti miehen käynnissä. Hän olisi kutsunut sitä jopa jääräpäisyydeksi, joka sekin luonteenpiirteenä istui Steveen kuin nenä päähän. Hänelle ei ollut milloinkaan järjellä selvinnyt, miten se ja sydämellinen kärsivällisyys kulminoituivat niin käsi kädessä yhdessä ihmisessä.
Steve toivoi lähtökohtaisesti kaikille hyvää eikä sietänyt epäoikeudenmukaisuutta. Kapteeni Amerikan uljas julkisuuskuva herätti ihmisissä kunnioitusta ja kehotti kuuliaisesti toimimaan annettujen ohjeiden mukaisesti, mutta sellainen ei aina pätenyt toisin päin. Oli vaikea noudattaa auktoriteettien neuvoja, kun tarkoitus pyhitti keinot monessa asiassa.
Jos häneltä olisi kysytty, Steve oli ehkä jopa hullumpi kun hän, ja se taas oli riipaisevan rumasti sanottu. Tämä oli riskeerannut ja asettanut vaakalaudalle kaiken hänen vuokseen. Hän ei ollut pyytänyt sitä ja hiljaa mielessään hän jopa syytti sitä huonoksi ratkaisuksi. Omasta mielestään hän ei ollut sen arvoinen, mutta Steve vähät välitti.
Viime aikoina hän oli pohtinut paljon omia motiivejaan. Piti hän itseään sitten kuinka vähäpätöisenä hyvänsä, kuolla hän ei tahtonut eikä myöskään antautua millekään taholle, joka halusi kiduttaa ja pitää hänet kynsiensä pihtiotteessa. Itsekäs elämänjano oli yllättävän vahva syy jatkaa eteenpäin. Hydran jälkeen hän oli yrittänyt sopeutua ympäröivään maailmaan, mutta uusien ongelmien ja niiden mukana Steven ilmaantuminen kuvioon oli sekoittanut jälleen kaiken. Steven asenne häntä kohtaan oli järkkymätön: mies oli valmis tekemään kaikkensa suojellakseen häntä.
Tietysti hän oli siitä kiitollinen, mutta samalla hän hiljaa mielessään asetti asioita kyseenalaisiksi. Eniten hän pelkäsi, että Steve näki hänessä jotain, mitä hänessä ei kerta kaikkiaan enää ollut. Sen verran mitä hän muisti, Steve oli ollut hänelle hyvin rakas. Nyt tilalle oli muodostunut uudenlainen kuva, joka oli sekoitus vanhaa ja uutta. He molemmat olivat muuttuneet paljon siitä, mitä olivat aiemmin olleet, mutta toisin kuin hän, Steve ajatteli asiat menneen kautta ja pahimmassa tapauksessa muistojen onnellisen harson läpi. Hän itse halusi mieluummin keskittyä tulevaisuuteen, mikäli sellainen hänelle suotiin.
Hän oli vaarallinen, rikki, epävakaa. Se päti hänen senhetkisen elämänsä miltei joka sekuntiin. Hän tiesi enemmän kuin hyvin olevansa riski kaikille, myös Stevelle, joka oli viimeinen ihminen, jota hän koskaan olisi halunnut satuttaa. Välillä hänestä tuntui, että hän teki niin tahtomattaankin vain olemalla läsnä. Steven taivaansinisiin silmiin oli yllättävän hankala katsoa suoraan.
Hän tuskin koskaan saavuttaisi luottamusta muiden kuin Steven kohdalla, mutta silti pieni osa hänestä toivoi toisten näkevän vaikeiden ja huonojen asioiden ohi ja katsovan hänen todelliseen olemukseensa.
He eivät nähneet.
Steve oli poikkeus, mutta se ei ollut pelkästään hyvä asia. Steve pelasi liian korkeilla panoksilla. Heidän rinnallaan taistelleet toverit olivat vangittuina sen ansiosta, että he olivat päässeet tavoitteeseensa. He olivat lojaaleja Kapteeni Amerikalle ja valmiita kävelemään tulisen hiilen läpi tämän vuoksi. Hän itse halusi uskoa pystyvänsä samaan, mutta loppujen lopuksi hän tuskin oli lojaali enää kenellekään.
Steve taas oli sitä liikaa häntä kohtaan ja altis sokaistumaan kaikelle, mikä liittyi häneen.
Oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa, eikä osa niistä asioista ollut järin aurinkoisia. Hän ei pitänyt itseään kiittämättömänä, pikemminkin kylmänä realistina. Steve oli hänelle rakkaampi kuin kukaan toinen, mutta jälleen kerran tämä sai kärsiä maanvaivaksi muodostuneesta järkähtämättömästä luonteestaan, joka ei koskaan ollut saanut tätä lopettamaan mitään hyvän sään aikana.
Hiljaisuus oli jatkunut pitkään, kunnes Steve lopulta avasi suunsa.
”Oletko koskaan maistanut shawarmaa?”
”En.”
”Se maistuu paremmalta miltä kuulostaa”, Kapteeni totesi ilmeisen huvittuneena hänen kummastuneesta äänensävystään. ”Sitten kun kaikki on ohi, mennään syömään sitä.”
Pieni hymynkare väreili hänen kasvoillaan, kun hän kuuli ehdotuksen, vaikka se kuulostikin jokseenkin utopistiselta ottaen huomioon, että he olivat sentään lainsuojattomia.
”Edellyttäen, että edes menemme takaisin muuten kuin palasina mustassa säkissä.”
”Älä viitsi, Buck.” Steve kääntyi tuolissaan ympäri nähdäkseen hänet paremmin. ”Tämä päättyy hyvin, usko minua.”
Ei siinä ollut uskon kanssa mitään tekemistä.
Hän viittasi päänsä nyökkäyksellä Kapteenia keskittymään ohjaamiseen. ”Pidä se katse tiessä.”
”En minä mitään tietä näe”, Steve virnisti, mutta teki työtä käskettyä.
”Hmh, miten vain.”
Sillä hetkellä hän joutui miettimään ajatuksiaan uskollisuudesta ja rakkaudesta uudemman kerran.
Vaikka hän kaiken muun olisi unohtanut, hän muisti luvanneensa seurata loppuun asti sitä typerää Brooklynin pojua, joka oli kerta kaikkiaan liian hölmö perääntyäkseen taisteluista. Ja sen hän myös tekisi.
**
SamYmpärillä oli niin hiljaista, että hän kuuli sydämensä lyönnit kolkon sellinsä sängyllä maatessaan. Omalla tavallaan se oli vähän arveluttavaa ja toi mukanaan inhottavan tunteen tarkkailtavana olemisesta, mutta se antoi myös hyvän mahdollisuuden keskittyä kunnolla päässä viliseviin ajatuksiin.
Viime aikoina hän oli pohtinut uskollisuuden käsitettä enemmän kuin tarpeeksi. Aiemmin hän oli nähnyt sen yhtenä jaloimpana ominaisuutena, jota ihminen saattoi esittää toiselle, mutta viime aikoina sana oli värittynyt moniselkoisemmaksi kokonaisuudeksi. Niin arvostettava kuin se olikin, juuri se nimenomainen asia oli ajanut hänet siihen tilanteeseen, jossa hän ja muutama muu nyt virui. He olivat vankeja ties kuinka pitkän aikaa.
Ilman katkeruutta hän saattoi tunnustaa valinneensa puolensa siinä täysmittaiseksi sisällissodaksi muotoutuneessa selkkauksessa täysin omia periaatteitaan noudattaen. Valinta oli ollut loppukädessä varsin yksinkertainen, mutta sen lisäksi hänestä oli ollut mukavaa huomata Kapteenin ajattelevan samalla tavalla Kostajia koskevista asioista. Sen lisäksi häntä lämmitti, miten tämä kuunteli hänen näkemyksiään ja neuvojaan.
Vikana piili vain se, että viime kädessä Kapteeni Amerikka noudatti omia kutsumuksiaan ja toimintaperiaatteitaan muusta tai muista pitkälti välittämättä.
Hän ei pitänyt itseään fyysiseen voimankäyttöön tuosta vain ryhtyvänä, mutta silti hän vakaasti epäili, että Kapteeni olisi kaivannut takaraivoonsa muutamaa tehokasta, järkeä jakavaa iskua. Hän olisi tehnyt sen kaikella rakkaudella. Hän olisi auttanut huomaamaan kyseessä olevan pitkälti tuhoon tuomittu kamppailu sillä riipivän henkilökohtaisella tasolla, jollaisena se näyttäytyi ennen kaikkea Stevelle.
Ystävyys oli hänestä yksi kauneimmista asioista, mutta joskus siitä aiheutui enemmän tuskaa kuin onnea.
Hän oli saanut seurata sivusta jo pari vuotta Kapteenin määrätietoista etsintää löytää mies, joka joskus kauan sitten, entisessä elämässä, oli kantanut rakkaimman ystävän arvonimeä. Hän oli pysynyt rinnalla pyytämättäkin tukijana ja toverina pyytämättäkin huolimatta siitä, että usein hän koki pyrkimykset hyödyttömäksi ja kuluneen ajan tuhlatuksi. Jokin oli silti saanut hänet jatkamaan.
Etsintöjen viimein tuotettua hedelmää kukaan muu ei ollut merkinnyt Stevelle yhtä paljon kuin Barnes. Hän kyllä ihaili sellaista omistautuneisuutta, mutta lähinnä periaatteen tasolla. Käytännön kannalta katsoen tilanne oli paisunut hurjiin mittasuhteisiin ja tuskin oli enää korjattavissa. Niin tarmokkaasti kuin Kapteeni aina pyrkikin kohti rauhaa, vanhan ystävänsä ja tuttavallisemmin Hydran entisen salamurhaajan tapauksessa kompromisseja oli ilmeisen hankala saada aikaan.
Hiljalleen hänestä alkoi tuntua, ettei kaikki kenties ollutkaan ollut vaivan arvoista. Hän ja muut Kapteenin puolella taistelleet olivat olleet välttämättömiä siviilivahinkoja kamppailussa, jota todella käytiin vain muutaman heistä välillä. Heistä oli tehty marttyyrejä.
Suoraan sanottuna hän oli inhonnut tilannetta syvästi jo ennen sen lopullista kärjistymistä. Häntä raivostutti katsoa silmiin miestä, joka oli luikerrellut pimeydestä takaisin Steven elämään ja saanut niin paljon pahaa aikaan. Eikä hän edelleenkään olisi luottanut tähän, ellei olisi ollut ihan pakko. Se mies oli olemassaolollaankin aiheuttanut Kapteenille unettomia öitä ja huolta. Hänestä Steven järkkymätön hyväntahtoisuus ja suojelunhalu entistä parasta ystäväänsä kohtaan menivät harakoille. Se mies ei ollut kaiken sen välittämisen arvoinen. Ilman sitä ruojaa Kapteeni olisi voinut jatkaa elämäänsä eteenpäin ilman minkäänlaisia menneisyyden kummituksia hönkimässä niskaansa.
Kukaan ei kysynyt hänen mielipidettään, mutta hänestä Steve olisi ansainnut parempaa.
Mahtoi olla aika itsekästä ajatella niin, mutta hän oli toivonut läsnäolonsa vievän Kapteenin ajatukset pois kipeästä menneisyydestä. Nähtävästi hänen hyvät aikeensa eivät olleet riittäneet. Steve jahtasi mieluummin aaveita kuin keskittyi tavoittelemaan onnellisuutta siinä hetkessä eläessään.
Verratessaan tilannetta omakohtaisiin kokemuksiinsa hän totesi Rileyn kuoleman satuttaneen häntä lähtemättömästi, muttei hän silti vatvonut sitä jatkuvasti. Tietysti jos Riley olisi yhtäkkiä ollutkin elossa ja ennen kaikkea sekaisin kuin seinäkello, hän olisi kai joutunut miettimään uudelleen. Siltikin hän epäili, että olisi kyennyt hivenen objektiivisempaan näkökulmaan kuin mitä Steve Barnesin kohdalla.
Yksi oli varma: hän ei koskaan saavuttaisi Kapteenin silmissä samanlaista arvoa kuin se Hydran entinen salamurhaaja, ja se tosiasia kirpaisi lähtemättömän paljon. Jostain syystä hän silti halusi osoittaa uskollisuuttaan, vaikka tiesikin kaivavansa omaa kuoppaansa.
**
TonyAlkoholi kirvelsi ikävästi matkalla kurkkuun ja viskilasi tuntui tavallistakin raskaammalta, mutta hän ei jaksanut välittää. Hiljaisuus tuntui jopa aavemaiselta. Osa hänestä olisi ehkä kaivannut juttuseuraa, mutta luultavasti hän olisi saanut osakseen jos ei täysmittaista saarnaa niin vähintään nyrpeän huomautuksen liian juomisen haittapuolista. Tarkemmin ajatellen hänellä oli ihan mukavaa omassa viehättävässä seurassaankin.
Sellainen toteamus oli hänenkin mittapuullaan hivenen omahyväinen eikä puolustanut paikkaansa niin hyvin kuin olisi ollut suotavaa. Hän ei ollut löytänyt kunnon huumoria mistään saati rakastanut itseään huiman pitkään aikaan.
Työnarkomaniasta oli ollut hänelle lähinnä haittaa, mutta nyt maanista keskittymistä olisi kaivattu toden teolla. Mitä tahansa aktiviteettia, joka olisi johdattanut hänen ajatuksensa pois asioista, joita hän ei kerta kaikkiaan halunnut saati jaksanut pohtia.
Väkijuomat eivät ennenkään olleet auttaneet uniongelmiin, eivätkä ne tehneet sitä nytkään.
Kapteeni Amerikan kolhuista kilpeä katsellessaan hänen teki mieli paiskata lasinsa sitä kohti ja katsoa, miten vibraniumpinta murskaisi sen tuhannen päreiksi, parhaassa tapauksessa hienojakoisiksi sirpaleiksi, jotka taatusti kirpaisisivat ikävästi jalanpohjassa, jos niiden päälle sattuisi vahingossa astumaan.
Kilvillä oli tapana symbolisoida turvaa ja oikeudenmukaisuutta. Hänelle Kapteenin kilpi merkitsi tappiota, joskaan hän ei viime kädessä ollut varma, kenen. Hän oli kokenut hävinneensä kylmässä erämaassa käydyn taistelun, mutta kilpi, vastakkaisella puolella taistelleiden ylpeyden aihe, oli silti hänen hallussaan. Oikeastaan hän ei juurikaan kestänyt katsoa siihen päin, mutta syystä tai toisesta hän oli tuonut sen takaisin.
Pieni, sietämättömän lapsellinen osa hänestä ehkä kuvitteli kaiken vielä korjaantuvan, mutta jokainen hänet tunteva tiesi, miten sellainen haihattelu olisi ollut harvinaisen epätavallista.
Ollakseen rehellinen hän ei olisi toivonut asioiden päättyvän siten. Ei hän turhan takia olisi halunnut käydä läpi kaikkea sitä paskaa, joka oli vyörynyt hänen päällensä ja houkutellut jonkin aikaa piilossa pysyneen masennuksen esiin täysissä voimissaan.
Hänelläkin oli tunteet, helvetti.
Piti hän itseään sitten miten oikeamielisenä tahansa, yhdessä asiassa hän oli puhunut läpiä päähänsä. Hän oli puhunut itsestään Kapteeni Amerikan ystävänä suoraan miehelle itselleen. Se oli ollut viimeinen, naurettavan epätoivoinen pyrkimys saada jotain järkeä Kapteenin päähän. Niin odotettua kuin se olikin ollut siinä tilanteessa, ajateltuaan kahdesti hän myönsi itselleen toisin. He eivät koskaan olleet olleet ystäviä keskenään.
Lähtökohtaisesti hän piti hyvin harvasta ihmisestä aidosti ja sama päti vastavuoroisestikin. Sen sijaan liittolaisiksi hän kykeni luokittelemaan jos jonkinlaisen joukon. Steve Rogers oli kuulunut siihen joukkoon. He olivat taistelleet samalla puolella ja tukeneet toisiaan ilman, että sitä olisi tarvinnut kyseenalaistaa. Sen sijaan henkilökohtaisella tasolla heidän luonteensa erosivat toisistaan kuin aurinko ja kuu. Viime aikojen tapahtumat olivat tehneet sen entistäkin selvemmäksi.
Steve oli naiivi, Steve oli ajattelematon. Steve oli typerys.
Hän ja he muut eivät olisi ansainneet moista sotkua, jonka jälkipuinti veisi pitkään ja uuvuttaisi jokaisen tyystin. Luottamus oli menetetty puolin ja toisin ja välit viilentyneet melkein olemattomiin. Eniten häntä raivostutti, miten moni näki vallitsevan tilanteen hänen syynään.
Itsekeskeisyys oli yksi hänen huonoimpia luonteenpiirteitään ja hänen egonsa mahtui harvoin yhteen huoneeseen, mutta hän todella oli vilpittömästi toivonut kaikille hyvää. Hän oli uskonut tietävänsä, mikä heille olisi parasta muuttuvan maailman kouran jämäkässä puristuksessa. Solmitun sopimuksen sijaan vaaka oli heilahtanut kerralla nurin ja seuraukset muodostuneet tuhoisan kauaskantoisiksi.
Kaikesta huolimatta Rogers kyti hänen mielessään hienoisena pehmeytenä kaiken sen raivon keskellä. Hän olisi halunnut vihata entistä toveriaan ilman mitään myötätunnon häivääkään, mutta jokin esti. Hänellä oli kaikki syyt inhota Kapteeni Amerikkaa, mutta se oli vaikeampaa mitä aluksi olisi kuvitellut.
Barnes oli toista maata verenpunaisen tarkasti osoitettuna. Tämä oli ainoa, joka Stevelle merkitsi jotain ja jonka vuoksi Kapteeni oli valmis uhraamaan kenet vain.
Niin kauan kuin Steve ei erottaisi ystävää vihollisesta, hän pesisi kätensä koko jutusta.
Synkimpänä hetkenään hän olisi halunnut iskeä Barnesin hengiltä. Ilman sitä Hydran koiraa hän ehkä olisi erilainen ihminen, parempi ihminen. Niin jalolta kuin se ajatuksena kuulostikin, hän oli joutunut toteamaan sen merkillisen tosiasian, että silloin, kun hän kerrankin vapaaehtoisesti päästi irti ahneudestaan ja pyrki yhteiseen hyvään, kaikki vain räjähti hänen kasvoilleen. Se oli kestämättömän epäkiitollista.
Viskilasi rämähti vibraniumia vasten ja pirstoutuva helinä jäi soimaan hänen korviinsa.