Kipeä sydän
Kirjoittajat: Lunalotta & Isfet
Ikäraja: S
Genre: lapsinäkökulma, drama, deathfic
Hahmot: tytär Maria, äiti Eeva sekä isä Jari
Haasteet: Kolmivelhoturnajaiset 2017 - Suomi 100
A/N: Tällä tekstillä tuli yhdessä rakkaan ystävän Isfetin kanssa osallistuttua, mutta ei sijoituttu
Olemme silti ylpeitä tekstistämme, sillä tää on meidän eka yhteisteksti ja hyvä sellaiseksi
Ja koska aihe oli suomalaisuus, otimme käyttöön Täällä pohjantähden alla-kappaleen, jonka sanoja tähän tekstiinkin on laitettu, sekä pieniä suomalaisia asioita mainintoina. Sekä se valitettava tosiseikka, että Suomessa joissain perheissä on alkoholisteja. Toivottavasti nautitte surullisesta aiheesta huolimatta. (: <3
------------------------------------------
Maria istui vuoteenlaidalla Hemuli kainalossaan. Hän oli pukenut pehmoisimman pyjaman päälleen, hiukset olivat yhä suihkun jäljiltä kosteat. Äiti oli käskenyt Mariaa menemään hamppipesulle ja luvannut sen jälkeen tulla lukemaan iltasadun, mutta siitä oli jo aikaa.
Lattia oli kylmä varpaiden alla, kun Maria hiipi huoneensa ovelle ja kurkisti käytävään. Äiti kuulosti puhuvan yhä isän kanssa. Tämä oli taas niitä iltoja. Kun isä oli luvannut ottaa vain yhden saunakaljan, muttei ollutkaan osannut lopettaa, eikä äiti ollut osannut estää. Kun Maria tahtoi vain käpertyä äidin syliin jonnekin hiljaiseen paikkaan.
”Jari, nyt loppui! Ihan totta, Maria pitää laittaa nukkumaan.”
”Anna määkin tuun, kyllä se munkin likka on.”
Marian sydän pompahti, ja hän livahti takaisin vuoteeseen. Äidin askeleet kuuluivat selvästi nyt, he olivat jo poissa olohuoneesta.
”Ei silloin kun sinä olet tuommoinen! Tyttöparka pelkää sinua kun olet humalassa.”
”Eikä mittään humalassa, vähän maistissa vaan”, isä puhui kummallisesti.
”Höpö höpö. Nyt menet nukkumaan pääsi selväksi, en jaksa katsella tuota”, äiti tiuskaisi.
Maria puristi pehmoleluaan ja toivoi isän tottelevan. Hän halusi vain nukkua rauhassa, hän tahtoi että äiti silittäisi ruskeaa tukkaa kunnes Maria vaipuisi uneen. Ehkä äiti lukisi Muumeja, tai Tatua ja Patua.
”Nonniin, sää et enää rakasta mua! Kukkaan ei musta välitä, ihan turha immeinen…”
”Jari, ryhdistäydy! Tietysti välitän, ja Mariakin rakastaa sinua. Mutta tätä me emme tahtoisi katsella. Mene nukkumaan, hiljaa!”
Isä volisi vielä jotain, ja äiti lähti viemään hänet pois. Hetken kuluttua tämä palasi yksi, se tietty hymy huulillaan. Maria juoksi puristamaan yömekon liepeitä, ja hengitti syvään omenasaippuan tuoksua. Äidin käsi pyyhki hellästi hänen hiuksiaan ja selkäänsä.
”Kultapieni”, äiti huokaisi surullisesti.
”Isä puhuu liian kovaa”, Maria mutisi kangasta vasten.
”Niin tekee. Mitäs sinä haluaisit kuulla?”
Maria tepsutteli kirjahyllyn luokse. Ehkä hän halusikin jotain rauhallisempaa, jotain joka hymyilyttäisi ja antaisi lämpimän olon. Lopuksi hän saisi iltasuukon, ja nukahtaisi nopeasti.
”Ai Nalle Puh? Sehän on hyvä valinta”, äiti sanoi iloisesti ja kantoi Marian sänkyyn.
Maria keplotteli itsensä äidin kainaloon ja haroi tämän pitkät hiukset pois naamaltaan. Äiti hihitti ja heitti suortuvansa toiselle olalle, ennen kuin aloitti lukemisen. Marialla oli hyvä olla, muumilakanat tuoksuivat puhtaille. Ne olivat Marian suosikit, ponilakanat tulivat heti seuraavaksi. Maria oli auttanut äitiä siivoamaan melkein koko päivän, ja saunomisen jälkeen väsytti.
”Eevaaa….!”
Äiti huokaisi, oli hetken hiljaa ja jatkoi tarinaa. Maria leikki ettei ollut kuullut mitään, mutta raukea tunnelma oli poissa.
”Eeeevaa-aa…”
”Voi herrajumala!” äiti voihkaisi niin ärtyisesti, että Marian mukava olo oli lopullisesti poissa. Äiti huomasi sen, sulki kirjan ja hymyili taas sitä hymyä. Hän vei kirjan pois, peitteli Marian ja oli juuri suukottamassa otsaa, kun isä huusi kolmannen kerran.
”Anteeksi, rakas. Nuku hyvin, jätän yövalon palamaan.”
”Hyvää yötä”, Maria mutisi vetäen peiton leukaan asti.
Äiti napsautti kattovalon pois, sulki oven ja lähti etsimään isää. Hän kuuli kovaäänistä puhetta ja valitusta, joka hiljeni vähitellen. Maria valvoi kattoa tuijottaen. Hän yritti kuvitella itsensä mummin puutarhaan, riippukeinuun omenapuiden alle. Lintujen laulu hukutti muut äänet. Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun kuuli hiipivät askeleet oven luolta. Keltainen valojuova lankesi jalkopäähän äidin kurkistaessa sisään.
”Etkö saanut unta?”
Maria pudisti päätään. Äiti tuli lähemmäs, villasukat suhisivat lattiaa vasten.
”Isä nukkuu nyt. Nukuthan sinäkin, jookos?”
”Joo”, Maria vastasi.
Äiti antoi uuden suukon. Maria hymyili, muttei tahtonut äidin vielä lähtevän. Sitten hän muisti kysymyksen, jonka oli unohtanut aiemmin.
”Äiti, mikä se laulu oli, jota se mies lauloi tänään telkkarissa?”
Äiti kurtisti kulmiaan ja hieroi ajatuksissaan Marian sormia.
”Ai Täällä Pohjantähden alla?”
”Niin kai. Se oli tosi nätti.”
Äiti hymähti.
”Niin, onhan se. Aika surullinen.”
Maria kohautti olkiaan peiton alla, lakanat kahisivat. Äidin hiukset näyttivät punertavilta yövalon kajossa.
”Voitko laulaa sen?”
”Ihan pienen pätkän vain, sitten nukut”, äiti sanoi päättäväisesti.
”Lupaan!”, Maria sanoi iloisesti.
Äiti yskähti nyrkkiinsä, ja silitti toisella kädellään Marian hiuksia. Ääni lähti soimaan hapuillen hiljaisuuteen. Maria sulki silmänsä tyytyväisenä ja vaipui uneen laulun tuudittamana.
Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan
********************
Seuraavana aamuna Maria oli reipas ja ehti pukea kouluvaatteet päälle jo ennen kuin äiti ehti tulla herättämään. Eilisestä välikohtauksesta ei puhuttu ja äiti oli kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, kuten joka kerta. Ehkä hymy oli tavallista lämpimämpi.
Maria tepsutti äidin perässä keittiöön aamupalalle, joka oli tällä kertaa ruisleipää, puuroa ja maitoa. Maria ei oikein välittänyt puurosta, mutta äiti sanoi sen olevan terveellistä ja ravitsevaa, jotta Maria jaksaisi koko koulupäivän.
Maria oli jo laittamassa takkia päälleen, kun isä tuli eteiseen. Isä ei haissut enää pahalta, mutta Maria näki äidin ojentavan tälle vesilasin ja valkean särkylääkkeen. Isä nieli pillerin veden kanssa, Marialla ne juuttuivat aina kurkkuun. Kun hän oli ollut viimeksi oikein kipeä, äiti oli murskannut lääkkeen jugurttiin.
"Onkos se isin tyttö lähdössä taas koulutielle?" isä kysyi mukavaan sävyyn, tavallisella äänellä.
"Joo", Maria vastasi jo hieman iloisemmin. Nyt hän ei pelännyt isää, sillä isästä tuli pelottava yleensä vain iltaisin. Joskus päivisinkin, mutta ei yleensä. "Meillä on koulussa tänään joku itsenäisyyspäiväkulkue."
"No mutta sehän on kiva", isä sanoi hymyillen ja asetti Marian pipon tämän ruskeille hiuksille.
Maria nauroi. "Isi, sä laitoit sen liian vinoon!"
"Hupsis, no oikaisepa sinä se kun niin hyvin jo osaat, isin iso tyttö."
Tällaisesta isästä Maria piti; mukavasta, lempeästä ja hauskasta isästä, joka ei haissut pahalle vaan tutulle ja turvalliselle.
Maria oli jo lähtemässä, kun isä asetti yllättäen kätensä ovenkahvalle pysäyttäen tytön vielä hetkeksi. Maria käänsi katseensa isäänsä, jonka ilme oli yllättäen aiemmista vakavampi.
"Maria kuule, isä tietää että oli vähän... Huonokäytöksinen eilen", isä sanoi pahoitellen.
"Mutta tiedätkö, jos isä lupaisi, ettei joisi enää sillä tavalla? Kun tulet tänään koulusta, isi ei käyttäydy huonosti vaan tehdään yhdessä jotain kivaa."
Marian sydän pompahti. Hän unohti saman tien, että isä oli sanonut jotain sellaista ennenkin, nyt se varmasti tapahtuisi. Hymy pyrki väkisin tytön kasvoille, eikä hän voinut vastata muuta:
"Joo! Se olisi ihanaa, kiitti isi!" Maria riemuitsi ja halasi isäänsä tiukasti.
"Noniin, menepäs reipas tyttö kouluun ettet myöhästy", isä sanoi ja avasi Marialle oven.
Koulumatka ei ollut pitkä, vain puolisen kilometriä puiston läpi. Maria nautti kouluun kävelystä, sillä hän näki matkan aikana yleensä paljon mielenkiintoisia asioita. Nyt hänen katseensa kiinnittyi jylhiin koivuihin ja kuusiin, jotka olivat talven tulon myötä saaneet valkoisen peitteen oksilleen. Ulkoilma oli pakkasesta kirpeä, mutta lapasten, kaulahuivin ja pipon ansiosta Marialle ei silti tullut kylmä.
Marian katse pysähtyi oravaan, joka hyppi kuusen oksilta toiselle laskeutuen sitten paksuun lumihankeen. Hän mietti usein, miten oravat tarkenivat talvella. Eikö niille tullut kylmä penkoa pienillä käpälillä maata kuten nytkin tuo kyseinen orava teki?
Hetken orava penkoi lunta, pudisteli sitten hassusti päätään ja meni seuraavan kuusen alle. Maria seurasi oravan liikkeitä hiljaa, ettei säikyttäisi eläintä karkuun. Orava ei kuitenkaan löytänyt tämänkään kuusen alta mitään, ja tytön kävi tuota suloista eläintä sääliksi. Maria otti pinkin repun varovasti pois selästään, ja etsi sieltä sinisen muumieväsrasiansa.
Hiljaa hän aukaisi sen kannen, otti palan ruisleivästään ja asetti sen hangen päälle. Tyttö toivoi, että orava näkisi sen. Yrittäen olla jälleen säikyttämättä oravaa Maria pisti rasian takaisin reppuunsa ja repun selkäänsä, ja jäi odottamaan mitä tapahtuisi.
Orava huomasi hetken kuluttua, että se ei ollut yksin. Maria tuijotti jännittyneenä, huomaisiko eläin hänen jättämänsä ruisleivänpalan. Ja kyllä se huomasi. Orava kipitti hankea pitkin aarteen luo, tuijotti sitä hetken ja otti sen sitten käpäliinsä. Kuin varmistaen ettei kukaan muu näe se katseli hetken ympärilleen ja kipitti sitten kiireesti läheisen kuusen oksien sekaan, eikä Maria nähnyt sitä enää. Tyytyväisenä aikaansaannoksestaan hän jatkoi matkaansa, kiirehtien ettei myöhästyisi tunnilta. Opettaa soittaisi äidille, eivätkä selitykset nälkäisistä oravista kelvanneet.
Koulupäivä sujui oikein mallikkaasti, jos ei otettu lukuun sitä että Marian kulkueessa kannattelema soihtu sammui, ja ruokana oli ollut karjalanpaistia, josta Maria ei erityisesti pitänyt. Äiti oli silti aina sanonut, että kaikkea piti maistaa. Lopulta Maria oli saanut ruoan alas, kun oli kuvitellut sen mummin tekemäksi. Lähes kaikki, mitä Marian mummi teki, oli todella herkullista.
Matkalla kohti kotia Maria huomasi, että vastaan tuli yllättävän monta "piipaa-autoa" - ambulansseja, paloautoja tai poliisiautoja. Maria uskoi tunnistaneensa ainakin sinisen auton poliisiautoksi.
Kyllä Maria oli nähnyt niitä aiemminkin, mutta jostain syystä Mariasta kuitenkin nyt tuntui, että tässä tilanteessa oli jotain erilaista. Piipaa-autot tulivat nimittäin siitä suunnasta, minne hän oli menossa. Sydän alkoi ottaa väkisinkin ylikierroksia, vaikka Maria uskoi kotona olevan kaikki hyvin. Asuihan samalla alueella paljon muitakin. Hän päätti silti juosta loppumatkan kotiin.
"Äiti, äiti, äiti! Mä näin tosi paljon niitä poliisiaut-", Maria aloitti selittämään, mutta hiljeni nähdessään äitinsä itkevän. Ja äiti ei itkenyt usein, yleensä vain silloin jos oli sattunut jotain kamalaa. Maria lähes tunsi, kuinka hänen sydämelleen jysähti raskas paino.
Maria käveli äitinsä vierelle, huolimatta siitä että ulkovaatteet olivat vielä riisumatta. "Äiti, mitä on sattunu?" hän kysyi ääni huolesta väristen. Äiti nosti katseensa ja viimeistään silloin hän huomasi, että jotain oli sattunut: äidin silmät olivat itkusta punaiset, ja pöydällä oli useita käytettyjä nenäliinoja.
"Voi Maria-kulta", äiti sanoi surullisena ja Marian oli pakko käpertyä äidin syliin lohduttamaan. Äiti kietoi kätensä Marian ympärille, ja tyttö painoi päänsä lohduttavasti äidin olalle. "Isä..."
Maria nielaisi. "Mitä isästä?"
"Hän... oli lähdössä hakemaan sinua koulusta, yllätyksenä", äiti aloitti selittämään, ja niiskaisi. Maria ojensi tälle avuliaasti pöydältä käyttämättömän nenäliinan. "Ja oli viemässä sinua leikkimään, mutta...", äiti yritti jatkaa, mutta uusi itkunpuuska vavisutti jo tämän harteita.
Marian sydän oli hakata reitin rinnasta ulos, ja kurkussa tuntui olevan yllättäen kova pala. Maria odotti, että äiti saisi jatkettua, vaikka samalla oli varma, ettei haluaisi kuulla. Hän ei tosiaan halunnut kuulla, mutta kurkusta ei päässyt ääntäkään. Kymmenen sekuntia tuntui pikemminkin kymmeneltä minuutilta.
"Isä joutui kolariin", äiti sai viimein sanottua, "ja ... hän ei selvinnyt siitä. Voi kulta, isä on kuollut."
Enää äiti ei ollut ainoa, joka itki.
***
Hautajaisissa piti aina olla hiljaa. Hiljaisuus oli osa sitä kunnioitusta vainajaa kohtaan. Silti Maria ei voinut mitään sille, että ties jo kuinka monennet kyynelet pyrkivät silmistä ulos. Isin kuolemasta oli jo kaksi viikkoa, mutta Maria ei muistanut siitä ajasta oikeastaan mitään. Hän oli yrittänyt käydä välillä koulussa, mutta viime viikon hän oli saanut olla sieltä poissa. Sitä sanottiin kuulemma suruajaksi.
Kun pappi oli siunannut vainajan, oli Marian rohkaistuttava. Hän puristi tiukasti äidin kättä, nousi penkiltä ja asteli arkun vierelle. Kiiltävät mustat kengät puristivat varpaista, äidin käsi tärisi hieman.
Urut alkoivat soittaa surumielistä sävelmää laulusta, jonka Maria oli valinnut yhdessä äitinsä kanssa. Äiti puristi häntä kädestä tiukemmin, aloittaessaan laulun. Maria kuunteli vetäen vapisten henkeä. Äidin ääni värisi mutta kantoi, ehkä taivaaseen asti.
Täällä Pohjantähden alla, murheita on laulajalla
Täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen
Täällä Pohjantähden alla, hiipii sieluun asti halla
Ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen
Ja alla Pohjantähden, minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden, itken vuokses kyyneleen
Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan
Ja alla Pohjantähden, minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden, itken vuokses kyyneleen
Ja alla Pohjantähden, minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden, itken vuokses kyyneleen
