Nimi: Vainottujen maailma
Ikäraja: K-11
Fandom: Mass Effect 3
Genre: General, angst (kaikki on aina angstia)
Hahmo: Shepard (jota ei sen kummemin määritellä)
Summary: "Tuolla jossain joku kiroaisi häntä."
A/N: Semisti songfic eli mukana käännöslauseita Mylène Farmer - Désenchantée biisistä jokseenkin omia oikeuksia ottaen ja englannin kautta.
-Vainottujen maailma-
Ja jos olen luotu putoamaan,
anna minun pudota hitaasti.
Hän kaatuu melkeinpä tietämättään. Asiat vain tapahtuvat, vyöryvät reunan yli ja pudotuksen lopun huomaa vasta sitten, kun hän makaa murskautuneena lattialla. Helvetin typerää, helvetin turhaa. Alkava kiukku on jatkoa itsesyytöksille, joiden olemassaoloa hän ei ole halunnut myöntää kuukausiin. Nyt syyllisyys on kuin hälytyssireeni, joka ei anna nousta painonsa alta.
Onneksi on häpeä.
Hän nousee ja vaihtaa toiseen uniformuun. Siihen, jossa hän nukkuu.
Mitä hän voisi kenellekään ovensa ulkopuolella sanoa? Anteeksi, olen pahoillani, näin ei pitänyt tapahtua? Tämä on minun syytäni, sillä ylpeydessäni luulin olevani voittamaton. Niinkö hän sanoisi? Myöntäisi olevansa kuolevainen sittenkin, kun ei ollut jumalaiseksikaan ehtinyt antautua, sanoivatpa näsäviisaat journalistit mitä tahansa.
Hän on tuhon oma.
Ja eikö hän ole sanonut, että murtumiseen ei olisi varaa? Kuole tai taistele. Taistele ja kuole. Niinkö se sittenkin oli? Oliko hän vain huijannut itseään, vakuutellut, että kaikki tulisi olemaan hyvin ja sota tulisi olemaan ohi.
Kaikki on sortunut järjettömyyteen.
Helvetin asarit. Kusipäiset nartut, jotka viime metreilläkin peittivät todelliset kasvonsa. Ja vähämieliset quarianit. Eivätkö he jo kerrankin voineet miettiä muuta kuin maata, multaa? Sotarakit saatana. Gethit voisivat painua helvettiin valheineen, mokomat rautapurkit. Olisivat lähteneet, olisivat… Kroganeista nyt puhumattakaan. Omahyväiset ja itsekeskeiset elukat, joille jokainen sekunti on vain minää. Salarianit, jotka eivät voi luopua myrkyllisyydestään edes kuukaudeksi. Pommittaisivat vittu toisensa. Turianeiden suojeleva sotamahti, hah. Tyhjää yhtä kaikki. Pettymyksiä toisensa jälkeen ja toiveenvalon varjoja.
Ihmiset.
Hän puristaa sormensa nyrkiksi. Sulkee silmänsä ja esittää edes minuutin nukkuvansa.
Tuolla jossain joku kiroisi häntä.
-
Rauhaani en ole löytänyt, mutta penseydessäni
aion löytää viattomuuden.
Hän hätkähtää tajutessaan, että metsä ympärillään on vain unta. Jonkun tutun äänen, ystävän, hän oli kuullut puiden tippuvien, palavien lehvien välistä. Nyt ääni katoaa tajun syttymisen myötä. Kello hänen yöpöydällään välähtää, mutta metsä ilmestyy takaisin. Synkkänä, aina synkempänä hänen saapuessaan. Lapsi ottaa juoksuaskeleensa, mutta hän kääntyy poispäin, syvemmälle. Harvojen puiden sekaan, jotka sittenkin ovat puisto. Ryteikkö.
Penkkien käsinojat ovat metallia.
Ja yön äänet myös.
Kuiskinta käy selkeämmäksi, mutta sekoittuu silti nimettömään melodiaan. Suhina kutittaa korvia ja käy hetkellisesti valtavaksi. Siten hän tietää kääntyneensä takaisin lapsen suuntaan.
Mene sinne, sanoo mieli.
Hän menee.
Kuiskaukset ovat saaneet sanansa. Kadonnut ystävä kutsuu nimeltä, ja sanoo virkkeen tai toisen. Äänet ovat tunnistettava lauseiksi, mutta hän ei saa päähänsä, miksi juuri nämä kuolleet sanat ovat jääneet soimaan. Siksi hän ei kiinnitä niihin huomiota. Ei siksi, että hänellä on pakonomainen tarve löytää se yksi ainoa aave, jonka nimeä hän ei tiedä.
Luulisi seinien sisällä olevan pölyä. Silti pojan huppari on valkoinen, lämmin. Pian se onkin jo aivan lähellä, sitten kaukana, sitten vain kosketuksen päässä. Hupparin pinta näyttää nukkaiselta.
Et voi auttaa minua, sanovat lapsen silmät. Et voi auttaa ketään. Voinpas! Hän huutaisi, jos uni antaisi hänelle oman äänensä.
Sitten hän saa lapsen kiinni.
Maailma näkyy kahtena ennen kuin hän palaa itseensä. Hämmästyneen hetken verran hän katselee omia väsyneitä kasvojaan, pientä itsevarmaa hymyä, säikähtänyttä pelkoa. Hän törmää omien kasvojensa valheelliseen lempeyteen, kutsuun, mutta peilikuva katkeaa ennen kuin hän kohtaisi oman epäluulonsa, syyllisyytensä, tympeyden taakse katoavan kauhun.
Hymy toisen kasvoilla jatkuu.
Syleily puhkeaa ja lohduttavat kädet päästävät irti.
Valon vaihtuessa huoneen pimeyteen hän päättää, että niin myös hän antaisi tämän pudota pois itsestään. Miksi nukkua? Miksi uneksia? Noiden harmaiden hetkien tunnot eivät ole totta, eikä niistä voisi koskaan löytää mitään ratkaisevaa.
-
Kaaoksessa kaikki aatteeni
ovat vain kestämättömiä sanoja.
Hän tulisi olemaan julma, niin hän on vannonut itselleen. Hän tulisi olemaan hidas ja tarkka, kirotun varmaotteinen tuhovoima, joka pysähtyisi vain omasta tahdostaan, ei mistään muusta syystä. Hän ei antaisi osumaa, hän antaisi terän ja senkin alkuun vain ihoon kajoavina haavoina.
Kylvöä ja niittoa, ja hänhän on niittäjä itsekin.
Ei hän ole jäänyt miettimään kuka kypärien alla kuolee. Siellä voisi olla aina sama ihminen, klooni, sisaruskunta ruskeasilmäisiä nuoria. Ei niitä näe, eikä jaksa kuunnella. Joskus silti tärykalvoille pääsee vihollisen käsky, huudahdus suojautua, väistää lentävää kranaattia. Joskus sana armo suhahtaa, varsinkin alussa, mutta nyt siitä tuskin on edes muistoa.
Ei hän ole tänne tullut kostamaan.
Voittamaan, valloittamaan kylläkin. Pelastamaan, sillä se hän on, pelastaja, sotilas, se joka antaa ja ottaa. Antaa suojaa, antaa kunnian, kantaa sen helvetin rauhan, vaikka väkisin. Ottaisi elämän, ottaisi monta. Mitä muuta hän ottaisikaan? Oman surunsa pois? Turhautumisensa? Ei, se ei vain lähde. Siksi on helppo kietoutua taktiikkaan, määräyksiin, maailmanloppuun ja sen pysäyttämiseen. Hän etsii täältä vain ratkaisua.
Sitten Koiran kätyri on jo kuollut.
He kääntyvät pois, sillä mitä muutakaan täällä olisi kuin totuus?
-
Etsin häntä, sielua sitä,
joka minua voisi johdattaa...
Hyvästit, hyvästit, hyvästit! Ja kertaakaan hän ei suoraan sano näkemiin. Rohkaisevia sanoja, ryyppy, hän näki sen. Hän antaa käskyjä, jotka ovat enemmänkin kevyitä tönäisyjä oikeaan suuntaan, ylpeitä sanoja ja painalluksia selkään. Katkeruuttakin on, välisanoja, jotka viimein pääsevät sanotuksi. Muistoja, vitsejä ja luonteiden luonnehdintaa. Ystävien kasvoja, jotka eivät millään voi suoda hänelle viimeisiä hymyjään. Ne menivät jo, ne ajat.
Oletteko valmiit? Olettehan?
Jotkut eivät edes ole täällä.
Hän kertaa seinänsä nimet mielessään, kangertelee, mutta uskoo saavansa listansa sanottua. Rivi riviltä kiiltävää pintaa ja maalattuja nimiä, joiden takana kiemurtelee vangittuja välähdyksiä, lauseita, hetkiä. Kohtaamisia ja käskyjä. Enemmän.
Jotkut eivät ole täällä, mutta kuulevat. Heille annetaan samoja sanoja kuin heille, jotka ovat tarpeeksi lähellä, että hän voisi halata, jos uskaltaisi, jos tahtoisi. Hän ei niin kuitenkaan tee, onhan hän lunta, kylmää ja persoonatonta. Silti joku uskaltaa syleillä jäätikköäkin.
Me teemme sen, me voitamme. Mitä tahansa tapahtuu tänään hän… tuntee kunniaa siitä, että tunsi nämä olennot, sielut, jotka kulkivat rahtusen matkastaan hänen vierellään.
Sitten hän sortuu.
Sanoo sen sanan.
Hän jatkaa matkaansa ennen kuin paljastaa lisää, liikaa. Hetken käytävällä hän kuuntelee aseiden välähdyksiä, savuisen kaupungin ulinaa.
Kiitoksia, taistelutahtoa, kysymyksiä, viimehetken ehdotuksia, naurahduksia jotka tukehtuvat ennen syntymistään. Ja viimein kaikkien näiden sanojen jälkeen, hän pitää puheensa. Hän saa vielä viimeiset katseet, jotka ovat suurempia vastauksia kuin hän olisi voinut odottaa. Hiljaisuus on myöntymisen merkki, ja hänen toverinsa myöntävät kaiken, antavat kaiken, luovuttavat. Kenenkään käsi ei tärise, kun he antautuvat kutsumukselleen, sille syylle, miksi he ovat taivaiden alle syntyneet.
He ovat syntyneet putoamaan.
Kevyesti.
Kuin lentäen.
-
…sillä olen petetty,
osa vainottujen maailmaa.
Outoa kyllä, Shepad tajuaa, että sorronkin jälkeen voi nousta.
Siksi hän herää ja siristää silmiään verivanojen alla. Vain hetki sitten Normandy oli kadonnut taivaalle, jättänyt jälkeensä. Hyvä. Olisi aika liikkua kerrankin yksin. Olisi aika mennä kohti valoa, kohti ilmakehän toista puolta, jalan tai vaikka ryömivällä, jos polte pakottaisi takaisin rikkonaiselle asfaltille.
Shepard on vähät välittää huimauksesta, ja puree kipua vastaan.
Hän ampuu, osuu ja saa osuman.
Shepard ei kuole. Ei ainakaan vielä. Se ei ole hänen osansa. Hänen osansa on olla enemmän, viimeinen. Hänen tehtävänsä on kompuroida ja tippua ylös. Hänen valansa on saattaa tämä päätökseen, löytää oikea tie. Hänen onnessaan makaa kaikkien maailmojen elo. Hänen painuneessa ryhdissään on kaikkien laivastojen kunnia ja hänen olkapäänsä kantavat siviilien tuskaiset toiveet. Hän tekisi sen, mitä miljardien tuhkien taival ei koskaan pystynyt tekemään:
Shepard löytää tämän epätodellisen hetken.
Valitsee.
