Nimi: Sinisenkipeä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Fluffyy ja mustasukkaisuutta ja semmottiis.
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tällä ei ole tarinan ymmärtämisen tai minkään muunkaan kanssa väliä, mutta aikaisemmin kirjoittamassani tarinassa
Sinisin kiinankangas (K-11) herrat Jago ja Litefoot lupautuivat muuttamaan yhteen. Tämä on siis jatkoa kyseiseen ajatukseen.
Niin, ja toki tämä kirjoitettu
DW-joulukalenterin luukkuun 5.
SinisenkipeäSikäli kun rakastamisesta oli sovittu, niin makuuhuone tuli sisustaa sen mukaan. Henry Gordon Jago oli suuri mies sydämeltään, mutta aivan niin valtava hänen ei suinkaan olisi tarvinnut olla myös ruumiiltaan – sänky jäi sivuistaan napakasti jumiin osoitteessa Baker Street 107 sijaitsevan asuinhuoneiston ulko-oven pihtipuoliin. Sen siitä saa, kun muuttaa liian pienin apujoukoin, eli käytännössä yhden apupojan ja ajurin voimin. Jotka olivat menneet jo menojaan, turjakkeet.
”Johan nyt on!” Jago puuskutti naama kahta punaisempana kuin normaalisti, hikivana tihruten alas nenänvartta pitkin. ”Kullaisiin koloihin sitä on ihmisolentojen lasten muka mahduttava? Eihän tästä sopimaan saa miniskuuleimpiakaan mööpeleitä, puhumattakaan nyt laveista lavereista!”
”Tuota menoa rikot vielä selkäsi”, huikkasi Litefoot kamarin puolelta yhtä rauhallisena kuin koko sisäänmuutto olisi ollut yhtä niittumailla tanssimista. Herra Jagon kimpsuja oli koko päivän ramppaamisen jäljiltä nyssyköittäin ympäri huushollia. Professori luovi niiden ympäri kuitenkin jouhevasti, kuin ne eivät olisi olleet ollenkaan juuri elimellisesti nilkan ja askeleen väliin jäävällä kompastumisvyöhykkeellä.
Oli siinä vaatetta. Teatteri-ihmisenä herra Jagolla oli jos jonkinmoista kuviota aina housuista päällystakkeihin asti. Professori arvasi jo etukäteen vielä jonakin päivänä aamutohinoissa erehtyvänsä solmiosta ja ilmestyvän ruumishuoneelle herra Jagon sateenkaarihuivi kaulassaan. Siinä olisi ylikonstaapeli Quickille hekottelemisen aihetta.
Ja tuli Jagon mukana muutakin tilpehööriä, kuten lukuisia hassuja kirjoja, jotka erosivat sisällöltään paljon professorin omista kuivakoista anatomian opuksista. Oli kirjavia silkkikukkia, angorankarvaisia tekopartoja, seitsemät lippaskengät, eikä juuri penniäkään ylimääräistä rahaa. Sekasorrosta huolimatta Litefoot oli onnellisempi kuin koskaan. Herra Jago sitä vastoin pihisi, tuhisi ja yski erään lastenlauluista tutun veturin tavoin.
”Onhan tämä nyt aivan pöyristyttävää! Tähänkö minun rustiikkinen petini jää, ikuisesti oviaukontukkeeksi! Äitivainaani vaatimaton vuode! Voi surkua, oi surkeutta, oikeaa surunsiittoista päivää!”, hän parkui, ettei vain keneltäkään satunnaiselta ohikulkijalta vahingossakaan jäänyt hänen harmistuksensa huomaamatta.
”Tokkopa sentään”, Litefoot toppuutteli hätäpäivää kärsimättä, vaikka sivuttain kallellaan kenottaen törröttävä sängynjalka pyrki eteiseen. ”Päätyristikko pitänee purkaa ja kantaa erikseen sisään. Tunnen erään nuoren miehen, jota tiedän kysyä avuksi. Hän on harjoittelijana yliopistolta.”
Jos suinkin mahdollista, niin herra Jagon naama taittui vielä asteen tummemman punaiseksi, melkein sinivioletiksi. Täsmälleen siis saman sävyiseksi eteisen kukkatapetin kanssa, pani professori huvikseen merkille.
”Vai että oikein nuori mies!” tuhahti Jago, ”Nöyräkin kenties? Ojentelee skuupit ja skalpellit nyökytellen hännyksissäsi kiihkeästi, että
”kyllä, professori”,
”aivan, professori”,
”kuten sanotte, professori”, arvosanansa edistämiseksi?”
”Jotakuinkin”, sanoi Litefoot ja hymyili vienosti, mutta pirullisesti. ”No mutta
Henry… ethän suinkaan ole mustankipeä? Vannon kunniani kautta, että apulaiseni ovat mielenkiintoni kohteita tiukani ammatillisessa mielessä.”
Taisi piikki upota syvälle, koska herra Jago silminnähden pörhisteli rintaansa ja puisteli päätänsä syystä nurkkaan komennetun uhmakkaan pikkulapsen tavoin.
”Höpön pöpön George, etten sanoisi liirumlaarum ja näkkileipä! Minä, sekä juhlallisen joviaali, että simppelin sympaattinen Henry Gordon Jago, en edes omista paria mustia sukkia!” hän julisti syvällä ja perin juurin epäuskottavalla patarummunrintaäänellään.
”Mutta limetinvihreitä, kanariankeltaisia ja indigonsinisiä kylläkin”, Litefoot huomautti ihan pelkästä kinaamisen ilosta. Jago kampesi itsensä sängyn yli huoneiston puolelle, kaatuen sitten nelinkontin rähmälleen matolle. Ylpeyteen tuli kolaus, mutta ei niin suuri, että se olisi saanut hänet sulkemaan suunsa.
”Ei tässä nyt puhua pulputetakaan sirpakasta sinisenkipeydestä! Mitä se sellainen sitten lieneekään”, sanoi Jago, pulisonkiaan rapsutellen. ”Ainakin se kuulostaa joltakin sellaiselta sairaudelta, jolla on jotain tekemistä slaavilaisten tanssijattarien troppien kanssa. Ota neuvostani vaari George, äläkä koskaan lähde tyttärien yökesteille pistämään tuuttia tillintallin tiptap. Lystinpito on yksi juttu, mutta kanuunassa elää kosto suloinen.”
Professori Litefootilla ei ymmärtänyt rakastettunsa höpötyksistä puolta sanaakaan, joten hän vain hymyili veikeänä vastaan. Herra Jagon oletettu tarkoitus oli herätellä vastavuoroista omistushalua teatterinsa tyttöistä höpöttämällä, eikä hänen ylilyövälle dramaattisuudelleen oikein voinut muuta kuin nauraa. Toki Jagon suojelukseen kuului koko joukko näyttelijättäriä, pesijättäriä, siivoojattaria ja ompelijattaria, mutta hieno herrasmies on kuin isä palkollisilleen. Professorilla ollut mitään syytä olla naama katkerolla.
Samaan aikaan vihelsi keittiössä teekattilan kimeä pilli. Tilanpuutteen vuoksi keksit oli kasattu torniksi huolimattomasti sijoiteltujen pahvilaatikoiden päälle. Kaksi kuppia lepäsivät tasseillaan vieritysten sievästi.
”Noh, tulehan sinä sinisenkipeä teelle”, sanoi Litefoot ja otti herra Jagoa kädestä. Tavarapaljoudesta ja niiden läpi sukkuloinnista huolimatta nimenomaan rakkaus sopi saman katon alle ylisuuria mööpeleitä paremmin.
FIN