Saalistetut ja metsästäjät (K11, palkkionmetsästäjäfantasia, draama, 4/x)

[Isfet]

Nimi: Saalistetut ja metsästäjät
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Fandom: originaali
Tyylilaji: palkkionmetsästäjäfantasia, draama

Yhteenveto: ”Haluaisin nyt kuulla sen tarinan. Haiset ruudille ja tunnen jalkasi tärisevän."


A/N: Tämä on juhannustaikani Linnelle! En tiedä onko teksti yhtään sinun makuusi, mutta toiveesi inspiroi minut palaamaan Inan ja Veken pariin, kiitos siitä ♥ En vielä tiedä kuinka monta osaa tähän on tulossa, mutta deadline sai minut puskemaan ensimmäisen ulos 😅  Toivottavasti tämä teksti löytää lukijansa! Ainakin käsitykseni mukaan täällä Finissä on joitakin, jotka ovat nauttineet aiemmista osista... 

Ja tässä ne vielä ovat:

Hullut ja nälkäiset, K11, jatkis: 4/4
Tahraantuneita, K11, oneshot




1.


Ensimmäinen hyökkäys tapahtuu, kun Ina on poistumassa toimistolta.

Hän huomaa varjostusyrityksen nopeasti – nuori mies ei malta odottaa kovin kauan astuessaan ulos rakennuksesta hänen jälkeensä, tismalleen samaan suuntaan ja hartiat muka-rennossa kyyryssä. Ina kurtistaa kulmiaan. On mahdollista, että hän erehtyy. Hänen aistinsa ovat aina jokseenkin ylivirittyneitä, mutta saadakseen varmuuden Ina tekee ylimääräisen käännöksen kulman taakse. Mies seuraa häntä kuin narussa roikkuen.

Kaikkea muuta kuin sulavaa. 

He ovat menossa kaupungin huonommalle alueelle, mutta kadut ovat vielä suhteellisen leveitä ja valoisia. Ina haluaa saada selville mitä nuorukainen tahtoo, joten eksyttämisen sijaan hän jatkaa matkaansa näennäisen huolettomasti. Ensimmäisen hämärämmän kujan kohdalla hän vetäytyy porttikongiin, heittää pois takkinsa ja iskee varjostajaansa päin sidontaloitsun.

Mies kopsahtaa maahan kerrasta, pistooli kädestään kirvoten. Ina astuu kujalle ja poimii aseen hamuavien sormien ulottumattomiin.

”Puoliautomaattipistooli, molempikätinen”, Ina sanoo ja heittää asetta tunnustelevasti, ”Polymeerilla kevennetty teräsrunko, keskikokoinen kaliiperi.”

Mies näyttää nyreältä, eikä sano mitään kun Ina avaa lippaan.

”Pirstoutuvia kuparivaippaluoteja”, Ina sanoo, värähtäen kuvitellessaan sirpaleiden leviämistä kehoonsa. Tuska lamauttaa helposti yhdestäkin raajaosumasta.

”Kysymys kuuluukin”, Ina sanoo ja kyykistyy painamaan piipun miehen leukaperää vasten, ”mitä kaltaisesi nilkki tekee armeijan pistoolilla?”

Mies hikoilee ja ähkii rimpuillen sidontaloitsua vastaan. Ina kiristää sitä terävällä nykäisyllä ja potkaisee miehen selälleen. Hän nappaa veitsen saappaanvarrestaan ja viiltää miehen nahkatakin hihat poikki, löytäen sen mitä arvelikin – kaksi kehämäistä merkkiä. Ne ovat selkeästi loitsuja kuten Inankin, mutta eri tekijän tatuoimia. Musteeseen sotkettu lino taipuu kerkeästi hänen kättään vasten, mutta Ina tietää, ettei se tottelisi hänen käskyjään. Ei toisen henkilön iholta.

”Miksi sinä seurasit minua? Vastaa, tai ammun polvesi hajalle”, Ina sihahtaa.

Kujan päässä erottuva liike kiinnittää hänen huomionsa heidän eteensä kääntyneeseen pariskuntaan, joiden kasvot vaikuttavat jokseenkin jähmettyneeltä. Ina tuijottaa vastaan lyhyen hetken, kohottaa aseensa ja nyökkää leuallaan käsikkäin kulkevaa paria jatkamaan matkaa. Pelokkaat katseet vaeltavat hänen loitsumerkkien peittämiä käsiään pitkin pistoolin piippuun saakka, ja he kääntyvät kannoillaan valiten kiertotien yksimielisesti. Se on hyvää suhdedynamiikkaa.

Ina keskittyy jälleen allaan makaavaan palkkionmetsästäjään ja ampuu yhden laukauksen katuun.

”Minä en vitsaillut. Tiedätkö millaista jälkeä nämä tekevät kudoksessa? Et halua sirpaleita niveliisi.”

”Mitä meikäläiset tekee, okei?”, mies puuskahtaa lopulta, ”Saalistaa. Susta on tarjolla aika kasa pätäkkää.”

Ina kostuttaa kuivia huuliaan ja nousee poimimaan pitkähelmaisen takkinsa tomusta. Edellisen hiekkamyrskyn jäänteet vaeltelevat yhä kaduilla, vaikka syksyisin jopa vuorijonon väärällä puolella sijaitsevassa kaupungissa sataa.

”Olet erehtynyt”, hän toteaa.

Mies pihahtaa, ehkä pidätetystä naurusta. Tai halveksunnasta, sekään ei olisi Inalle uutta. Hän on kuitenkin jo kyllästynyt juttelemaan, muutakin tekemistä löytyy kyllä. 

”Enpä usko. Sähän olet Ina, vai mitä? Susan tyyppejä, niitä jotka metsästävät vain lain tunnustamia rikollisia.”

Miehen ääni kuulostaa pihisevältä, yhä viritettynä oleva sidontaloitsu varmaankin painaa jo keuhkoja. Ina ei kadu mitään, mutta hänen laskemassa ollut sykkeensä alkaa kiivetä takaisin ylös kun mies jatkaa:

”Viet saaliit toisten nenän alta, käsivarret täynnä linotatskoja, tapat jos joku tulee tiel-”

”Riittää”, Ina keskeyttää osoittaen miestä aseella, ”Miten luulit, että sinunkaltaisellasi räkänokalla olisi mitään mahdollisuuksia? Olet sanalla sanoen surkea.”

”Kun sanoin, että sun naulaamisestasi saa paljon pätäkkää, tarkoitin sitä. Niin paljon, että jopa palkkionmetsästäjien kannattaa tehdä yhteistyötä.”

Ina tuntee kylmäävän värähdyksen selkäpiissään ja astuu takaisin porttikongiin. Vastakkaiselle seinälle heijastuu talon katolla kiipeileviä varjoja. Hemmetin hemmetti.

”Luovuit leikistämme vähän liian aikaisin, mutta laukauksesi kutsui kaverit paikalle.”

Ina puristaa pistoolin kahvaa, hänen taklaamansa miehen kasvoilla leijuu raivostuttavan tyytyväinen virne. Se kuuluu ihmiselle joka uskoo vihdoin todistaneensa olevansa jotain, ja sellaiset koittelevat Inan itsehillintää kaikesta eniten. Hitto vie, hänen piti oikeasti kamppailla nykyisen asemansa eteen, eikä Ina ole asialla turhia ylpeillyt.

”Uteliaisuus se kissankin tappoi. Olisit vain juossut pois”, mies sanoo.

Ina puree hampaansa yhteen, pudottaa takkinsa käsivarreltaan takaisin maahan ja kolauttaa häntä varjostaneen nuorukaisen tajuttomaksi. Luoteja ei ole enää varaa tuhlata, eikä voimia liioin. Hän purkaa sidontaloitsun nopeasti ja asettuu selkä seinää vasten, kilpiloitsu ympärillään. Kujan päähän on jo ilmestynyt hahmo joka ei vaikuta satunnaiselta kulkijalta, minkä lisäksi hänen yläpuoleltaan kuuluu huolestuttavaa rapinaa.

”Te ette taida lukea minulle ilmoituksen ehtoja?” Ina sanoo.

Kujan päässä seisova mies virnistää, hänellä on jo useampi merkki.

”Nah, se kuuluu niille jotka kilpailevat lainvalvojien kanssa samasta saaliista. Pimeät keikat kulkevat toisenlaisella painolla.”

Kolmas palkkionmetsästäjä tömähtää asfaltille hänen eteensä, tönäisee tajutonta ”kumppaniaan” sivummalle ja nostaa pistoolikätensä Inaa kohti.

”Se taisi olla elävänä tai kuolleena. Ajateltiin mennä siitä mistä aita on matalin.”

”Älä piileskele kilpesi takana, nynny, ”

Ina hengittää nopeasti ja vilkuilee ympärilleen kuin paniikissa. Samaan aikaan hän havainnoi vastustajiaan: molemmilla on tuliase, toisella kaksikin. Konepistooli, ellei hän erehdy. Kalliit maihinnousukengät ja siistit vaatteet. Tällaisilla kavereilla on usein myös hyvin tasapainotettuja heittoveitsiä. Palkkioita on otettu enemmän rahana kuin tatuointeina, eikä Ina ei saa aliarvioida vastustajiaan loitsumerkkien vähyyden perusteella. Ehkä he eivät nojaa metsästäessään taikuuteen kuten hän.

Ehkä se on se, millä heidät voi yllättää.

Ina pudottaa suojakilpensä ja laukaisee pistoolin päin edessään olevaa metsästäjää. Hän ei jää pohtimaan mihin osui, vaan kääntää aseen piipun toiseen suuntaan ampuakseen suojatulta, juoksee. Hän heittää peräänsä sokean kipinäloitsun ja myrskytuulen, ne vievät paljon voimia mutta syntyvä tulimuuri sokaisee ainakin kymmeneksi sekunniksi.

Ina hyökkää ulos kujalta ja syöksyy sokeasti seuraavalle, kaataa roskiksen ja kiroaa omaa kömpelyyttään. Meteliä hän kaipasikin. Kaiken huipuksi hän kuulee sireenit, ammuskelu on tapahtunut liian lähellä keskustaa. Tämän vuoksi hän viihtyy laitakaupungilla, sen tapahtumista kukaan ei enää jaksa piitata.

Ina kuulee takaansa kevyen moottoripyörän ärinää. Se ei voi olla hyvä merkki, joten hän heittäytyy talojen väliselle parkkipaikalle, pois luotisuhkun tieltä. Yksi niistä viistää hänen reittään, pelkkä pintanaarmu, ei merkittävää verenhukkaa. Ina kömpii takaisin pystyyn ja iskee takaa-ajajaansa viiltoloitsulla. Hänen keskittymisensä ei riitä kyllin voimakkaaseen taikaan, mikä lisäksi tähtäys on laittoman huono. Hän näkee moottoripyörän renkaan räjähtävän, loitsu osuu myös kuskin nilkkaan muttei leikkaa kengän paksun nahkan läpi.

Inan viemä pistooli on jo ammuttu tyhjäksi, mutta hänellä on yhä oma käsiaseensa. Lipas on tosin hänen muistaakseen melkein tyhjä, luoteja on kolme, korkeintaan neljä.

Ina maastoutuu pyörän taakse ja saa ammuttua yhden kudin kuskin keskivartaloon, mutta saa vastaansa itse kolme. Yksi leikkaa hänen korvaansa, muutkin viuhuvat ohi turhan läheltä. Luotiliivit, Ina tajuaa, tähdäten seuraavan laukauksensa päähän. Sydän tykyttää ja käsien vapina tekee tarkasta ammunnasta vaikeaa. Adrenaliinikuohu houkuttelee Inan sormia häilymään tatuointiensa päälle, kurkottamaan linon avulla voimaa sisältään.

Ehkä hän ei ole vielä liian väsynyt.



Ina on aivan rätti.

Hänen piti kulkea monta korttelia ilman merkkejään peittävää takkiaan, mutta Ina ei missään nimessä halunnut palata hakemaan omaisuuttaan. Osittain siksi, että hän ei halunnut kohdata sireenejä, osittain varoen muita metsästäjiä. Suurimmaksi osaksi siksi, että kotiovelle selviytyminen vei häneltä voimia kyllin.

”Tervetuloa kotiin, Sisar. Luulin jo sinun lähteneen keikalle.”

Ina potkii saappaat eteiseen ja irvistää reidestä leimahtavalle kivulle. Hän nilkuttaa keittiöön, kääntää värjyvän sähkövalon päälle ja tarkastelee jalkaansa. Vammojen arvioiminen on hänelle ikävän usein toistuvaa rutiinia, mutta kunnollisen kuvan saadakseen hänen on kuoriuduttava ulos housuistaan.

”Jokin sinut on kiireisenä pitänyt. Onko verta paljon?” Veke kyselee arkisesti.

”Haava ei vaikuttanut syvältä, se on reiden ulkosyrjällä”, Ina sanoo ja irvistää nähdessään röpelöiset reunat, ”Pari tikkiä tekisi kyllä terää.”

Veke nappaa hyllyltä kaksi mukia ja kaataa niihin kahvia pöydällä olevasta pannusta. Tyrkättyään toista mukeista kevyesti Inan suuntaan hän haroo hetken ilmaa, ennen kuin löytää tuolin selkänojan ja istuu. Ina kurkottaa ottamaan oman kahvinsa särkeviin käsiinsä, tajuten vasta kupin kuumaa pintaa vasten miten viileät hänen sormensa ovatkaan. Se on hieman huolestuttavaa, etenkin kun ulkona on vielä yli kaksikymmentäviisi astetta lämmintä niin sanotusta syksystä huolimatta.

”Voin parantaa sen, jos tahdot. Tarinaa vastaan”, Veke sanoo lopulta.

Ina huokaisee, mutta hivuttautuu istumaan pöydän päälle. Tarjous on paras jonka hän tulee saamaan, eikä Ina tosiaankaan jaksaisi odotella haavan umpeutuvan itsekseen. Lisäksi kolottava väsymys kertoo, ettei hänen ole enää viisasta käyttää loitsujaan sinä päivänä. Asetuttuaan sopivalle etäisyydelle Ina ohjaa Veken sormet paljaalle reidelleen, valmiiksi jo mahdollisimman lähelle viiltoa.

”Häijyn oloinen”, Veke sanoo tapaillen rispaantunutta ihoa.

Ina ei vastaa siihen mitään, vaan auttaa Veken vammautuneen käden sormet arpiloitsun päälle. Hän sihisee ihon venyessä, sillä vaikka loitsun avulla haavan reunat kuroutuvat takaisin yhteen, kivutonta se ei ole. Jäljelle jäävä sauma on koholla ja punainen, mutta ei vuoda enää.

”Haluaisin nyt kuulla sen tarinan. Haiset ruudille ja tunnen jalkasi tärisevän”, Veke toteaa, nyt jo hieman jähmeämpään sävyyn.

Ina nuolaisee huuliaan ja ottaa pitkän siemaisun kahvistaan. Veken kulmat ovat synkässä kurtussa himmeinä seisovien silmien yllä, aivan kuin hän tietäisi jo. 

”Minä… Minusta on ilmeisesti etsintäkuulutus. Ainakin tietyissä piireissä.”

Veke puristaa huulensa tiukaksi viivaksi ja nousee pöydästä, työntää terveen kätensä haromaan raivokkaasti hiuksiaan. Sitten hän kääntyy takaisin Inaa päin, jonka on itse etsittävä muuta katsottavaa kuppinsa pohjalta. Ilme Veken kasvoilla on liikaa, pettymystä ja turhautumista ja epätoivoa.

”Muistatko mitä sanoin sinulle pari viikkoa sitten? 'Sinun täytyy hellittää vähän Ina, astut kohta yksille varpaille liikaa Ina!' Sinusta on tullut niin ahne, että muut näkevät sinut uhkana!”

”Sehän kertoo siitä, että olen vihdoin tarpeeksi hyvä, vai mitä? Osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, Ina tokaisee.

Hän laskeutuu alas pöydältä ja horjahtaa, kun jalat eivät olekaan ottaakseen häntä heti kannettavakseen. Ina tarrautuu pöytälevyyn ja nieleksii vatsassaan kiertävää heikotusta pois, räpyttelee silmiään.  Hän kieltäytyy olemasta heikko, kieltäytyy huomaamasta että jokin olisi vinossa. Veke seisoo kuitenkin paikallaan, Veke joka saattaa olla sokea mutta näkee silti aivan liikaa.

”Osaatko?” Veke mumisee.

Ina teeskentelee, ettei hän kuullut mitään. He ovat tunteneet Veken kanssa kauan, mutta hän ei silti aio alistua paapottavaksi. Ina kumartuu varovasti poimimaan aseensa vyöltään ja nousee hitaasti takaisin pystyyn. Huimaus pysyy kyllä aisoissa.

”Onko meillä vielä panoksia jossain?”

[Larjus]

Oih, onpa ihana huomata että sulla riittää vielä inspiraatiota näistä hahmoista ja tästä maailmasta kirjoittamiseen 😊 Kauhistelin itsekseni jo siinä sunnuntai-iltana just vähän ennen nukkumaanmenoa, että missäköhän välissä ehdin lukea tämän kaikessa rauhassa, ja vastaus oli sitten "tänään aamulla puoli kuuden aikaan ennen kuin olen saanut itseäni edes sängystä ylös" 😅 Mut tää toimi kyllä hyvänä herättäjänä aamuun!

Tosi mukavaa saada jatkoa näiden hahmojen tarinaan, vaikka tässä ilmenneet asiat ei mitään kaikkein kivoimpia olekaan, ainakaan hahmojen kannalta. Hurjaa, että Inan nappaamisesta on tarjolla suuri palkkio. Luotuun maailmaan ja sen yleismeininkiin ja -tunnelmaan moinen kyllä sopii. Kukakohan sen on tehnyt, ja miksi? No, ehkä sekin vielä selviää. Toivottavasti Tuntuu nimittäin jännältä ajatella, että Inasta olisi ehtinyt syntyä jollekulle niin iso uhka, että tämä on saatava elävänä tai kuolleena. Varsinkin kun hän ei ihan niihin "pimeimpiin" piireihin vaikuta kuuluvan (kun kerta kohteetkin ovat vain niitä, joita lainvalvojatkin jahtaavat). Mutta ehkä hänestä on tajuamattaan tullut niin hullu ja nälkäinen että hänet nähdään riskitekijänä.

Inan ja Veken välinen suhde on miellyttänyt minua jo aiemmissa tarinoissa, ja sama tunne jatkuu tässä. Hyvä, että Veke yrittää olla jonkinlainen järjen ääni ja jarrukin Inalle, vaikka alkujaan tämän palkkionmetsästyshommiin veti mukaan. On kuitenkin hyvin selvää, että Ina on Vekelle tärkeä, ja veikkaan että hänen paha loukkaantumisensa ja sen seuraukset ovat saaneet hänet näkemään asioita eri näkökulmasta kuin aiemmin. Voipi vain olla, ettei hänestä ole niin paljoa Inaa pidättelemään. Tämä on sen verran kovapäinen tapaus.

Tykkään tosi paljon siitä, että tämän otsikko jatkaa edellisten jo luomaa kaavaa. Tämän ensimmäisen osankin perusteella se näyttäis sopivan tälle erinomaisesti, Ina kun on ollut jo metsästäjä ja nyt hänestä on sitten tullut myös saalistettukin. Mut en kyllä yhtään ihmettelis, vaikka otsikko tulevien osien aikana avautuu enemmän ja ihan uusillakin tavoilla. Mukavaa jäädäkin odottelemaan ja seurailemaan, mitä tässä tapahtuu tulevissa osissa. 😊

[hiddenben]

Vihdoin pääsin lukemaan tämän uuden aloituksen tutuille hahmoille! Niin kuin Larjuskin kommentoi, ihan huippua, että nämä hahmot ja tämä maailma inspiroi sinua kirjoittamaan enemmän. Minä sujahdin tähän maailmaan mukavasti takaisin heti ensilauseista lähtien ja oli kivaa päästä lukemaan jälleen hyvää toimintaa - ihailen kyllä näitä kohtauksia ja minusta nämä ovat joka tarinan myötä parempia. Tässä oli tosi hyvää ja vauhdikasta kerrontaa, mutta pysyin hyvin mukana, vaikka asetappelut harvoin ovat suosikkikohtauksiani

Panokset ovat heti tässä ensimmäisessä osassa korkealla ja tuo palkkio Inasta (vieläpä elävänä tai kuolleena!) tuo hyvää jännitettä tarinaan. Olen iloinen, että Ina päätti kertoa asiasta Vekelle, vaikka tämä ei asialle mitään kauheasti voikaan tehdä, mutta ehkä Veke onnistuu silti pitämään Inan edes jotenkuten maan päällä. Tässäkin tarinassa, kuten aiemmissa, on aistittavissa se, kuinka Ina tasapainottelee veitsenterällä eikä koskaan voi tietää, milloin hän menee liian pitkälle. Tässä luvussahan hän jo meni voimiensa äärirajoille, tai ainakin tuntui siltä, ja voin kuvitella, että tilanne menee vain pahemmaksi. Hyvää jännitettä siis!

Veken ja Inan välinen suhde on kyllä tosi kiinnostava ja olen iloinen, että Veke on vahvasti läsnä myös tässä tarinassa. Toivon, että hän löytäisi voimaa saada Ina ymmärtämään, sillä Vekellä tuntuu olevan parempi käsitys palkkionmetsästyksen kohtuullisuudesta, kun taas Ina on nuorempana ja naiivimpana, ehkä myös epätoivoisempana, valmis uhraamaan ehkä tietämättään liikaa. Mutta olen kyllä samaa mieltä Larjuksen kanssa siitä, että Ina saattaa olla sen verran kovapäinen tapaus, ettei mikään Veke oppi mene päähän. Saa nähdä, tapaako Ina jossain vaiheessa vertaisensa, joka voisi opettaa hänelle järkeä!

Kuinka vain, superhyvä aloitus uudelle palkkionmetsästystarinalle! Kivaa päästä seuraamaan tätä, kiitos tästä ensimmäisestä osasta

[Linne]

Takaraivossa on kolkuttanut syyllisuus siitä, että joku on kirjoittanut mulle näin ihanan juhannustaian enkä ole vielä ehtinyt sitä kommentoida. Pahoittelut siis siitä!

Sitten asiaan! Tahraantuneita - tekstin olenkin jo aikaisemmin lukenut ja siihen tykästynyt, joten tämä taika ehdottomasti ilahdutti. Taikuus tuo palkkionmetsästäjämaailmaan twistin joka pitää mielenkiintoa yllä. Lukisin mielelläni lisääkin siitä, miten taikuus tässä maailmassa toimii.

Hahmoja ei ole tekstissä montaa, mikä toimii, sillä heihin tutustuu silloin erittäin hyvin. Tykkään erityisesti siitä, miten ristiriitainen hahmo Ina on. Toisaalta hän on hyvin pätevä, kuten alun kohtauksesta näkyy, mutta toisaalta ottaa turhia riskejä, eikä tiedä milloin lopettaa.
Tykkään tosi paljon Inan ja Veken dynamiikasta ja se tuntuu todella luontevalta. Ina on niin kovapäinen tapaus, ettei Veken varoittelut ihan mene perille olisikin hauska tietää mikä (jos mikään) lopulta pysäyttää Inan.

Kiitos tästä taiasta, pidin siitä kovasti! T

[Isfet]

Larjus, sängyssä lukeminen on mood, hienoa, että tähän tarinaan vielä riittää kiinnostusta! Ina ja Veke ovat kohtuullisen vaikeaselkoisia molemmat, jopa arvaamattomiakin, mutta jospa tämä kuitenkin taas avaisi jotain. Tai niin ainakin aina kuvittelen, toteutus voi olla sitten toista luokkaa. Inan härkäpäisyyttä ja yleistä elämänasennetta kuitenkin puidaan varmasti! Ainakin joskus. Kiitos kommentistasi!

hiddenben, olen aina huolissani saanko pidettyä sarjoissa tasoa yllä, joten on huojentavaa kuulla, että ainakin toiminta vain paranee! En olisi kyllä arvannut että päädyn kirjoittamaan tällaista tarinaa, saati nauttimaan siitä. Esimerkiksi leffoissa tapaan pyöritellä yliampuvalle räiskinnälle silmiäni (poikkeuksena ehkä Matrix, mutta se onkin käytännössä kulttiklassikko), mutta ehkä minä todellisuudessa olenkin huijannut itseäni    Hienoa kuitenkin, ettei tämä äkillinen oirehtiminen ole vienyt liikaa painoa muulta tarinalta. Kiitos kommentistasi!

Linne, et ollut myöhässä ollenkaan, kun en itse ennättänyt edes toista osaa julkaista! Kiva kuulla, että hahmot ovat sinulle jo jossain määrin tuttuja, se varmaankin helpottaa tekstin lukemista vaikka yritänkin tehdä melko lähestyttävän myös uusille lukijoille  Muun muassa tuota taikuutta on tarkoitus availla hiukan sopivassa välissä. Inalla ei ole kovin paljon läheisiä tuttuja, ehkä hankalalla luonteellakin on sen kanssa tekemistä ammatinvalinnan ohella. Oli muuten sangen ilahduttavaa, että Inan itsepäisyys nousi jokaisessa kommentissa esille    Kiitos vielä, ihanaa, että taika miellytti ♥


A/N: Minä yritin, mutta totesin sitten, että annan suosiolla osien olla eri pituisia  Seuraava on jälleen pidempi. Lisäksi olen pyöritellyt näiden osien järjestystä ja sisältöäkin, toivottavasti sain kaavan nyt sopivaksi      Rehellisesti sanottuna tämä kyseinen osa tuntuu hieman epätasapainoiselta, tai muuten vain oudolta, mutta suokaa se anteeksi. Tämä paranee tästä vielä!



2.

Toinen yrittäjä ampuu Inaa selkään.

Luoti osuu vasempaan kylkeen hieman lonkan yläpuolelle ja tulee vatsan puolelta läpi. Ina romahtaa maahan yllättävästä kivusta, kuulee seuraavan laukauksen viuhuvan yli yläpuoleltaan. Kauhistuneen sijasta Ina on lähinnä raivoissaan, miten joku kehtaakin hyökätä hänen kimppuunsa tällä tavalla. Sydän hakkaa ja hampaat pureutuvat yhteen, kun Ina ponnistaa itsensä takaisin pystyyn. Hän ravistaa takin pois yltään ja tähyilee viereistä rakennusta, puoliautiota kerrostaloa josta kajahtaa vielä yksi laukaus. Sitten Ina romahduttaa parvekkeen ja antaa hyökkääjänsä pudota kolme kerrosta katutasoon.

Ehkä hän innostui hieman liikaa. Linon kuohahdus jättää jälkeensä huimauksen, särkyneitä ikkunoita sekä alas ropisevaa seinälaastia. Suussa maistuu veri, hän taisi purra huulensakin rikki.

”Haluaako joku muukin? Haluaako joku muukin pelkuri tulla ja hyökätä takaapäin kuin rotta?”, Ina kirkuu, ei huuda vaan kirkuu, niin kovaa ja korkealta että hänen äänensä sortuu.

Aamuun heräilevä kaupunki ei vastaa, mutta jostain kauempaa kuuluu katuja siivoavien kemissien sähinänsekaista mouruntaa. Ina nojaa huohottaen seinään ja tajuaa suunnilleen siinä vaiheessa vuotavansa yhä verta. Hän umpeuttaa haavansa hieman horjuvin jalon, kerää Vekeltä lainatun takkinsa ja jatkaa matkaa.

Hänellä on yhä keikka tehtävänä.

Ina ruuvaa taskussaan kantamansa sytytystulpat takaisin maasturiinsa ja ajaa ulos kaupungista. Hän uskoo seuraavan kohteensa olevan hankintamatkalla, kaupungin ulkopuolelta saatava tavara on erilaista ja halvempaa kuin mustan pörssin kuumassa keskipisteessä. Ja hänen havittelemansa henkilö ei kaihda keinoja.

Inan tietojen mukaan Cassandra on kovan luokan kauppias, joka myy kaikkea varastetuista autonosista henkilöpapereihin sekä taideväärennöksiin. Nainen on liian liukas, liian vaarallinen yhytettäväksi päistikkaan. Niin hän on kuullut.

Ja silti Ina seuraa häntä vain etsiäkseen hetkeä, jolloin hänet on mahdollista yllättää.

Aikanaan Veke olisi pitänyt sitä kunnianhimoisena yrittelijäisyytenä. Hän oli sellainen itsekin, silloin kun hän opetti Inalle keinoja tavoitella pääsyä pois kadulta. Veke avasi Inalle palkkionmetsästäjien maailman puolivahingossa, tai pikemminkin Ina näki tilaisuutensa tunkea varpaansa vastaan tulleeseen ovenrakoon. Veke antoi Inalle mahdollisuuden saada maistiaisen linosta, sen herättämästä taikuudesta ja voimasta. Veke tavoitteli hänen kanssaan aivan samoja asioita, tosinaan myös hänen rinnallaan.
Ennen kuin Veke loukkaantui keikalla liian vakavasti ja Ina näki tilaisuutensa maksaa takaisin.

Nyt mies olisi varmaan tuominnut Inan varomattomuudesta.  Varmaan, sillä Ina ei kertonut hänelle minne oli menossa. Itseasiassa Ina livahti ulos ennen kuin Veke heräsi, haluttomana kertaamaan edellisen illan keskustelua syyllistyksineen.

Ina nuolaisee kipeää huultaan ja polkee hieman lisää kaasua. Olisi valehtelua väittää, että pienen välimatkan ottaminen ei olisi houkuttanut häntä liki yhtä paljon kuin uuden saaliin nappaaminen. Sanoi Veke mitä sanoi, Inan on jatkettava elämäänsä.

Hän ajaa, kunnes aurinko paistaa suoraan yläpuolelta ja sekä Ina, että auton jäähdytin tuntuvat saavuttaneen kiehumispisteensä. Ina pysäyttää maasturinsa puun varjoon, tarkastaa sijaintinsa kartasta ja vetää hatun silmilleen. Paras paikka seudun pimeille hankinnoille on Volna, pikkukaupunki vielä tunnin ajomatkan päässä. Siellä on tarpeeksi läpikulkijoita tavaran vaihtumiseen, tarpeeksi kasvoja unohdukseen ja sokerina pohjalla kaivostyöläisten salakuljettamaa 2. luokan linoa. Inan on kuitenkin parasta odottaa illanhämyyn saakka, työpäivän päättymiseen saakka kaupunki on liian väljä massaan sulautumista varten.

Ainoana haasteena on, että Volna on epäedullista ilmastoa Inan kaltaisille. Kaivostyöläisillä ei yleensä ole tapana arvostaa sitä, että heidän kuoputtamansa lino päätyy toisia elannokseen saalistavan palkkionmetsästäjän iholle. Muidenkin ihmisten reaktio on yleensä nihkeä, mutta maalaiskylissä tai pääkaupungissa harvemmin muodostetaan lynkkausjoukkoja.

Ina pyyhkäisee hikeä naamaltaan ja yrittää levätä.



Hän jättää autonsa kaupungin laitamille, sulkee hakasen kauluksestaan pitääkseen takin aloillaan ja etsiytyy vilkkaaseen juottolaan. Ina istuu tiskin kulmalle, mahdollisimman lähelle seinää. Väkijoukko on sekalaista, mutta yhtäläisen nuhruista. Känsäisiä kouria, muodottomia hattuja ja hiekan hankaamia vaatteita. Inalla ei pitäisi olla vaikeuksia sulautua joukkoon, ei edes huonosti istuvassa takissa jossa on luodinreikä sekä puukoniskun jäljiltä parsittu repeämä.

Ina naputtaa hajamielisesti sormiaan pöydän naarmuiseen, mutta yllättävän puhtaaseen pintaan. Kärsimätöntä, kuiskaa ääni hänen päässään. Ina rutistaa sormensa nyrkkiin, ja muutaman minuutin kuluessa kapakoitsija nojautuu lähemmäs kuuntelemaan hänen tilauksensa.

”Kylmä olut”, Ina sanoo.

”Tahdon nähdä maksun ensin. Onhan sinulla rahaa?”, hänen vastapelurinsa tokaisee, tyhjätaskuihin tottuneen ihmisen käytännöllisyydellä.

”Ei rahaa”, Ina sanoo, ”mutta tämä on.”

Ina kaivaa hyökkääjiltään viemänsä armeijan pistoolin taskustaan ja tyrkkää sen tiskille. Kapakoitsija lyö kätensä sen päälle, laskee toiselle asiakkaalle juoman ja tarkistaa sitten lippaan. Se on helppo avata, mutta asetta pyörittävät kädet eivät näytä täysin tottumattomilta. Lopulta hän tönäisee aseen takaisin Inalle.

”En ota vastaan maksua aseina, varsinkaan tyhjiä.”

Ina tukahduttaa huulilleen pyrkivän hymyn, asia on aivan kuten hän muistelikin. Sen sijaan hän työntää pistoolin takaisin taskuunsa. Sydän takoen Ina nojautuu tiskin ylle, nuolaisee huuliaan hermostuneella eleellä ja rummuttaa sormiaan puuhun, tällä kertaa tarkoituksellisesti.

”Ehkä sitten tiedät jonkun, joka voisi muuttaa tämän joksikin kiliseväksi?”

Kapakoitsija tuijottaa häntä yhden hiljaisen hetken, tyrkkää pois itseään lääppivän käden ja nojautuu takaisin Inan puoleen.

”Ehkäpä. Kuulostaa siltä, että sinua taisi lykästää. ”

Ina saa osoitteen ja nimen, jonka sanomalla hänet päästetään ovesta sisään ja viitotaan takahuoneeseen. Hän avaa takkinsa hakasen rennosti ja laskee näkemänsä ihmiset. Nopeasti talon läpi kulkiessaan hän näkee ainakin kolme henkilöä, neljäs on juuri lähdössä. Varmaakin toinen asiakas. Vaihtoehtoisia pakoreittejä on useita, mutta kuinka nopeasti kahakkaan mahdetaan reagoida? Ehkä hänen kannattaisi vain tehdä kaupat, odottaa ulkona ja välttää turhaa hälinää. Toisaalta hän ei –

Se ei ole Cassandra.

Inan tekisi mieli kajauttaa mieheltä taju kankaalle pistoolinperällä silkasta turhautumisesta, mutta sen sijaan hän päätyy purkamaan aggressiotaan nyhtämällä aseesta paremman hinnan kuin olisi uskonutkaan. Kaikki mitä vaaditaan on hieman lavertelua aseen keveydestä ja käytettävyydestä, armeijan standardeista ja kaikista eri panosvaihtoehdoista. Pikkutekijä, Ina tuumii, ja jättää asian sikseen.

Vaikka näkeehän sen nyt päältäkin. Pistoolin tarkastelu on pitkällistä, mutta selvästi ammattitaidotonta. Liian avokaulainen paita, naurettava kultaketju kaulassa. Mafiapomoa leikkivät ovat todellisuudessa kaukana kaikesta vallasta ja rikkauksista.
 
Huoneesta poistuessaan Ina tunkee laatat taskuunsa nyökkää. Seuraava asiakas on jo odottamassa vuoroaan, sormet hypistellen nahkakukkaroa levottomasti. Mies haluaa selvästi päästä omaisuudestaan eroon, ja kauppiaalla on mahdollisuus heti korvata ainakin osa tappiostaan.

Ina yrittää näyttää kiireettömältä astuessaan ulos kellertävien katulamppujen valaisemille kaduille, ihmisiä on liikkeellä harvakseltaan. Hetken tilannettaan pohdittuaan Ina lähtee kävelemään autolleen. Pidempään vierailuun ei ole syytä, varsinkaan näin epäystävällisessä kaupungissa. Hänen mahdollisuutensa Cassandran saamiseen lienevät paremmat heidän yhteisellä kotikentällään, kun Volna kerran osoittautui hukkareissuksi. Lisäksi hän ehtii kaupunkiin vielä aamuksi, jokaisen potentiaalisen syrjäkylän kiertämiseen menisi päiviä.

Käynnistettyään maasturinsa Inan on pakko kaikesta huolimatta virnistää ja pudistella hieman päätään. Hänen saamansa hinta sentään oli kohtuullinen, varsinkin deaktivoidusta aseesta.

[Larjus]

Luinpa sitten tämänkin osan aamulla sängyssä Katotaan tuleeko tästä ihan tapa mulle.
Minua ainakaan ei haittaa, vaikka osa luvuista lyhyempiä olisi, koska niin siinä käy itsellekin joskus. Parempi mennä sisältö edellä kun jakaa tarinaa osiin Hyvältä vaikuttaa ainakin tähän mennessä! (ja kyl mä uskon, että jatkossakin näyttää hyvältä.)

Inalla on kyllä karu tilanne, kun nyt jo ammutaan selkää. Hän tietenkin yrittää suhtautua asiaan kuin se ei olisi mikään iso juttu, ja jatkaa yhä keikkojaankin. Väkisinkin miettii, että voiko siinä käydä hyvin... Jotenki tykkään siitä, kun tämä keikka ei heti tässä osassa tullutkaan suoritetuksi, vaikka samaan aikaan jääkin sellainen fiilis, et ääää mitä sitten, löytyykö Cassandra ja miten käy keikan? Ei yhtään yllättäisi, jos Ina törmää vielä muihinkin ihmisiin, jotka yrittävät saada hänet kiinni. Vähän pelottaa hänen puolestaan, mutta aina voi turvautua siihen ajatukseen, että hän on päähenkilö, niin ei hän varmaan ainakaan heti ole kuolemassa... 😅 Mut kunhan ei mitään muutakaan kamalaa tapahtuisi (vaikka sit samaan aikaan sitä odottaa jotain hurjia käänteitä).

[Isfet]

Larjus, niinhän sitä sanotaan, että rutiinit ovat tärkeitä    Ei kannata tapaa päähenkilöä heti jatkiksen alussa, mutta vastoinkäymisiltä ei voi välttyä... Kiitos paljon kommentistasi! ♥

A/N: Kolmatta osaa pukkaa, eikä siitä kai sen enempää    Toivottavasti tykkäätte!



3.

Kolmannella kerralla Ina on edelleen Cassandran jäljillä, tällä kertaa väijymässä yhtä kiertävän mustan pörssiin markkinapaikoista. Hän on juuri pohtimassa missä ja milloin kauppias mahtoi laskea suojauksiaan, kun hän itse huomaa tulleensa yllätetyksi. Sähköisku on heitetty kaukaa, mutta saa Inan silti vaipumaan kipristelevään sikiöasentoon. Lähempää se olisi vienyt tajun.

Ennen kuin Ina saa aikaa toipua, hänet tyrkätään selälleen ja veitsi painuu hänen kaulalleen. Toinen käsi vääntää hänen rannettaan kipeästi.

”En voi kyllä sanoa, että sinua tulisi ikävä. Minäkin havittelen Cassieta.”

Ina irvistää kivusta. Miehen toinen polvi painaa syvälle hänen reiteensä ja ranteessa tuntuva tulihehkuinen vääntö alkaa säteillä jo olkapäänkin nivelsiteisiin. Koko käden sijoiltaan menemiseen tarvittaisiin vain yksi riuska kääntö lisää.

”Kai, vai kuinka?”, Ina huohottaa, ”aina yhtä tarpeetonta väkivaltaa.”

”Jokaisella sarjamurhaajalla on omat maneerinsa”, Kai toteaa, ”Kuvitteletko itse yhä olevasi jotain muuta?”

Ina yrittää kohottaa vapaata kättään, mutta samalla sekunnilla hänen oikea kätensä riuhtaistaan pois kuopastaan. Ina parkaisee yllätettynä ja puree huulensa halki pidätellessään valitusta. Kai on sairas paskiainen, mutta tätä tyydytystä Ina ei anna. Miehen silmät välähtävät haasteen hillittyä riemua.

Inasta tuntuu, että hänen pitäisi vähitellen alkaa pelätä. Sen sijaan hänen mielensä laukkaa, polttavan kivun laantuessa sykäyksittäin. Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun hänet painetaan maahan, eikä Inalla ole aikomusta tälläkään kertaa kuolla sillä tavoin. Kain seuraavat sanat kuitenkin hyydyttävät hänet täysin paikoilleen.

”Tiedätkö, mitä rajansa ylittäneille palkkionmetsästäjille tehdään? Et varmaankaan, yleensä teikäläiset vain päästetään päiviltä. Aika harva vaivautuu kuljettamaan tikittävää aikapommia ilmoituksen jättäjälle.”

Kai liikahtaa saaden Inan nytkähtämään, reiden puristuessa uudesta kohtaa. Miehen toinen käsi siirtyy pitämään kiinni hänen leuastaan, kun puukko valuu hiljalleen alaspäin kaulalta.

”Ne ovatkin isoja kihoja, sellaisia joilla on julkisuuskuva kunnossa, mutta hieman liian hämäriä sivubisneksiä. Tai ehkä oma toimisto, jonka menestys on kärsinyt liian innokkaasta kilpailijasta. Pelkän tappamisen sijasta ne ottavat terävän veitsen, ja viiltävät siistin rastin joka ikisen loitsumerkin päälle”

Kain kuiskaus on paholaismainen, kun hän kuljettaa puukkoaan Inan käsivarsia pitkin. Se saa järjettömän kauhun vellomaan hänet vatsassaan, Kain maalaama kuva alkaa vaikuttaa kuolemaakin pahemmalta vaihtoehdolta.

”Ei”, Ina kuiskaa.

”Kyllä vain”, Kai virnistää, ”Kaikki ponnistelusi valuvat hukkaan, loitsusi muuttuvat käyttökelvottomiksi ja kipukin on karmea. Minäkin toimitan yleensä hengetöntä riistaa, mutta voisin miltei tehdä kohdallasi poikkeuksen, jos saisin jäädä katsomaan.”

Ina toimii nopeasti. Kun terä on yhä poissa hänen kaulaltaan, hän iskee vasemman nyrkkinsä Kain ohimoon ja tyrkkää kädellään miestä naamaan. Nenäverenvuoto ja sormien aiheuttama kipu silmissä sokaisevat hetkeksi.

Ina tietää, ettei hän saa kierähdettyä pois Kain painon alta, joten hän vie sormet niskalleen ja turvautuu kamppiloitsuun. Se tönäisee miestä niin paljon, että Ina pääsee miltei pakenemaan. Viime hetkellä Kai tarraa kiinni hänen nilkkaansa ja tempaisee sitä sivulle. Lujaa.

Ina ulvaisee sijoiltaan menneen käsivarren tömähtäessä takaisin katon betoniin. Nivel liikkuu, mutta ei luisu paikoilleen.

”Älä yritäkään paeta!”

”Olisit sitonut minut”, Ina pihahtaa tavoitellen asettaan.

”Sidontaloitsu on nyhverölle”, Kai murahtaa siristellen vetistäviä silmiään.

Ina huitaisee miestä kohti viiltoloitsulla, ensimmäisenä sormiensa alle osuvalla, ja tuntee otteen kirpoavan nilkastaan. Hän ryömii äkkiä kauemmas, painaa kämmenensä alustaa vasten.

”Kerran minut miltei kuristettiin sellaisella. Olen eri mieltä”, Ina kähähtää, ennen kuin pirstoo loitsulla katon altaan.

Hän putoaa betoninsirpaleiden, harjateräksen palojen ja puunkappaleiden sekaisessa pölypilvessä alempaan kerrokseen. Huone näyttää jonkinlaiselta hylätyltä toimistolta, mutta Inalla ei ole aikaa jäädä tutkimaan asiaa. Kai ei haavoittunut vakavasti, joten Ina nojaa terveen kätensä varaan ja punnertaa itsensä ylös. Nilkkaa jomottaa, mutta se kestää hänen allaan.

Ina kompuroi käytävään ja läimäisee oven takanaan kiinni, tietäen ylhäältä kuuluvasta kolinasta Kain jo pyrkivän pudottautumaan hänen peräänsä. Miehen alastulolla on kaikki edellytykset olla parempi kuin hänellä, Ina vain yritti vetää itsensä jonkinlaiselle kerälle. Se vähentää hänen saamaansa aikaa.

Ina tuhlaa voimiaan yliaistiloitsuun lähtiessään käytävää oikealle, sisään toisesta vastaantulevasta ovesta. Kahvihuone. Ina vetäytyy kulman taakse kalusteista riisuttuun keittiönurkkaan ja kömpii irti riivityn tiskikoneen jättämään syvennykseen. Hän puristaa pistooliaan kuin viimeistä oljenkortta, yliaistiloitsua ylläpitävä lino jäytää hänen luitaan. Mutta sen avulla Ina tuntee, että Kai on lähtenyt käytävää oikeaan suuntaan, tietysti on, Ina varmasti jätti jälkiä –

Kai on ovella.

Toinen loitsu törmää Inan jättämään, joka sävähtää ja sammuu. Kahva painuu alas ja Kai on huoneessa, kävelee lähemmäs ja ensimmäisen silmäyksen saadessaan Ina ampuu. Ohi, mutta Kai pyörähtää ja hän saa paremman kulman. Seuraava luoti osuu kalloon.

Ina nieleksii ja antaa vapisevien käsiensä herpaantua, itkettäisi mutta itkuun ei ole syytä. Hänen on jatkettava liikkumista, edettävä eteenpäin. Aina hälinästä poispäin.

Ina puristaa hampaansa yhteen, nojaa itsensä kiinteää kaappia vasten ja tyrkkää olkanivelensä paikalleen. Ensimmäisellä kerralla kun hänen olkapäänsä meni sijoiltaan Veke muljautti sen takaisin, Ina ulvoessa polvillaan kuin lapsi. He olivat tehneet juuri yhteisen keikan, ehkä aavikolla. Viime aikoina yksityiskohtia on ollut vaikeampi muistaa, toimeksiannot sulautuvat toisiinsa.

Se kertoo vain siitä, että Ina on ollut ahkera. Kaikkea ei voi muistaa, se on täysin luonnollista. Tavallista.

Hän ottaa haltuunsa Kailta löytämänsä kaksi veistä ja aivan liian suuren takin, vetää sen päälleen. Hetken harkittuaan Ina nirhii myös letille sidotut hiuksensa lyhyeksi, ne ovat aina tiellä muutenkin. Jos hän nostaa kaulukset pystyyn ja painaa hattunsa syvälle päähän, niskassa oleva loitsumerkki peittyy kyllä.

Hattunsa…

Ina kompuroi takaisin puoliksi sortuneeseen toimistoon ja potkii lattialta löytyvää romua, kunnes hän löytää litistyneen nahkastetsonin. Vekeltä lainatun takin hän oli riisunut jo kohdettaan tarkkaillessaan, eikä hänellä ole aikaa jäädä sitä etsimään. Hän kiirehtii portaisiin ja laskeutuu alas kaikki neljä kerrosta katutasoon. Aurinko paahtaa viistosti lännestä päin, mutta varastetun rotsinsakin alla Inaa hytisyttää.

Hän kävelee mahdollisimman suorassa, yrittää olla näyttämättä heikolta tai riidanhaluiselta. Kaduilla ulkomuodolla on väliä, hän oppi sen jo silloin kuin piti niitä ainoana kotinaan. Pienellä bluffilla pääsee pitkälle. Ina tuntee nopeimman reitin, mutta nyt hän karttaa kaikkein syrjäisimpiä kadunmutkia. Nilkan vihlonta yltyy metri metriltä, aina uusien askeleiden ja veren kuohunnan vähenemisen myötä. Vaikka lino ja adrenaliini häivyttävät kipua tehokkaasti, todellisuus palaa aina myöhemmin.

Vasta toimiston portaita noustessaan Ina tuntee olevansa jokseenkin turvassa, mutta vilkuilee yhä ympärilleen näppäillessään ovikoodin ja astuessaan sisään. Susa on omassa huoneessaan tietokonetta selaamassa ja nostaa katseensa vasta, kun Ina nojaa pöytään häntä vastapäätä.

”Minä tarvitsen helpon ja nopean keikan”, Ina sanoo.

”Menikö edellinen pieleen?”, Susa sanoo palaten silmäilemään näyttöä, ”Luulin, että pärjäisit hänelle, et ole enää niin typerä kuin vuosia sitten.”

”Ei, minä… Tämä on henkilökohtainen ongelmani.”

Susa nostaa katseensa tietokoneestaan ja katsoo Inaa purppuraisten linopiilolinssiensä läpi, tarkemmin tällä kertaa. Se tuntuu yhtä epämukavalta kuin ensimmäiselläkin kerralla, kuin Susa näkisi hänestä kaiken ja tallettaisi sen muistiinsa. Pölyn, leikatut hiukset ja jäytävän uupumuksen, joista voi tehdä omat johtopäätöksensä. Erityisesti silmiin kohdistuva tuijotus on turhan kiinteä, Ina pelkää päästävänsä ulos aivan liikaa tunteita.

”Se on siis totta. Kuulin huhuja, että jotakuta teistä metsästetään.”

Susa nousee pöytänsä takaa, kaataa termoksesta kahvia mukiinsa ja selaa sormella koko seinän peittämää kansioriviä. Ei toimeksiantoja, vaan lupapapereiden varmuuskopioita, karttoja, sopimuksia. Käsinkirjoitettuja papereita, jota Susa ei näytä kenellekään. Hänen sormensa naputtaa yhtä muovista selkämystä vasten, ennen kuin nainen pyörähtää ympäri varoittamatta.

”En muista, että näin olisi käynyt aiemmin. Tiedät kyllä, miten väkeni yleensä kaatuu. Kuten Katrin.”

Ina nostaa kätensä haamukipua henkivälle kaulalleen, hipaisten sormellaan oman viiltoloitsunsa aiheuttamaa arpea.  Susa ei sano mitään, mutta pingottunut hiljaisuus heidän välillään tuntuu kuiskivan kuten sinäkin.

”Etkö siis aio antaa minulle keikkaa?”, Ina kysyy haastavasti.

Susa tuijottaa häntä vastaan hetken, oikoo jakkuaan ja kääntyy nojautumaan takaisin näyttönsä puoleen.

”Helppo ja nopea, sanoit? Minulla olisi kömpelö murhaaja, jonka epäillään olevan vielä kaupungissa.”

Ina sitoo nilkkansa ja toimittaa kohteensa putkaan vielä samana yönä.

[Larjus]

Pysyin nyt sitten syntyneelle tavalle uskollisena ja luin tämänkin sängyssä makoillen Tosin illalla, en aamulla. Hyvin toimi iltasatunakin!

Tässähän oltiin heti oikee kunnolla toiminnassa ja hurjassa tilanteessa Ai kauhee ku tässä pelkää Inan puolesta, ja joitain kohtia lukiessa alkoi ihan puistattaa! Sen sitä saa kun on todella herkkä vatsa. Musta alkaa jo tuntua, että Inan ongelmat "etsintäkuulutettuna" vain jatkuu, eikä hän lopulta saa tehdä niitä nopeita ja helppojakaan keikkoja rauhassa vaan joutuu kamppailemaan omasta hengestään (vaikka nyt se vielä onnistuikin).

Hitsi kyllä kiinnostaa tietää, onko tässä taustalla jotain isompaa kuviota, onko jollain jotain henkilökohtaista kaunaa, vai onko Ina vain yksi monista, jotka pimeän puolen isot kihot kokevat liian suureksi uhkaksi 🤔 Raakaa on meno yhtä kaikki, onneksi voi itse vain seurata sitä turvallisesti ruudun toiselta puolelta.

[Isfet]

Larjus, tein Kaista tarkoituksella vähän kovemman vastuksen Inalle ravistellakseni häntä vähän, mutta tässä osassa tappelu (ainakin fyysinen) ja pelkääminen jää vähemmälle, koska halusin mukaan lisää Vekeä    Niin jäi kyllä juonen kehittäminenkin, mutta toivottavasti tykkäät silti, luet tätä sitten aamulla tai illalla  Kiitos, että jaksoit taas heittää kommenttia! ♥


A/N: Tovihan siinä vierähti ja jatkossakin on luultavasti luvassa epämääräisiä julkaisuvälejä, mutta neljäs osa on nyt kuitenkin tässä. Näitä tulee nyt kaiken kaikkiaan olemaan vähintään kuusi, ehkä seitsemänkin 



4.

Neljännen murhayrityksen palkkionmetsästäjät toimivat parina, poimien Inan kuin kypsän omenan toimiston liepeiltä. Hänen pitäisi tosiaan alkaa olla varovaisempi liikkuessaan tunnetussa ympäristössä.

Hyökkäyksessä on tiettyä suunnitelmallista sulokkuutta. Ensimmäinen heistä tekee Inaa kohti satunnaiselta ryöstöyritykseltä vaikuttavan iskun puukko kourassaan. Ina väistää, jolloin kumppani saa tilaisuuden kietoa ketjun hänen kaulansa ympäri takaapäin. Ennen kuin Ina ehtii tajutakaan, ensimmäinen hyökkääjä on varmistanut hänen kätensä erilleen. Kaikki sujuu kuin tanssi, vain muutamassa sekunnissa.

Ina vetää korahtaen henkeä ja polkee kiinniottajaansa kovaa jalkapöydälle, ponnistaen saman tien ilmaan potkaistakseen edessään seisovaa hyökkääjää. Hänen jalkansa osuvat rintalastan alaosaan, lähelle palleaa. Inan pään kolahtaa kuristajan naamaa vasten, nenän rusto antaa periksi luuta vasten. Ulvahduksesta huolimatta ketjun ote hänen kaulallaan pysyy kireänä. Hapenpuute alkaa ahdistaa, mutta Ina pakottautuu toimimaan, iskee kyynärpäänsä keskivartaloon ja työntää sormensa niskallaan olevaa kamppiloitsua vasten, tarttuen toisella kädellään kuristajaa reidestä.

He molemmat sinkoutuvat seinältä katuun, Ina henkeään haukkoen. Ensimmäinen palkkionmetsästäjä on jo tointunut kylliksi tarttuakseen veitseen. Ina potkaisee häntä sääriluuhun ja kömpii pystympään, vapautuen viimein takistaan. Ennen kuin hän ehtii taikoa, Ina tuntee sidontaloitsun näkymättömien köysien painavan hänen ranteensa yhteen.

”Paikoillasi, narttu.”

Ina heittää käsivartensa kuristajansa kaulan ympäri, lukitsee yhteen liitetyt ranteensa tämän leuan alle ja riuhtaisee kovaa. Hän yrittää käyttää ruumista suojautuakseen puukon iskulta, mutta se pääsee silti raapaisemaan hänen kylkeään.

Loitsun langettajan kuolema on kuitenkin vapauttanut hänen kätensä, antaen Inalle mahdollisuuden iskeä.



Ina työntää oven auki olkapäällään, nakkaa avaimet stetsoninsa sisään ja heittää sen hattuhyllylle. Asunnon lämpimännahkea ilma tuoksuu aavistuksen eukalyptukselle, Veke on varmaankin käynyt suihkussa. Ina kumartuu riisumaan saappaansa, irvistäen sekä kyljessä tuntuvalle kiristykselle, että lattialle valuvalle hiekalle. Jalat tuntuvat läpeensä hiertyneiltä.

”Onko meillä yhä sitä mustaa siimaa?” hän tiedustelee kävellessään peremmälle.

”Jos on, niin tiedät kyllä itsekin missä. Jos ajattelit tikata itsesi vaivihkaa, suosittelisin kuitenkin jotakin toista lankaa”, Veke sanoo kuivakalla äänellä.

Ina ilmehtii itsekseen kaivellessaan laatikkoa kaasulieden vieressä. Pihtien, hakaneulojen ja puuvillanarun sekamelskasta löytyy kuin löytyykin pieni kerä siimaa, sekä sopivia neuloja.

”En tiedä miksi aina oletat –”

”Minä en oleta, haistan veren –”

”Minä paikkasin sen heti!” Ina älähtää, ”Ja nyt haluaisin korjata viillon takissakin, jos sopii.”

Veke vaikenee hetkeksi, antaen Inalle tilaisuuden parsia rotsiin tulleen repeämän umpeen mahdollisimman siististi. Jonkinlainen vahva liima jättäisi nahkapinnan siistimmäksi, mutta ei Ina takkia missään tanssiaisissa aiokaan pitää. Veke nousee ottamaan kaapista halvan oluttölkin, pysähtyy hänen taakseen ja laskee käden Inan olkapäälle.

”Anteeksi. Mihin se osui?”

”Kylkiluiden päälle, vasemman kainalon alapuolelle”, Ina mumisee päätellessään ommelta.

Veke pudottaa sormensa verestä tahmealle kankaalle, eikä Ina viitsi panna vastaan miehen nykiessä sitä pois vamman tarkastelun tieltä. Topissakin on tietysti reikä, mutta Ina ei ole vielä päättänyt vaivautuisiko parsimaan sitä. Ehkä se on liian suuri jätettäväksi sikseen.  Ina harhautuu ajatuksistaan tuntiessaan Veken puhahtavan tyytymättömänä hänen niskaansa. Herkkien sormenpäiden tunnusteleva kosketus saa hänen ihonsa kananlihalle. 

”Suljit tänne varmasti vaikka mitä törkyä. Ei tosiaan haittaisi puhdistaakin näitä joskus.”

”Ilmoitan sinulle, jos se tulehtuu.”

”Etkä ilmoita”, Veke tuhahtaa.

Ina kohauttaa olkiaan ja tuntee Veken jo vetäytyvän, kun sormet hipaisevat vahingossa hänen olkavarttaan. Tuore lino värähtää kiihkeästi kosketusta kohti, saaden heidät molemmat jähmettymään parin kaikuvan sydämenlyönnin ajaksi. Ina sulkee silmänsä ja nakkaa päätään taaksepäin. Ei ole mitään mahdollisuutta, ettei Veke olisi tuntenut sitä, keskeneräinen tatuointi on erityisen kerkeä.

”Ai niin, sain Cassandran lopulta kiinni”, Ina sanoo pakotetun kepeästi, ”Hauska juttu sinänsä, ellei joku yli-itsevarma kilpailija olisi –”

”Muistatko mikä sinulle alun perin aiheutti ongelmia? Sinulla on näitä jo liikaa!”

Veken käsi puristuu hänen olkaansa, huolimatta Inan ärtyneestä yrityksestä ravistaa se pois. Hän nousee ylös ottaakseen vähän välimatkaa, katsoo Veken yhteen nipistyneitä huulia ja tuntee polttavan närkästyksen nousevan.

”En olisi uskonut kuulevani tuota sinulta –”

”En minäkään”, Veke heittää kylmästi väliin.

”- ja sitä paitsi minä tarvitsen tatuointeja puolustautuakseni!” Ina lopettaa, hieman kiivaammin kuin oli aikonut.

”Me tarvitsemme ruokaa! Sinä olet laihtunut.”

Ina ravistaa raivokkaasti päätään ja puree hampaitaan yhteen, Vekellä ei ole mitään asiaa kommentoida yhtään mitään. Hän tuntee tärisevänsä, kiskoo likaisen ja revenneen topin päältään suunnatakseen suihkuun. Hän avaa mennessään oluen, arvaa Veken hengityksestä tämän aikovan vielä jatkaa valitustaan. Ina ei tosiaankaan jaksa mitään luentoa koskien Veken mielipidettä hänen kylkiluistaan tai olkapäästään.

”Nythän on keskiviikko, eikö sen tytön olisi pitänyt tulla tänään? Mikä hänen nimensä olikaan, Dana?” Ina töksäyttää.

”Gina. Luulisi sinun muistavan, sehän on käytännössä oma nimesi ylimääräisellä G:llä”, Veke sanoo.

Ina on tyytyväinen onnistuneesta yrityksestään harhauttaa Vekeä, mutta ei osaa kuitenkaan jättää ohuelti verhottua pilkkaa sikseen. Ehkä se johtuu adrenaliinista, ehkä muutenkin kireällä olevista hermoista. Ja ehkä hän on vähän nälkäinen, univajeessa ja muutenkin uupunut, mutta sitä Ina ei aio myöntää Vekelle, ei ennen kuin lyyhistyy maahan. Jos silloinkaan.

”Ehkä minulla on parempaakin tekemistä kuin pitää kirjaa seuralaisistasi.”

Inan äänessä on enemmän terää kuin hän tahtoisi myöntää, eikä se jää Vekeltäkään huomaamatta. Miehen huulille kipuaa pirullisesti kiertyvä virne.

”Varohan nyt. Tuohan saattaisi kuulostaa ulkopuoliselle miltei siltä, kuin olisit mustasukkainen”, Veke ivaa.

Ina sulkeutuu kylpyhuoneeseen hammasta purren. Saippua kirvelee tuoreissa nirhamissa ja hiuksia pestessään Ina löytää kivuliaan kuhmun, mutta kaiken kaikkiaan hänen olonsa on suihkun jäljiltä hieman parempi. Lattiakaivo ei taaskaan vedä kunnolla, mutta siihen Ina aikoo puuttua vasta myöhemmin.

Hän raottaa ovea. Veke istuu pöydän ääressä yksikseen, pyöritellen kuudestilaukeavansa rullaa sormillaan. Ina astuu ulos kylpyhuoneesta ja kiskoo ympärilleen kiedottua pyyhettä. Karkea frotee raapii tuoreen arven ohutta ihoa, itseasiassa juova tuntuu miltei olevan miltei vereslihalla. Arpiloitsun ei pitäisi jättää niin haurasta jälkeä, mutta Ina ei jaksa keskittyä siihenkään. Hän ravistaa kylmänväristyksen pois.

”Tekikö Gina sinulle oharit?” Ina kysyy.

”Hän ei ole käynyt täällä kolmeen viikkoon”, Veke sanoo arkisesti, ”Kielsin. Sitä tahtoo käydä levottomaksi.”

”Mitä?”

Ina pysähtyy käsi kahvassa roikkuen, unohtaen mitä oli menossa hakemaan.

”Jos tuosta ovesta yrittää tulla joku muu kuin sinä, haluan ampua kyselemättä. Jos sinua taas ei kuulu… No, minulla on silloinkin revolverini.”

Ina tahtoisi kieltää Vekeä olemasta naurettava, vaikkakin miehen tyyni asenne tekee sanojen muodostamisesta vaikeaa. Eteiskäytävä on kapea, mutta sokean mahdollisuudet tappavaan osumaan ovat silti heikot. Ja mitä toiseen kohtaan tulee…

”Arvostaisin sitä, että yrittäisit pitää meidät hengissä”, Veke sanoo.

Ina paiskaa kaapin oven kiinni ja nojaa molemmilla käsivarsillaan pöytään Vekeä vastapäätä. Vikaa on varmasti hänessäkin, arokissi vieköön, mutta Veke tuntuu hiertävän tarkoituksellisesti hänen pinnaansa jatkuvasti nykyään. Ainahan he ovat kärhämöineet, mutta kaikesta heidän välisestään kiintymyksestä huolimatta hänen mittansa alkaa olla täynnä.

”Mikä sinua riepoo? Sinun jos kenen pitäisi tietää, millaista tämä on. Vahdit minua kuin katoara poikasiaan, uhkailet itsemurhalla, et kutsu enää huoriasi – tuohan saattaisi kuulostaa miltei… Miltei kuin sinä…”

Inan vimmainen puhe haipuu kuulumattomiin, kun hän nieleskelee kiihtynyttä hengitystään. Veken koko olemus on kiristynyt, jännittynyt räjähdyspisteeseen. Hän lykkää rullan paikoilleen ja painaa piipun Inan leuan alle pelottavalla tarkkuudella, ei tietenkään aio ampua, mutta sormet puristavat kahvaa rystyset kalvenneina.

”Painu helvettiin!”

[Larjus]

tässä osassa tappelu (ainakin fyysinen) ja pelkääminen jää vähemmälle, koska halusin mukaan lisää Vekeä 

No tämähän ei mua haittaa lainkaan (koska Veke ♥) Ja kyllä tässäkin osassa riitti tota tappeluakin, hyi kauhee kun Ina ei voi olla juuri missään rauhassa! Ja aika tiukilla vaikutti taas kerran olevan... Mut sentääs säily hengissä.

”- ja sitä paitsi minä tarvitsen tatuointeja puolustautuakseni!” Ina lopettaa, hieman kiivaammin kuin oli aikonut.
”Me tarvitsemme ruokaa! Sinä olet laihtunut.”

Tässä kohdassa mulle tuli mieleen se alkuperäisen tarinan nimi Hullut ja nälkäiset, ja vooooii miten hyvin se tässä vaiheessa sopiikin! Ja nyt se nälkä on ihan konkreettistakin.

”Jos tuosta ovesta yrittää tulla joku muu kuin sinä, haluan ampua kyselemättä. Jos sinua taas ei kuulu… No, minulla on silloinkin revolverini.”

😬😬 Hui. Mua huolettaa ihan molempien puolesta, että miten heille oikein käy. Eihän Vekellä ja Inalla oikein ole muuta kuin toisensa, niin tietenkin huolta on (ja se sitten osaltaan purkautuu sanaharkkana). Inakin ehkä ainakin pikkuisen kokee syyllisyyttä teoistaan ja valinnoistaan, vaikka ei sitä ääneen sano ja välttämättä kunnolla tiedosta itsekään. Mutta eihän toi hyvää arkea ole.

Jännään paikkaan lopetit tämän, vaikka ainakin suht turvassa kotona oltiin. Mutta kuiteskin, ase leuan alla... Kiintoisaa nähä, mihin tästä jatkatkaan.