Nimi: Huomenna
Fandom: Mudbound -elokuva
Hahmot: Jamie/Laura
Ikäraja: K-11
Genre: angst, one-shot
Yhteenveto: "Ja tiedän että minun pitää tehdä jotain, minun pitää lopettaa tämä, mutta se ei lopu millään."
A/N: Katsoin Mudbound-leffan ja huh huh. Jälkifiilingeissä tällainen pieni tarina. Tämä saattaa spoilata leffaa mutta toisaalta tätä voi myös olla aika hankala seurata jos ei ole nähnyt leffaa, joten ei ehkä tiedä mistä asiasta spoilaantuu.
**
Ovia oli liikaa. Katselin numeroita, neljäkymmentäkolme, neljäkymmentäneljä, ja mietin pitäisikö kääntyä takaisin. Hakisin tytöt ja ostaisin liput seuraavaan bussiin. Olisimme kotona ennen huomista.
Muta maistui suussa.
Se oli viimeinen ovi käytävän päässä. Koputin lujaa etten vain pystyisi perääntymään. Olin miettinyt tarkkaan mitä sanoisin, ainakin kymmenen kertaa, silloin jo kun istuin tyttöjen välissä bussissa, ja myöhemmin kun astuin ulos raitiovaunusta yksin ja ilma tuoksui suolalta. Mutta nyt tuntui etten muistaisi edes omaa nimeäni.
”Laura”, Jamie sanoi ja tuijotti minua ovenraosta. Hän näytti väsyneeltä mutta jotenkin ehjemmältä kuin viimeksi. Ehkä se johtui siitä ettei vasen silmä ollut enää turvoksissa eikä suupielissä ollut verta. Minä tuijotin takaisin häneen ja mietin pyytäisikö hän minut sisään, ja sitten hän veti syvään henkeä niin että paidan napit liikkuivat. ”Onko Henry –”
”Ei.”
”Missä tytöt ovat?”
”Äidillä ja isällä”, minä sanoin.
”Memphisissä.”
”Memphisissä.”
”Luoja”, hän sanoi ja pudisteli päätään. ”Haluatko tulla sisään?”
Nyökkäsin ja kävelin hänen ohitseen. Jokin tuoksui viinalta, varmaan huone tai hän. Kävelin ikkunan luo ja vedin verhot syrjään, ja hän räpytteli silmiään kun käännyin ympäri. Sitten hän väisti niin ettei aurinko paistanut hänen kasvoilleen.
”Tietääkö Henry että olet täällä?”
Nyökkäsin.
”Mitä hän sanoi?”
”Jätin lapun”, minä sanoin ja istuuduin pöydän ääreen. Raitiovaunu kulki talon ohi ja tyhjät lasit helisivät.
”Lapun?” Jamie kysyi ja istuutui toiselle puolelle pöytää. ”Laura.”
”Mitä luulet että hän olisi sanonut?” minä sanoin ja siirtelin laseja. ”Hän olisi käskenyt minun jäädä kotiin.”
”Mutta sinä et tullut tänne sen takia että minä –”, Jamie sanoi ja nieleskeli, ”sen takia että me… Sinä palaat tietenkin takaisin sinne.”
”Totta kai.”
Jamie naurahti. Minä painoin kämmenet reisien päälle pöydän alla ja mietin että ehkä tämä oli virhe, mutta sitä olin miettinyt koko matkan tänne ja oikeastaan jo kotona, niin että nyt alkoi olla jo vähän myöhäistä. Ja viimeksi olin nähnyt hänet kävelemässä haaleana hahmona kohti autoa aikaisin aamulla kun aurinko oli ollut vasta nousemassa. Hän oli ollut ensimmäistä kertaa selvin päin. Henry oli taputtanut häntä olkapäälle niin lujaa että se varmasti sattui, ja minä ajattelin että Henry ei tiennyt mitään mitä hän oli tehnyt, tai mitä me olimme tehneet. Henry ei tiennyt mitään.
Olin jo muutaman kerran miettinyt, että mitä jos en menisikään takaisin. Jäisin äidin ja isän luo. Hankkisin työpaikan. Muuttaisin tyttöjen kanssa johonkin pieneen asuntoon. Mutta sitten aloin aina ajatella, että mitä jos jokin sittenkin muuttuisi, jos vaikka tulisi muutama oikein hyvä vuosi, pellot alkaisivat tuottaa, ostaisimme sen valkoisen talon missä meidän oli ollut tarkoitus asua. Ajattelin miten silittäisin Henrylle paitoja ja aurinko paistaisi sisään ikkunoista ja olisin onnellinen niin kuin silloin, kun olimme juuri menneet naimisiin. Jamie kävisi joskus kylässä mutta näyttäisi erilaiselta kuin nyt, siistimmältä, ajaisi viikset pois ja lopettaisi juomisen enkä minä enää muistaisi, mitä me olimme tehneet.
”Haluatko jotain?” Jamie kysyi ja rypisti otsaansa. ”Vettä? Viinaa?”
”Ei, kiitos.”
”Laura –”
Minä katsoin häntä. Omituista kyllä muistin edelleen ihan selvästi millainen hän oli ollut sinä iltana kun tapasin hänet ensimmäisen kerran ja hän tanssitti minua siinä ravintolassa.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi hiljaa. Hänen silmänalusensa olivat mustat. Hän näytti niin paljon vanhemmalta että sen olisi pitänyt olla mahdotonta, ja kuitenkin melkein samalta.
”Halusin nähdä miten sinä jaksat.”
”Olisit voinut kirjoittaa.”
”Mitä olisit vastannut?”
Hän nauroi. Taas yksi raitiovaunu meni ohi. Lattia tärisi niin kuin olisi saattanut murtua, ja sitten tajusin että käteni tärisivät myös.
”Olisin vastannut”, hän sanoi, ”että hyvin menee. Olen saanut vasta yhdet potkut. Toisella kerralla rupesin puhumaan sodasta ja näin sen äijän naamasta ettei se kehtaisi potkia minua ulos.”
Minä nyökkäsin ja mietin olimmeko me edes ikinä puhuneet toisillemme. Emme ainakaan montaa lausetta. Ja silti hän oli tiennyt että minä olin onneton. Jotenkin hän oli nähnyt sen vaikka Henry ei nähnyt mitään.
”En kyllä juurikaan nuku”, hän sanoi. ”En saa niitä pysähtymään.”
”Mitä?”
”Ajatuksia.”
”Ajatuksia?”
”Paitsi viinalla. Viina sumentaa niitä. Mutta en voi olla koko ajan kännissä tai saan potkut tästäkin hommasta, vitut sodasta. Anteeksi.”
”Ajatuksia… siitä?”
”Ajattelen että olen siellä. Siinä ladossa. Ja tiedän että minun pitää tehdä jotain, minun pitää lopettaa tämä, mutta se ei lopu millään.”
”Ei se ollut sinun vikasi.”
”Totta kai se oli minun vikani”, hän sanoi ja otti tyhjän lasin käteensä. ”Musta mies ja valkoinen mies. Kyllä minä tiesin kumpi vain hakattaisiin ja kumpi…”
”Mutta hän ei kuollut.”
”Ei niin”, Jamie sanoi ja veti terävästi henkeä. ”Hitto miten toivon että hän pääsi pois. Että hän löysi sen naisensa, ja poikansa. Hitto miten toivon sitä. Mutta Laura, tietenkin minä tiesin. Minun olisi pitänyt tietää. Olisin tajunnut jos olisin ajatellut jotain muuta kuin itseäni.”
Minä pudistelin päätäni. Hän katsoi minua ja sulki suunsa hitaasti niin kuin olisi sanonut sanat loppuun.
”Miksi sinä olet täällä?” hän kysyi vähän ajan päästä.
Nukuin hänen vieressään. Sänky oli niin kapea ettei siihen oikeastaan mahtunut, mutta hän laittoi kämmenensä vyötärölleni ja sitten myöhemmin vatsalleni, kun olin taas alkanut hengittää. Jossain vaiheessa heräsin siihen että hänen kasvonsa olivat niskassani ja että hän puhui jotain, mutta minusta tuntui ettei hän puhunut minulle ja niinpä koetin nukahtaa uudestaan.
Näin unia joissa olimme taas Mississipissä. Aurinko nousi peltojen takaa ja maisema näytti niin kauniilta että ei ihme että siihen oli helppo uskoa. Minä olin ulkona suihkussa jonka Jamie oli rakentanut minulle, ja Jamie tuli takaisin sodasta mutta sotaakaan ei oikeastaan ollut ollut, ei todella, ja Jamie oli samanlainen kuin sinä iltana kun tanssimme siinä ravintolassa ennen kaikkea. Unessa hän seisoi suihkukopin vieressä ja minä raotin ovea ja me tanssimme laudoilla jotka narisivat. Tuuli puhalsi hiuksiin. Henry oli kaupungissa ja heidän isänsä makasi haudassaan mutta Ronsel Jackson käveli tienreunaa pitkin ja lauloi kovalla äänellä. Ajattelin sitä miten vähän olisi tarvinnut muuttaa että maailmasta olisi tullut parempi. Ajattelin sitä että ehkä olisin itse voinut sanoa jotain, tehdä jotain, mutta se tuntui nyt yhtä mahdottomalta kuin silloin.
Aamulla heräsin siihen että Jamie silitti hiuksiani. Pää tuntui raskaalta. Mikään ei ollut muuttunut, paitsi se että Jamie oksensi vessanpönttöön ja sen jälkeen laittoi hatun syvälle päähän ja tuli minun kanssani ulos. Ostimme vähän ruokaa ja sitten hän meni töihin ja minä odotin häntä koko päivän. Raitiovaunut vyöryivät ohi. Yritin laskea aikaa niistä mutta en osannut. Siivosin niin paljon kuin ehdin enkä ehtinyt juuri mitään, mutta silti tuli parempi olo. Kun Jamie tuli kotiin, olin pesemässä ikkunoita. Hän katsoi minua niin kuin ei olisi tajunnut mitä tapahtui, ja minä mietin pitäisikö sanoa, että kaikki me teimme outoja asioita jotta olisi helpompi olla. Hän joi, minä siivosin. Mutta ehkä se oli sellainen asia jota oli turha sanoa ääneen.
Me söimme vähän. Minulla oli ikävä tyttöjäni. Jamie kaatoi vähän viinaa lasinpohjalle ja kertoi kuinka oli luullut kuolevansa mutta joskus tuntui että eloon jääminen oli pahempaa, ja minä kerroin kuinka onnellinen olin ollut kun Henry oli huomannut minut. Sitten olimme pitkään hiljaa. Ja nukuimme. Ja heräsimme. Hän silitti hiuksiani. Minä mietin halusiko hän jotain muutakin mutta en tiennyt halusinko itse. Hän silitti kasvojani ja se tuntui hyvältä. Ja sitten hän meni töihin ja minä siivosin ja raitiovaunut kulkivat ja aurinko paistoi ja ilma tuoksui mereltä kun avasin ikkunan. Minä ajattelin että huomenna palaisin takaisin. Huomenna palaisin varmasti takaisin.
