Ficin nimi: Enkelini, keijukaiseni, pieni peikkotyttöni
Kirjoittaja: HopeaKuu
Ikäraja: S
Yhteenveto: Tarina erään isän ja tyttären elämästä. Ensimmäinen novellini haasteeseen
Teelusikan tunneskaala ja tunne olisi huolestuneisuus
"Mutta maailma muuttuu. Ja pienet tytöt muuttuvat." Enkelini, keijukaiseni, pieni peikkotyttöniMinun pieni tyttöni. Se pienin, johan niitä oli neljä siunaantunut. Hän oli aina ollut niin siro, pitkät sääret ja vaalea, hallitsematon hiuspehko. Kuin lämmin kevätaurinko ja puuskahteleva syystuuli samaan lapseen ahdettuna. Isän tyttö. Roikkui perässä ja halusi opetella tekemään puu-ukon, kuten Vaahteramäen Eemeli. Kiikkui puissa ja halusi leikeissä olla ritari, ei prinsessa.
Sydän solmussa tiesin, että joku päivä olisi vielä irrotettava aivan kokonaan. Tuo pieni takkutukkainen peikkotyttöni, enkelini, oli minun. Ihan kokonaan minun. Kolme isosiskoaan olivat aina olleet äidin tyttöjä. Käyneet vaatekaupoilla etsimässä mekkoja ja kampaamossa laitattamassa hiukset kuin prinsessoilla oli. Teki kipeää seurata omia lapsia, jotka eivät olleet kiinnostuneita, eivätkä kerta kaikkiaan jaksaneet viettää isän kanssa aikaa. Yritin leikkiä Ken-nukeilla ja hyssyttää leikkivauvoja, mutta en riittänyt. Sitten, kutsumatta, pyytämättä me saimme meidän iltatähtemme, minun pikku peikkotyttöni, josta tuli kuin kylkeeni kiinni kasvanut pikku keijukainen.
En ollut ennen tiennyt, miten paljon voikaan rakastaa. Enkä ollut arvannut sitäkään, että rakkaus tarkoittaa jatkuvaa huolta ja murhetta siitä, että sille rakkaimmalle sattuu jotain. Olisin halunnut olla puiden alla syli auki odottamassa, jos sattuu, että hän tippuu. Isi ottaa kiinni. Kun tuli ensimmäinen päivä hoidossa, olisin halunnut jäädä nurkan taakse valvomaan, ettei häntä kukaan kiusaa, eikä satu kipeästi. Kun häntä illalla itketti ja pelotti sängyn alla oleva mörkö, kurkkasin ja vakuutin, ettei siellä mitään ole. Enkä tehnyt sitä pelkästään siksi, että hän rauhoittuisi, vaan myös, ettei minun tarvitsisi pelätä siellä mitään olevan.
Tyttö nukkui pihakeinussa pienessä kippurassa, rintakehä nousten ja laskien tasaisesti. Istuin hänen vierellään ja hätyytin hyttysiä pois, kuten olin luvannut.
Nuku siinä, nuku, isi hipsuttaa ja katsoo, ettei ötökän ötökkä pääse sinua puraisemaan. Ja tyttö haukotteli, käänsi selän ja nukahti heti. Siinä hän tuhisi, minun lihaani ja verta, tietämättä vähääkään, mitä elämä todellisuudessa oli. Kuinka olisinkaan antanut kaikkeni, jos olisin saanut säätää hänen elämänsä niin, ettei mikään eikä kukaan häntä satuttaisi. Ei pojanperkeleet, ei tytönheitukat. Minun puolestani tyttö saisi leikkiä kotipihassa aina. Tästä ikuisuuteen.
Mutta maailma muuttuu. Ja pienet tytöt muuttuvat.
Kun ensimmäisen kerran minun peikkotyttöni tuli yöllä kotiin ja tuoksahti alkoholilta, tupakalta ja partavedeltä, jotain sisälläni loksahti lukkoon. Ei meidän ollut koskaan tarvinnut puhua tunteista. Enkä minä nytkään osannut sitä kertoa, miten vaarallista se oli. Koko elämä. Eikä sitä tarvitsisi tehdä yhtään sen vaarallisemmaksi humputtelemalla humalaisena ja estottomana pitkin kyliä. En saanut sanottua sanaakaan, vaikka olisin halunnut pyytää häntä istumaan kanssani kaakaolle, kuten aina ennen näin kylminä ja tuulisina päivinä. En pystynyt kertoa, miten toivoin, että hän pysyisi turvassa ja pitäisi huolta itsestään. Tunsin kyynelpallon polttelevan sisälläni ja käänsin selkäni.
Minun peikkotyttöni oli hyvä koulussa, teki työnsä kotona ja viikonloppuisin kahvilassa, ei tehnyt mitään täysin vastuutonta. Mutta minä en enää jaksanut nostaa häntä olkapäälleni istumaan, enkä varmasti olisi saanut lupaa, vaikka olisin jaksanutkin. Se aika lähestyi, kun olisi päästettävä kokonaan irti, kun hän muuttaisi pois kotoa, enkä enää saisi vähäisintäkään otetta häneen. Olisin halunnut kertoa, mitä remonttia olin tehnyt tallissani, millaisen tuolin minä olin tehnyt ja miten olisin tarvinnut lisäkäsiä sitä rakentaessani. Olisin myös halunnut kysyä, mitä hänen ystävilleen kuului, haluaisiko hän kupin kaakaota, ja ennen kaikkea, mitä hänelle itselleen kuului. En kuitenkaan enää osannut. Hän mulkoili minua toisinaan. Harvoin me riitelimme. Emmehän me oikeastaan enää edes puhuneet.
Sitten koitti päivä, kun minun pikku peikkotyttöni tuli täysi-ikäiseksi. Illallisella hän kysyi, voisimmeko me maksaa hänen autokoulunsa. Ruoka takertui kurkkuuni. Mitä kamaluutta. Kolareita, mustaa jäätä ja pois päin kaahaava auto, joka ei enää palaisikaan. Tarkensin, että hänkö varmasti haluaa ajokortin..kun se pitää maksaakin, ja on melko kallista. Silmät välähtivät, kasvoille nousi puna ja nyrkit painautuivat pöytää vasten. Siro vartalo jännittyi ryhdikkääksi. Yritin pelastaa tilannetta. Kun en ollut tiennyt. Ei kukaan ollut kertonut minulle, että sellaista oli suunnitteilla.
Mistä sinä voisitkaan tietää? Kun et sinä koskaan edes kysy, mitä minulle kuuluu. Ei sinua kiinnosta. Kyynelpallo nousi jälleen, minä käänsin selkäni.
Yritin. Kyllä minä ihan tosissani yritin. Sen jälkeen kyselin ja kuuntelin. Mutta ei sanoja ollut. Ei ollut enää yhteisiä hetkiä, ei puu-ukkoja, ei puita joihin kiivetä, enkä minä voinut odottaa alla syli auki. Sitten tuli päivä, kun hän muutti pois. Ja niin keijukainen kyljestäni oli lopullisesti kadonnut. En voinut enää muuta kuin seurata sivusta, kuulla hänen elämästään äidiltään. Äidin tytöksi minä olin hänetkin, minun takkutukkaisen enkelini, ajanut. Lähetin rahaa, ostin junalippuja kotiin ja seurasin sydän solmussa Facebookissa hänen elämäänsä. Edelleen viikonloppuisin saatoin herätä yöllä ja miettiä, onko kaikki kunnossa. Eihän kukaan tee pahoin, eihän kukaan riko häntä. Näin kuvissa kaikki ne kasvot, jotka olisivat ottamassa häntä kiinni. Onneksi oli löytänyt ihmiset ympärilleen, omat enkelinsä. Ei minua enää huolittu pelastajaksi, mutta hyvä että joku huolittiin. Minulla ei enää ollut pikku peikkotyttöäni.
Kunnes tuli se ilta, kun jäimme kahden, alkoholin sumentamin ajatuksin, terassin pöydän ääreen muiden mentyä nukkumaan. Yön usva piiritti meitä hitaasti ja kostutti salakavalasti ihoani. Siinä hän nyt istui. Hiukset hajallaan, kaulahuivi melkein nenän yli vedettynä. Sitten hän kohdensi katseensa minuun. Odotin. En sanonut mitään.
Mitä sinä oikein ajattelet minusta? Paska tyttö. Niinhän? Kyynelpallo värähti sisälläni, muistutti olemassaolostaan. Nousin, käänsin selkäni ja kävelin sisälle. Kun palasin takaisin, hän oli painanut silmänsä kiinni. Hän huojui hieman musiikin tahtiin ja tavaili vanhan iskelmän sanoja hiljaa mumisten. Kannoin höyryävät kaakaot pöytään ja istuin häntä vastapäätä. Odotin, että katseemme kohtasivat uudelleen ja päätin aloittaa yhteisen elämämme alusta.
Voi enkelini, keijukaiseni, pieni peikkotyttöni.
