Nimi: Uhrikivellä
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Summary: Lyylikki menee antamaan uhria, mutta jättää kivelle vähän ajateltua enemmän.
A/N: Niin että tuota, jotain aikaa tämä on ennen kristinuskon leviämistä Suomeen. Tämä oli siis Kolmivelhoturnajaistekstini. Kiitos kaikille äänestäneille!
UHRIKIVELLÄ
Pohjolan yö on pimeä, taivas tähdetön ja puut alastomina lumivaipassaan. Pieni Lyylikki puskee läpi hangen kohti uhrikiveä, mukanaan viljaa talvivarastosta. Äiti on opettanut loitsunkin ja kylmyydessä Lyylikki kietoo turkikset tiukemmin itsensä ja syntymättömän tyttären ympärille.
Äiti on sanonut, että nyt täytyy antaa uhri, nyt on loitsittava, lapsi ei muuten pian enää mahdu ulos ja manan maille laitetaan sekä äiti, että tytär. Pieni Lyylikki tietää, että se on tytär, hän on siitä aivan varma.
Hän raivaa tiensä kivelle ja pudistelee puuterin kalliolta, laskee tumpustaan kourallisen kauraa laakeaan painaumaan ja loitsii loitsunsa ja istuu sitten hetken, on hengästynyt.
Liekö tuosta mitään hyötyä. Pakkanen kiristyy, revontulet repeävät taivaalle, takaisin on pian palattava. Tuuli ulvoo metsän laidalla ja Lyylikin ripset jäätyvät kiinni toisiinsa.
Lyylikki on yksin, sillä äiti on jo vanhuuttaan laiha ja sairaalloinen ja rakas Unto on metsästysretkellä, ollut jo liian kauan. Äiti sanoo, että tokkopa tuo palaa kotiin, mutta Lyylikki uskoo ja toivoo. Äiti sanoo, että sen on vienyt karhu tai kylmä tai naapuripitäjän huorat, että Lyylikki näkee mitä tahtoo. Niinpä Lyylikki sinnikkäästi uskoo ja toivoo.
Ensimmäinen poltto pudottaa Lyylikin polvilleen hankeen – olo on riemukas, kyllä se hyödytti, matka, viljat ja loitsut! Nyt se lapsi tulee, tulee vauhdilla, siltä vaikuttaa! Lyylikki nousee vaivalloisesti ja rukoilee, että ehtisi ajoissa. Hengitys höyryää ja nenänpää on sininen, posket tunnottomat.
Mutta on istuuduttava, on vedettävä pois alushame ja veriset villapöksyt, jotka kangistuvat hangella kylmästä.
Sydän hakkaa niin, että siitä tietää, ettei elämä mitenkään voi loppua ja Lyylikki puristaa hampaat yhteen, ponnistaa niin kovasti, että jotain varmasti repeää ja Lyylikki huutaa pimeyteen perkelettä ja pannahista. Hikikarpalot kostuttavat hiukset myssyn alla, ne kohmettuvat otsalle. Äiti on sanonut, että naisen vartalo tietää, mitä pitää tehdä.
Tähdet ilmestyvät taivaalle ja Lyylikki ponnistaa vielä kerran ja tytär liukuu ulos äitinsä kupeista ja rääkäisee keuhkojensa pohjasta. Lyylikki hengittää raskaasti ja käärii lapsen helmaansa, ryömii takaisin kivelle ja kömpii sen kannelle makaamaan. Koti on armaimman luona, ja Lyylikin armain on nyt tässä. Hän puristaa veristä tytärtä rintaansa vasten ja tuntee, kuinka pakkanen vie raajan kerrallaan ja sitten tulee lämpö.
”Tässä on uhrisi, Tapio, tuo Unto elossa kotiin ja suo suuri saalis”, Lyylikki pyytää ja työntää etusormen tyttären kohmeiseen nyrkkiin.
”Äitikin on niin laiha ja nälkäinen.”
Lyylikki puristaa vielä tytärtä lähemmäksi. Se on hiljennyt, nukkuu varmaankin jo. Lyylikkikin sulkee pian silmänsä, pakahtuu rakkauteen ja lämpöön. Pohjolan yö on pitkä ja pimeä, talvi kolkko ja jäinen.
Maaliskuussa aurinko nousee jälleen.