2. osa
Helmikuu
Liian pitkä aika oli kulunut siitä, kun Voldemort oli antanut kuulua mitään itsestään ja se oli saanut monet liian varomattomiksi. Tylypahkan mailla oli tavanomainen suojaus, sillä merkkejä myrskyn nousemisesta ei näkynyt. Siksi välikohtaus Tylyahossa oli yllättävä ja kohtalokas.
”Harry, voi Harry”, Hermione valitti itkua äänessään.
”Voi hitto Harry, pysytkö omilla jaloissasi, hei kamu? Hermione auta, en jaksa taluttaa häntä yksin”, Ron pyysi. Tylyahossa oli sattunut jotain hyvin epämääräistä ja kaikki oli tapahtunut hiljaa ja niin salamyhkäisesti, että vasta kun jaloistaan vetelä ja päästään sekava Harry oli löytynyt Kolmen Luudanvarren kellariin vievien portaiden luota, olivat lähimmät ohikulkijat tajunneet, että pojalle oli sattunut jotain.
”Herra Potter, nyt ei ole aika nukahtaa. Minun täytyy saada tietää mitä tapahtui”, matami Pomfrey vaati ja riisui samalla sängyn laidalla hoippuvan pojan talvitakkia ja kaulahuivia pois. Matami läpsäytti tuiman tuntuisesti Harrya poskelle. Poika ei saisi menettää tajuntaansa, hänen tulisi saada tietää, jotta oikea hoitokeino voitaisi löytää nopeasti.
”En ole varma, mutta... minua puraistiin”, Harry sopersi.
”Keskellä päivää?” Hermione ihmetteli.
”Shhh, minne sinua puraistiin?” Matami vaati saada kuulla.
Harry näytti kaulaansa, jossa oli vielä selvät jäljet.
”Oliko se ihminen vai jokin olento?” Matami kysyi.
”Mut-mut... en tajua mitään”, Ron totesi päätään raapien.
”Näytti ihmiseltä... minua väsyttää.”
”Ei nyt, sinun täytyy pysyä hereillä”, matami sanoi ja ravisteli Harrya pitäen hänet istumassa.
”Näyttikö hän kalpeaihoiselta? Olisiko se mielestäsi voinut olla vampyyri?” Matami tivasi vielä.
”Vampyyri?” Ron sanoi ja näytti puulla päähän lyödyltä.
”Luulen niin”, Harry sanoi sanotuksi.
Matami skannasi taikasauvallaan Harryn ihoa vamman kohdalta ja sai kohta varmistuksen sen aiheuttajasta.
”Nyt nuoret, etsikää nopeasti nuoriherra Malfoy ja tuokaa hänet tänne”, matami komensi ja hätisti Ronin ja Hermionen pois sen kummempia selittämättä.
Harry vajosi sekavaan olotilaan ja hänen olonsa tuntui kuumeiselta. Matami antoi kaiken mahdollisen ensiavun ja juotti hänelle rohtoja, mutta ainoastaan yksi rohto voisi auttaa oikeasti ja toimia vastamyrkkynä. Siihen tarvittaisi vielä yksi ja tärkein ainesosa, jonka tässä tapauksessa herra Malfoy pystyisi antamaan, jos hän vain suostuisi siihen. Vain muutama tunti ja Harry olisi pysyväsi avun ulkopuolella ja hänestä tulisi vampyyri tai vähintään puolirotuinen. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosikymmeniin, eikä niin saisi käydä nytkään. Oliko tämä jokin Voldemortin juoni tai irrallaan Voldemortista, sitä Pomfrey ei käynyt miettimään, mutta koulun suojauksia olisi lisättävä välittömästi. Niinpä hän lähetti valmiiksi juoksemisesta hengästyneet Ronin ja Hermionen suorittamaan uutta tehtävää, kun he olivat saaneet vähän hämmentyneen Malfoyn tuotua sairaalasiipeen.
”Herra Malfoy, luullakseni sinä voit auttaa, mutta vain jos teet sen omasta halustasi. En pakota sinua, mutta päätös on tehtävä hyvin nopeasti”, matami aloitti.
”Jos Harry on vaarassa niin tietysti autan”, Draco vastasi. ”Mikä häntä vaivaa?”
”Häntä on purrut vampyyri. Minulla on siihen vastamyrkkyä, mutta siitä puuttuu yksi ainesosa. Mutta haluan varmistaa sinulta muutaman asian.”
”Vampyyri?” Draco kalpeni ja rohjahti tuolille istumaan.
”Herra Malfoy. Puuttuva ainesosa on sellaisen henkilön veri, joka rakastaa vilpittömästi uhriksi joutunutta. Oletan syksyisen tapaamisemme perusteella, että sinun veresi olisi sopiva ainesosa vastamyrkkyä varten. Sydämesi on sen todistanut.”
Draco nyökkäsi.
”Vielä toinen asia. Oletko valmis siihen, että rakkautesi paljastuu ja tulee ilmi? Väittäisin, että jotkut oppilaista selvittävät hyvin nopeasti mitä aineksia vastamyrkky vaatii ja tieto luovuttamastasi verestä ei välttämättä jää salaisuudeksi. Minä en sitä kerro enkä paljasta, mutta oppilaat ovat hoksaavia sellaisissa asioissa.”
Draco kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäsi jälleen.
”On vielä yksi seikka, joka minun on mainittava. Vastamyrkyn sivuvaikutuksena käy erittäin todennäköisesti niin, että toipuva uhri kokee verenluovuttajan tunteita. Mutta tavallisesti se häviää muutamassa tunnissa.”
Draco ei osannut hetkeen sanoa mitään. Hän rakasti Harrya eikä ikimaailmassa antaisi toisen muuttua vampyyriksi, se oli selvä. Hänen oli siis otettava riski siitä, että hänen luovuttamansa veri olisi kohta kaikkien tiedossa. Mitä tuli hänen tunteisiinsa, niitä oli vaikea kertoa ja paljastaa Harrylle mutta jos sen piti tapahtua näin, niin sitten se vain tapahtui. Draco sulatteli kaikkea kuulemaansa.
”Ymmärrän. En tiedä olenko valmis, en ehkä ole koskaan mutta en voi antaa Harryn veren saastuvan”, hän sanoi ja ojensi kätensä Pomfreylle. Matami pisti hänen sormenpäähänsä pienen reiän ja tiputti tarvittavan määrän veritippoja vastamyrkkyyn. Matami alkoi herätellä Harrya sekavuudesta ja sai potilaansa nielemään vastamyrkyn.
Draco ei ollut varma siitä, missä hän halusi olla seuraavien hetkien aikana. Aivan pian sairaalasiipeen palaisivat Harryn ystävät tuoden rehtorin ja ehkä joitakin professoreita mukanaan. Ja Harry alkaisi vastamyrkyn vaikutuksen takia tuntea hänen kokemiaan tunteita. Draco päätti lähteä pois ja toivoi samalla välttävänsä pahimman – mahdolliset juorut ja pilkan. Hän vetäytyi omaan makuusaliinsa ja yritti lukea kirjaa. Hänen mielensä oli kuitenkin liian levoton siihen. Hän päätti etsiä Pansyn ja kertoa tytölle mitä oli tapahtunut. Pansy oli ennenkin kuunnellut ja tukenut häntä.
Harry näytti toipuvan sekavuudestaan. Matami Pomfrey antoi Ronin ja Hermionen olla hetken potilaansa luona ja piti nopean neuvottelun rehtorin ja muutaman turvallisuudesta vastaavan professorin kanssa. Hän ei sallinut, että Potteria kuulusteltaisi ja häirittäisi enää tänään. Matamilla oli pojalle vielä kerrottavaa, kunhan vieraat olisivat lähteneet.
”Nyt minun on pyydettävä jättämään potilas rauhaan ja lepäämään.” Hän istahti vielä itse potilaansa sängyn vierelle. Hänen olisi kerrottava totuus vastamyrkystä ja sen väistämättömästä sivuvaikutuksesta. Harry kuunteli keskeyttämättä. Yksi kyynel putosi hänen poskelleen. Se oli jo alkanut.
Harry jäi kohta yksin ajatustensa ja tunteittensa kanssa, tai oikeammin Dracon tunteitten kanssa. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Sitten tunteeseen sekoittui kaipausta, joka tuntui sydämen pohjassa saakka. Se oli kaipausta johonkin, jota ei voinut saada. Harryn tuli kylmä, eikä hän voinut pidättää kyyneliään. Hän saattoi vain miettiä ja arvailla, mihin nuo kaikki tunteet liittyivät ja mitä ne sisälsivät, mitä Draco mahtoi ajatella niin tuntiessaan. Harry veti peiton lisäksi myös ylimääräisen huovan ylleen, jotta hänen tulisi lämmin. Muutaman kerran hänen sydäntään viilsi ja raastoi, niin pahalta hänestä hetkittäin tuntui.
Tunnemyrsky muutti kohta muotoaan. Harry tunsi kuinka jokin lämmin läikähti hänen sisällään ja se kulki aallon lailla hänen selkärankaansa pitkin alhaalta ylös ja jatkoi matkaa ylimpään hiustupsuun saakka. Se sai hymyn huulille ja poskissa tuntui kihelmöintiä. Harryn oli pakko naurahtaa ääneen, hänellä oli niin ihanan kevyt ja rakastanut olo. Harryn oma tunne puski sen läpi ja hän tunsi olevansa hämmentynyt tajutessaan mitä hän oikein mietti. Hän hengitti syvään ja yritti rentoutua. Hänet valtasi kohta pettymys joka vaihtui pelkoon. Harry sukelsi peiton sisään ja toivoi tämän tunnekaaoksen jo päättyvän. Voiko yhden ihmisen elämään mahtua niin paljon tunteita laidasta laitaan. Hän käsitti, että tunsi niitä tunteita, joita Draco oli viime päivien aikana tuntenut. Harry nukahti lopulta kyyneleet silmissään. Viimeisenä tunteena oli taas tyhjyys, johon hän vajosi ennen nukahtamistaan.
***
Harry tiesi että hänen oli puhuttava Dracon kanssa. Hän ei voinut vain olla ja elää, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Draco oli pelastanut hänen minuutensa ja persoonansa muuttumasta joksikin toiseksi. Jos hän olisi muuttunut, hän ei olisi voinut elää tavallista ihmisen elämää vaan hänet oltaisi karkoitettu kaltaistensa joukkoon. Lisäksi häntä vaivasivat suunnattomasti kokemansa Dracon tunteet. Hänen olisi saatava jakaa kokemuksensa ja ainoa oikea ihminen siihen olisi Draco. Pojan tunteet eivät kuuluneet kenellekään muulle, eivät ne olisi kuuluneet edes hänelle. Harryn omat tunteet olivat ailahdelleet koetun jälkeen. Oli tapahtunut niin paljon, eikä kaikesta voinut puhua Ronille ja Hermionelle.
Maaliskuu
Vain muutama päivä oli kulunut, kun väistämätön tapahtui. Tylypahkan oppilaiden kanssa olisi ajankohtaista kerrata asioita vampyyreista, hämärän kulttuurista ja yhteisöstä ja vampyyrin puremista. Ja kun puremat tulivat puheeksi, siihen liittyi vastamyrkyn käsittely. Asiaa käsiteltiin lähes jokaisella oppitunnilla eri näkökulmista. Taikahistorian tunnit olivat poikkeuksellisen mielenkiintoisia. Muodonmuutosten tunnilla käsiteltiin muodonmuutosta teoriassa ja liemien tunnilla aiheena oli puremaan käytettävä vastamyrkky. Draco alkoi hermostua. Hän tiesi, ettei monikaan tiennyt hänen liittyvän jotenkin Harrylle tapahtuneisiin asioihin, mutta hän ei voinut olla varma siitä, mitä Harry mahdollisesti oli kertonut lähimmille ystävilleen. Harryn lähimmät tupatoverit olivat etsineet hänet Tylyahon viikonloppuna kuin kiireen kaupalla sairaalasiipeen. Draco livahti pois luokasta ennenkuin oppitunti ehti edes alkaa.
Harry huomasi Dracon lähdön, mutta ei miettinyt sitä sen enenpää. Hän huomasi samalla ohimennen Parkinsonin, jonka ilme näytti samaan aikaan kireältä ja huolestuneelta. Tunti alkoi ja professori loihti taululle vampyyrin pureman vastamyrkyn ainesosat ja valmistusohjeen.
”Harry, tuli vain mieleeni”, Hermione aloitti. ”Vastamyrkkyluettelossa mainitaan seitsemän veripisaraa velhon tai noidan luovuttamana. Teho on täysin varma ja vastamyrkky voi onnistua kunnolla vain ja ainoastaan, jos veren luovuttaja rakastaa uhria pyyteettömästi. Luovuttaja voi olla myös omainen tai lähisukulainen. Kenen verta sinun vastamyrkyssäsi oli?” Hermione kysyi pohtivaan sävyyn.
Ronin ilme oli näkemisen arvoinen.
”Harry?” Ron kysyi varovasti.
Harry oli valahtanut kalpeaksi. Oli yleisesti tiedossa, ettei Harrylla ollut taikovia sukulaisia tai lähiomaisiksi laskettavia ja nyt hänen kaksi ystäväänsä punnitsivat sitä, että verta ei oltu pyydetty kummaltakaan heistä.
”E-en ole varma”, Harry sopersi, vaikka hän muisti hämärästi sumuisen olotilansa läpi käsittäneensä että luovuttaja oli Draco. Ei hän sitä silloin ollut tajunnut, eikä ymmärtänyt että tässä voisi käydä näin. Ilmeisesti Draco oli tajunnut ja livahtanut sen takia pois. Hänen olisi puhuttava Dracon kanssa vielä tänään... tai mieluummin heti.
Harry nousi paikaltaan ja ehti vain ohimennen kuulla Hermionen sanovan ”Malfoy.” Harry näki luokan takana istuvan Parkinsonin paljonpuhuvan katseen. Tyttö tiesi. Hän harppoi monet portaat ylös Rohkelikkotornille ja kaivoi matka-arkustaan Kelmien kartan. Yksi pikainen minuutti ja hän oli selvittänyt Dracon olinpaikan. Poika oli ulkona huispauskentän laitamilla. Harry harppoi samat portaat takaisin alas ja pukeutui matkalla.
”Draco!”
Draco istui katsomon ylärivistöllä. Harry oli aivan hengästynyt päästessään perille. Hän oli vain juossut viimeisen puolen tunnin ajan portaita ylös ja alas ja vielä yhdet rappuset ylös. Draco kuuli Harryn huudon ja jäi odottamaan, että poika pääsisi ylös saakka. Harry läähätti ylös päästyään ja vain huohotti hengästyneenä. Katsomon penkeillä oli ohut lumikerros ja jostain pilvien takaa pilkahti auringonvalo saaden lumen kimaltamaan kauniina helminä. Harry huomasi Dracon poskien olevan punaiset ulkona olemisesta.
”Draco, olen pahoillani”, Harry sanoi.
Draco katsoi häneen ihmeissään, eikä ollut ihan varma mitä toinen tarkoitti.
”Mitä tarkoitat?”
”No kun, ei sinun olisi tarvinnut tai siis. Tarkoitan sitä vastamyrkkyä. En ole edes kiittänyt sinua.”
”Nythän voit tehdä sen”, Draco totesi ja hymyili vähän.
”Kiitos. Jään sinulle pahasti velkaa”, Harry sanoi ja katsoi Dracoa silmiin kiittäessään. Draco katsoi häneen, mutta ei voinut jäädä katsomaan pitemmäksi ajaksi vaan laski katseensa alas. Harry istui hänen vierelleen.
”Tulitko tänne asti kiittämään? Olisi sen ehtinyt myöhemminkin.”
”En tullut ainoastaan kiittämään, minulla on muutakin asiaa.”
Draco vilkaisi häntä uteliaana.
”Kun tuota. Matami Pomfrey kertoi mitä tapahtuu kun otan sen vastamyrkyn. Se oli hirveän henkilökohtaista. Ei minulla olisi ollut oikeus... kaikki ne tunteet”, Harry soperteli.
Draco piti katseensa luotuna alas. Hän ei tarkkaan ottaen edes tiennyt mitä kaikkea Harry oli kokenut ja tuntenut. Hän saattoi ainoastaan arvailla.
”Se nyt vain tapahtui emmekä me voi sille mitään”, Draco sanoi.
”Mutta olen pahoillani. Ne tunteet kuuluvat sinulle, ei minulle. Olin täysin tunnemyrskyssä muutaman tunnin. Ensin olin surullinen ja... se oli painostavaa, minä...”, Harryn ääni sortui vähän. ”Sitten kohta olisin voinut halata koko maailmaa. Äh, en osaa selittää.”
Draco tuijotti kengänkärkiään ja painoi talvilakkinsa tiukemmin päähän.
”Sitten tunsin suurta pettymystä ja tyhjyyttä. Sydämeeni sattui. En voi käsittää miten yksi ihminen voi kantaa niin paljon tunteita sisimmässään”, Harry selitti ja pidätteli kyyneliään, jotta ne eivät pääsisi valloilleen.
”En olisi osannut kertoa sinulle, mutta nyt minun ei tarvitse selittää mitään. Ehkä näin on helpompi”, Draco totesi hiljaa.
”Unohdat yhden asian. Minä kyllä tunsin kaiken sen, mutta en tiedä mitä sinä ajattelet”, Harry sanoi etsien Dracon katsetta. Tällä kertaa Draco katsoi Harryyn, eikä kääntänyt katsettaan pois. Hän näki Harryn kasvoilla surua ja myötätuntoa. Vihreät silmät pyöreiden silmälasien takana kiilsivät pidätetyistä kyynelistä. Harry katsoi Dracon sinisenharmaisiin silmiin ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla. Ne tuntuivat kuvastavan kaikkia niitä tunteita, joita hän oli kokenut. Pojan silmät olivat surulliset, mutta samalla lämpimät ja kirkkaat. Harry huomasi, että pojan vaaleista hiuksista poiketen kulmakarvat ja ripset olivat tummat.
”Sinä kyllä tiedät, mitä minä mietin. Et kaikkea, mutta osan”, Draco sanoi ja silloin hän todisti yhden kyyneleen karkaamista Harryn poskelle. Mitään ajattelematta hän nosti peukalonsa kuivaamaan kyyneleen ja tajusi vasta sitten mitä oli tehnyt. Häneen iski pieni pakokauhu. Harry huomasi Dracon pelästyneen katseen ja otti pojan käden omaansa kuin rauhoittaakseen toista.
”Ei se haittaa.”
Dracon sydän hakkasi kiivaasti ja kuumotus nousi korviin saakka. Harry ei irrottanut hänen kädestään, mikä oli kaiketi hyvä asia. Mutta mitä Harry ajatteli kaikesta tästä ja hänestä?
”Harry...?”
”Niin.”
”Miksi lähdit kesken tunnin ja tulit tänne?”
”No tuota. Tunnin aihe alkoi olla aika kuumaa tavaraa. Käsitin sen vasta kun lähdit. Hermione alkoi kysellä ja minä halusin ehtiä puhumaan kanssasi ennenkuin... ennenkuin koko Tylypahka tajuaa.”
”Mitä sinä siitä välität?” Draco kysyi ihmeissään.
Harry oli hetken hiljaa ja punnitsi sanojaan. Hän rutisti Dracon kättä kovempaa.
”Tätä on nyt hiton vaikea sanoa, mutta olet tainnut sulattaa minua vähän. Minä välitän - sinusta.”
Harry tunsi kuinka hänen poskensa hehkuivat. Perhoset tuntuivat lepattavan hänen sisuskaluissaan hänen sanoessaan nuo sanat ääneen. Kuinka valtava merkitys ääneen lausutuilla sanoilla olikaan, Harry sai nyt huomata sen. Draco puristi hänen kättään kuin vastaukseksi ja Harry sai nähdä pojan kasvoilla lämpimän ja kiitollisen hymyn.
”Mitä aiot tehdä tai sanoa, kun palaat koululle? Jos kaikki tietävät?” Harry kysyi.
Draco kohautti hartioitaan.
”En tiedä”, hän vastasi rehellisesti. ”Mitä sinä sitten aiot?
”Mitä sinä haluat että teen?” Harry kysyi. ”Minun on varmaan sanottava jotain ainakin Ronille ja Hermionelle. He tulevat kyselemään ja utelemaan ihan kaiken.”
”Pansy tietää jo, hän on kuunnellut ja ymmärtänyt minua. Ja nyt ymmärrän kuinka reilu olet ollut minua kohtaan”, Draco totesi. ”Rohkelikot voisivat nyt osoittaa lojaalisuutensa sinulle.”
”Olet oikeassa. Ja ei, rohkelikot eivät saa olla luihuista huonompia, ei ainakaan tässä asiassa”, Harry sanoi ja sai Dracon kyynärpäästä pukkauksen kylkeensä.
”Kerrot mitä kerrot, se on sinun asiasi. En voi estää.”
He kävelivät yhdessä takaisin koululle ja erkanivat sitten omiin tupiinsa.
Harry sai vastaansa kysymysten tulvan. Hän linnoitautui Ronin ja Hermionen kanssa rauhalliseen paikkaan ja kertoi kaiken syksyn huispausottelusta alkaen. Hän kuitenkin valikoi sanojaan oli yritti olla paljastamatta liikaa. ”Ja koska olin tehnyt Malfoyn kanssa syksyllä sovinnon, matami Pomfrey tuli ajatelleeksi että hänen verensä toimisi vastamyrkyssä”, Harry lopetti tarinansa.
”Harry, nyt en kyllä usko tuota. Et usko itsekään”, Hermione sanoi heti. ”Jos olisi kyse vain sovinnosta ja vihanpidon lopettamisesta, ei sellaisella ole riittävää tehoa. Tajuatko Harry, Malfoyn täytyy rakastaa sinua tosissaan ja pyyteettömästi. Mitä sinä jätit kertomatta meille?”
”Hermione, miten sinä voi selvittää tuollaiset asiat muutamassa hetkessä ja väittää että Malfoy voisi rakastaa yhtään ketään? Tai ainakaan Harrya. Hehän vihaavat toisiaan, eikö niin Harry?” Ron kysyi vielä.
Harry punastui. Hermionea ei voinut niin vain höynäyttää.
”Hyvä on, olet oikeassa”, Harry myöntyi.
”Harry, älä nyt vain sano että sinä rakastat Malfoyta. Se tästä vielä puuttuisi”, Ron sanoi ja naurahti epäuskoisena.
”Ei niin ole vielä päässyt käymään, mutta en inhoa häntä enää. Hän on ihan mukava”, Harry selitti.
”Miten niin ei vielä?” Hermione takertui Harryn käyttämiin sanoihin. ”Olet ilmeisesti antanut itsellesi luvan siihen, että niinkin voi vielä käydä vai mitä Harry?”
”Okei, ei puhuta tästä enää tänään. Toivon vain että olette yhtä lojaaleja minulle, mitä Parkinson on ollut Dracolle. Kukaan muu ei saa tietää mitään ja se on hyvin pitkälle teistä kiinni. Vain te tiedätte, miksi Dracon piti tulla sairaalasiipeen. En tiedä näkikö häntä siellä edes kukaan muu. Mutta monet voivat alkaa epäillä jotain. Matami Pomfrey aavisti, että näin saattaa käydä.”
”Ei elämä kamu. Tätä on vaikea niellä. Lupaan olla paljastamatta mitään, mutta en voi luvata ettenkö puhuisi unissani”, Ron jupisi.
Huhtikuu
Seuraavina päivinä Harry sai kuulla Ronilta jatkuvasti jotain pientä, kun muut eivät olleet kuulolla. Ei saamari, Harry tai älä hitossa kamu nyt sorru ja muuta sen kaltaista. Harry oli helpottunut, että Ron suhtautui asiaan niinkin kevyesti. Tai no, eihän hän varsinaisesti ollut ihastunut Dracoon tai mitään sellaista. Hän tapasi Dracoa taas silloin tällöin keittiöllä tai muussa katseilta rauhallisessa paikassa. Kerran heidän juttelunsa päättyi yhteiseen naurunpuuskaan, josta ei meinannut tulla loppua. Sen jälkeen heidän tapaamisensa olivat enemmän valoisia ja he nauroivat usein. He rohkenivat avata vähitellen enemmän elämästään toiselle ja kerran he olivat täyttä vauhtia menossa siihen suuntaan, että alkaisivat kohta haukkua toisiaan, mutta huomasivat sen ja lopettivat ennekuin pääsivät kunnolla vauhtiin. Oli helpottavaa huomata, kuinka asioita pystyi sopimaan.
He puhuivat myös Voldemortia sivuavia tai siihen liittyviä asioita. Draco tosin käytti velhosta nimitystä Pimeän Lordi, eivätkä kuolonsyöjät olleet mitenkään Dracon lempiaiheita. Hän kertoi että häntä varmasti jossain vaiheessa pyydetään liittymään heihin, mutta hän ei ollut haaveillut sellaisesta elämästä. Hän toivoi mieluummin, että Lordi pääsisi hengestään ennenkuin häntä alettaisiin painostaa mihinkään. Harry avasi vähän siitä, mitä häneltä odotettiin ja miksi hän oli Poika joka elää. Draco kuunteli tarkkaavaisena, ei hän ollut koskaan täysin käsittänyt Harryn roolia Lordin kukistamisessa, mutta nyt se näytti päivänselvältä.
***
Kesäloma
Kesäloman alkuun oli enää muutama päivä. Dracoa revittiin jatkuvasti kahtaalle. Hän oli ystävystynyt Harryn kanssa, mutta heidän välillään ei ollut muuta, tai niin hän asian näki. Hän jutteli Harryn kanssa ja he nauroivatkin nykyisin usein. Harry oli ystävällinen ja mukava, mutta ei antanut Dracon ymmärtää mitään muuta. He olivat ystäviä ja voisivat sellaisina pysyä. Draco alkoi pelätä, että Harry löytäisi jonkun, johon tämä ihastuisi ja ehkä rakastuisikin ja silloin pojalla ei enää olisi aikaa Dracolle ja lopulta Draco jäisi yksin ja unohdetuksi. Kun Tylypahkan juna viimein saapui Lontooseen, tuntui alkava kesäloma Dracosta vain piinaavalta ajalta, erossa Harrysta.
Harry ei näyttänyt olevan yhtään sen iloisempi. Häntä painoi ajatuskin kesästä, jonka hän joutui viettämään Dursleyillä. Hän hyvästeli hajamielisenä ystävänsä juna-asemalla. Mitä muuta hänen kesänsä olisi, kuin jatkuvia palvelustehtäviä ja omaan huoneeseen lukittautumista. Jos hyvä tuuri kävisi, hän pääsisi viimeiseksi yhdeksi tai kahdeksi viikoksi Kotikololle ennenkuin uusi kouluvuosi alkaisi. Harry käveli tavaroineen sovittuun paikkaan muutaman korttelin päähän, jossa Vernon-setä odotti autollaan. Tapaamisessa ei ollut jälleennäkemisen iloa, vain muutama tuhahdus ja murahdus. Harrylta kesti tovin saada painava matka-arkkunsa nostettua kuljetuskärryltä auton takakoppaan.
Vasta yläkerran huoneeseen päästyään Harry antoi itsensä romahtaa. Hän ikävöi jo nyt lähimpiä ystäviään, huispausta, Tylypahkan ruokaa ja sellaista mukavaa vapaa-aikaa jonka sai käyttää siten kuin halusi. Hän kaipasi rohkelikkojen oleskeluhuonetta ja lupaa taikoa, yhteistä naurua ja pelailua sisällä tai ulkona, viikonlopun käyntejä Tylyahossa ja vaaleahiuksista luihuispoikaa. Hän oli aivan kesän kynnyksellä käsittänyt, mitä Draco oli alkanut hänelle merkitä, mutta hän ei ollut osannut pukea ajatuksiaan ja tunteitaan sanoiksi. Tylypahkalaiset olivat toki kiinnittäneet huomiota siihen seikkaan, että heidät kaksi saattoi nähdä jossain kahdestaan juttelemassa ja nauramassa yhdessä. Heidän sovintoonsa ja kaveruuteensa oli aika pian totuttu ja se oli lähentänyt vähitellen myös muiden eri tupien oppilaiden välejä.
Harry oli viimein ymmärtänyt kuinka paljon hän piti Dracon seurassa olemisesta ihan vain pojan itsensä takia. Draco oli älykäs ja huumorintajuinen ja viljeli hyvin usein sarkastista huumoria siellä missä hän kulki. Vasta viikko sitten he olivat maanneet ruohikolla vieretysten ja nauttineet auringonpaisteesta ihollaan. He olivat selvittäneet V.I.P. -kokeensa ja oli aika ottaa rennosti. Draco oli näyttänyt ehkä hitusen synkältä, mutta se oli aika tavallista. Harryn oli tehnyt mieli kertoa, mitä hän tunsi ja ajatteli, mutta pelkäsi sanoa sitä. Hänen oli tehnyt mielensä ottaa Draco tiukkaan halaukseen ja suudella tätä. Hän oli käsittänyt rakastuneensa, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Hän ei ollut enää varma mitä Draco tunsi häntä kohtaan vai oliko se mennyt ohitse ja olivatko he nyt ystäviä siinä missä muidenkin kanssa. Dracon ajatteleminen teki kipeää ja hän itki pahaa oloaan ja ikäväänsä tyynyään vasten.
”Alahan poika tulla sieltä!” Kuului jostain alakerrasta Vernon-sedän ääni. Harry päätti ettei kuullut, hän oli aivan liian hajalla, jotta olisi antanut hajottaa itseään lisää. Hän kyllä tiesi ettei hänen mielipiteillään ollut väliä. Hän joutuisi menemään alakertaan ennemmin tai myöhemmin. Portaista kuului raskaiden askeleiden töminää.
”Alahan tulla, turha leikkiä nukkuvaa”, setä rymisteli oven taakse ja hakkasi ovea ennenkuin sai sen auki jollain konstilla.
”Ja pese naamasi poika.”
Harry kävi kylpyhuoneessa pesemässä itkuiset kasvonsa ja laskeutui alakertaan.
”15-vuotias ja vielä itkupilli”, Dudley ilkkui nähdessään serkkunsa.
”Me lähdemme reilun viikon kestävälle lomamatkalle ylihuomenna ja jätämme sinulle tämän listan töistä, jotka sinun tulee huolehtia kuntoon poissaollessamme”, setä sanoi ja läjäytti listan keittiön pöydälle.
”Saat aloittaa työt jo huomenna, sillä meidän aikamme menee tietysti matkalaukkujen pakkaamiseen ja uusien kesävaatteiden hankkimiseen”, Petunia-täti selitti.
Harry silmäili läpi listaa, johon hänelle tarkoitetut askereet oli kirjattu. Häntä harmitti suunnattomasti se seikka, ettei hän voinut alaikäisenä käyttää taikaa hyväkseen, jotta olisi selvinnyt tehtävistä nopeammin. Hän tunsi olevansa kuin Tuhkimo, jonka tuli kerätä lattialle levitetyt herneet ennenkuin voisi lähteä juhliin. Harry vain nyökkäsi ottaessaan listan itselleen. Hän ei ollut varma saisiko edes kaikkia töitä suoritettua ajoissa. Töitä oli matonpesusta ikkunanpesuun ja vaikka mitä sen lisäksi. Talossa riitti mattoja ja ikkunoita yksistään jo niin monta, että siihen saisi kulumaan kokonaisen viikon.
Draco yritti saada päivänsä kulumaan pitämällä huolta kunnostaan. Joka päivä hän huispasi, juoksi tai treenasi uima-altaalla. Toisinaan hän ehti tehdä kaikkea samana päivänä. Sadepäivinä hän antoi keholleen palautumispäivän ja luki paljon. Uppoutumalla pitkään tarinaan, hän saisi vaeltelevat ajatukset pidettyä kurissa.
”Draco, onko sinulla huolia tai murheita?” Narcissa kysyi pojaltaan heidän lopetellessa kahdenkeskistä päivällistään. Draco otti toista annosta jälkiruokaa kulhoonsa.
”Miksi kysyt?” Draco ihmetteli.
”Aina kun murehdit tai olet allapäin, syöt tavallista enemmän makeaa. Sinulle on maistunut makea erityisen hyvin tämän kesän aikana. Minä tunnen sinua sen verran, Draco”, hänen äitinsä sanoi ja näytti vähän huolestuneelta.
”Olet oikeassa. Mutta uskoisin että se menee ohi”, Draco sanoi ja hymyili vähän.
Draco tiesi jotain Harryn kertoman pohjalta, miten tämän kesä saattaisi kulua ja hän oli pahoillaan pojan puolesta. Pöllöpostia saattoi yrittää lähettää, mutta Harry ei voinut vastata niihin. Ei voinut sopia tapaamisia Viistokujalle tai mitään muutakaan. Niinpä Dracon piti tyytyä muiden ystäviensä seuraan kesän aikana ja yrittää pitää hauskaa. Hän mietti myös sellaista vaihtoehtoa, että hän voisi unohtaa Harryn ja löytäisi uuden rakkauden kohteen. Hänellä oli ollut aikaisempina vuosina Tylypahkassa ihastumisia muutamiin tyttöihin ja yhteen poikaan, jotka olivat kuitenkin menneet ajan kuluessa ohi. Tämä oli aivan erilaista. Hän tunsi syvällä olemuksessaan, että tämä ei menisi ohitse vaikka vuodet kuluisivat. Tämä tulisi kuluttamaan hänet loppuun, jos hän ei saisi Harrylta vastarakkautta.
Draco löysi itsensä monta kertaa kirjoittamasta Harrylle, mutta kaikki kirjeiden ja viestien alut hän hylkäsi ja heitti takkatuleen. Ei hän voinut avautua tunteistaan kirjeessä, ei hän saanut kuulostaa liian synkältä, mutta ei liian iloiseltakaan jos Harrylla olikin kurja kesä. Kesä oli pahentanut hänen sydänsärkyjään. Ne olivat olleet kauan poissa tai vain muistuttamassa silloin tällöin olemassaolostaan, kun hän oli ollut koulussa. Nyt kun hän ei nähnyt Harrya lainkaan, häneen oli alkanut sattua enemmän. Draco leikitteli ajatuksella koulun vaihtamisesta. Jos hänen elämänsä muuttuisi ulkoisesti, ehkä se auttaisi myös sisäisiin tunteisiin. Pohtiessaan asiaa perinpohjin, hän tiesi, ettei se olisi mikään ratkaisu. Hänen oma minuutensa ei häviäisi mihinkään, vaikka hän yrittäisi paeta. Hänen olisi vain elettävä elämäänsä eteenpäin ja otettava vastaan mitä se tarjosi, hyvässä ja pahassa.
Harrylla oli nälkä. Hän kaipasi aivan tavallista kotiruokaa perunoineen ja kastikkeineen porkkanaraasteen kanssa. Kyllä hän ruokaa sai, ainakin Dursleyn perheen mittapuun mukaan. Harry söi mitä toisilta jäi syömättä, eikä se aina riittänyt. Hän söi lisäksi leipää, mutta se ei ollut sama asia, kuin tavallinen lämmin ruoka, jota hän kasvana nuorena ja paljon liikkuvana ja kotitöitä tekevänä olisi tarvinnut runsaasti. Pöllöposti toi syntymäpäivätervehdyksen Kotikolosta koko Weasleyn perheeltä ja Hermionelta. Tervehdyksen mukana oli Mollyn leipoma kahvikakku, jonka Harry söi nälkäänsä lähes yhdeltä istumalta. Muita tervehdyksiä ei koko kesänä ollut tullut ja Harry alkoi laskea päiviä, jolloin hän pääsisi pois kesävankilastaan.
***
”Harry, mukavaa nähdä sinua”, Molly sanoi ja halasi laihaa Harrya. Harry hymyili vaisusti ja istahti ruokapöydän äärelle. Hän oli lähes sekopäinen siitä helpotuksesta, että oli päässyt pois Likusteritieltä ja oli nyt kunnollisten ihmisten seurassa. Bonuksena hän saisi vatsansa täyteen ruokaa.
”Harry!” Hermione tuli ja rutisti hänet tiukkaan halaukseen ja kohta hänen toiselle puolelle ilmestyi Ron.
”Moi kamu. Viimeinkin pääsit tänne. Voin vain kuvitella että olet odottanut ja laskenut päiviä.”
”Niin olen tehnyt. Loistojuttu olla täällä, oikeasti”, Harry sanoi.
”Voi Harry”, Molly totesi sitten. ”Olet päässyt aivan liian laihaan kuntoon. Ruoka on valmista tuossa tuokiossa.”
”Kiitos Molly.”
Harry oli ärtynyt vielä monta päivää Kotikoloon päästyään ja laittoi sen jatkuvan nälän piikkiin, joka alkoi hävitä vasta monen päivän syömisen jälkeen. Hän väsyi herkästi, eikä jaksanut innostua pitkistä huispausmatseista ulkona. Hänet oli ajettu lukemattomilla kotitöillä ja vähällä ruoalla loppuun, eivätkä hänen lihaksensa olleet pysyneet kunnossa sitä menoa. Onneksi Molly käsitti tilanteen ja antoi pojan nukkua ja syödä omaa tahtiaan, eikä pyytänyt auttamaan, vaikka Harry muutaman kerran tarjoutuikin. Niin rentouttavaa ja mukavaa kuin Kotikoloon oli viimein päästä, Harry ei osannutkaan nauttia olostaan täysillä. Hänen aikansa tuntui kuluvan fyysiseen toipumiseen. Silloin kun hän ei nukkunut, mutta lojui muuten vain sisällä tai ulkona, hän osittain odotti jo koulun alkamista. Hän tajusi ikävöivänsä myös vaaleaa luihuispoikaa yhä enemmän.
***
Syyskuu
Tylypahkan pikajuna oli viimein saapunut Tylyahoon ja satamäärin oppilaita hyöri matka-arkkujensa kanssa hakeutuen omiin ryhmiinsä. Draco oli istunut koko matkan omien tupalaistensa seurassa yrittäen keskittyä yhteiseen vitsailuun ja huulenheittoon. Häntä jännitti nähdä Harry pitkästä aikaa. Olisivatko heidän välinsä ennallaan? Mitä Harrylle kuului ja miten hänen kesänsä oli mennyt? Draco luuli nähneensä pojasta pienen vilauksen ennekuin thestralin vetämät vaunut nytkähtivät liikkeelle. Hänen vatsansa oli kipeä jännityksestä ja odotuksesta. Mitä ihmettä hän voisi sanoa muutaman kuukauden jälkeen Harrylle? Oliko hän Harrylle vain yksi koulutoveri, jonka oli voinut unohtaa kesäloman ajaksi? Draco kuljetti matka-arkkunsa hajamielisenä omaan tupaansa ja suuntasi sitten kulkunsa Suureen Saliin, jossa alkaisi lajitteluseremonia ja illallinen.
Illallisen jälkeen aulassa Draco tajusi jonkun vetävän häntä hihasta sivummalle. Se oli Harry. He livahtivat ulos viileään iltaan, jossa viimeiset auringonsäteet vielä valaisivat horisonttia.
”Draco, meidän täytyy puhua”, Harry aloitti vakavalla äänellä ja harppoi samalla pihan poikki etsien rauhallista paikkaa. Draco säikähti vähän Harryn äänensävyä, mutta pysytteli pojan perässä.
He kävelivät kasvihuoneille, joiden tuntumassa oli pieni villiyrttipalsta, johon Harry viimein pysähtyi.
”Draco. En tiedä kuinka sanoisin tämän...”
”Harry?” Draco nielaisi ja pelkäsi mitä hän kuulisi.
”En tiedä mitä sinä tunnet tai tunnetko minua kohtaan enää mitään. Niin paljon aikaa on kulunut”, Harry aloitti. Draco käänsi katseensa maahan ja yritti pitää itsensä kasassa.
”Niin”, Draco sanoi ja yritti peittää ääntään särkymästä.
”Draco. Minä ikävöin sinua koko pitkän kesän. Tajusin vähän ennen kesälomaa, että minä... että olen rakastunut sinuun. Pelkäsin kertoa, koska en tiennyt mitä ajattelet.”
Draco ei ollut uskoa korviaan. Aivan spontaanisti hän kietoi kätensä Harryn ympärille rutistaen toisen tiukkaan halaukseen.
”Harry. Minä pelkäsin koko kesän, että olet löytänyt jonkun toisen. Minä olen ajatellut sinua ja minulla on myös ollut ikävä.”
”Anteeksi etten kertonut aikaisemmin. En rohjennut”, Harry pahoitteli.
Draco vapisi tukahdetuista tunteista, jotka etsivät ulospääsyä. Harry silitti hänen selkäänsä hellästi ja piti lähellään. Kohta Draco nosti kätensä Harryn kasvoille ja uppoutui vihreisiin silmiin, jotka katsoivat hänen omiaan.
”Minä ajattelin sinua joka päivä. En osannut kirjoittaa, vaikka yritin monta kertaa.”
Harry tunsi Dracon sormien kosketuksen kasvoillaan ja hiuksillaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat näin lähellä toisiaan. Se oli häkellyttävää. Harry laski kätensä Dracon lanteille ja huokaisi silkasta mielihyvästä. Silloin Draco kurosi viimeiset sentit heidän väliltään ja suuteli Harrya kevyesti huulille. Harry hymyili vastaukseksi ja aloitti uuden suudelman. Hän maistoi Dracon suolaisen kyyneleen sen aikana ja haistoi Dracon tuoksun. Kesken herkän tapaamisen, jossain välähti salamavalo. Joku oli ikuistanut heidän hetkensä. Harry hätkähti ja katsoi säikähtyneenä Dracoon.
”Harry, minä en jaksa enää piilotella tunteitani. En jaksa välittää aiheutammeko ulkomaailmalle jonkinlaisia väänteitä. Toivon todella, ettei se haittaa sinua. Olet minulle tärkein ihminen ikinä, jonka olen tuntenut”, Draco sanoi.
”Kiitos Draco. Mihin pyöritykseen joudummekaan, olen iloinen että seisot rinnallani”, Harry sanoi kietoutuessaan uudelleen ihanaan läheisyyteen, jonka hän tunsi Dracon käsien kietoessa hänet otteeseensa.
Loppu