Ikäraja: K11
Fandom: Stranger Things
Hahmot: Mike Wheeler, Will Byers
Genre: hurt/comfort, onnellisuustagi, ystävämeininkiä, angstia, joulusettiä
Varoitus: mainintaa (henkisestä)perheväkivallasta
Tiivistelmä: Se joulukuinen ilta, jona Mike pelasti Willin ja John Lennon pelasti Miken.
A/N: ST:n yksi parhaita dynamiikkoja on ehdottomasti Miken ja Willin ystävyys, ja koska olen itse jouluisella tuulella ja yritän lämmitellä kirjoitustaitojani, niin raapustelin tällaisen lyhyehkön tunnelmapätkän. Hyvää joulua, ihmiset ♥ Juhlapyhät voivat olla rankkaa aikaa, mutta löytäkäämme se pieni hippunen onnea jolla selvitä niistä voittajana! Oli se sitten hetki teetä itsekseen juodessa taikka ystävän kanssa tanssiessa. Lopussa esiintyvät lyriikat ovat Lennonin käsialaa. Stay safe, folks.
Kaupunki katoaa, kun Lennon laulaa
On ollut umpisurkea päivä Mike Wheelerin elämässä. Ensin äiti raahasi hänet mukaansa jouluostoksille ja kovalla äänellä pakotti ostamaan pitkät kalsarit. Koko kauppa jylisi kaksikon kiistelyä, kun Mike korvat punaisina ilmaisi äitinsä nolaavan hänet. Sitten - kuin kirsikkana kakun päälle - saapui kauppaan luokan tyttöporukka, Miken ihastus etunenässä. Tytöt tietysti kikattivat ilkikurisesti kauhistuneelle Mikelle, jonka äiti siinä vieressä heilutteli suurin elein maailman hirveimpiä pitkiä kalsareita. Miken joutuessa ohittamaan tytöt kaupasta poistuessaan hän kuuli ihastuksen sanovan toisille; sammakko on kyllä luuseri.
Miksei mikään voi mennä putkeen, Mike kiroaa myöhemmin illalla tuuriaan. Hän istuu television edessä pystymättä keskittymään ohjelmaan. Se on muutenkin joku typerä draamasarja, josta muut perheessä intoilevat. Mikella ei juurikaan ole sananvaltaa siitä mitä televisiosta katsellaan. Sekin ärsyttää nyt miljoona kertaa enemmän, kun kaikki muu on silkkaa fiaskoa. Hän on ruma, kummallinen ja ikuisesti yksin. Hänellä ei ole samaa itsevarmuutta kuin Lucasilla, puhumattakaan Dustinista, jotta osaisi suhtautua asemaansa outolintuna oikein. Joulu on perhejuhla, hän pohtii synkkänä ja vilkuilee jurosti omaansa. Mutta minä en tänne kuulu.
Ehkä hän voisi karata ja muuttaa muualle? Varmasti jossain kaukaisessa galaksissa olisi samanhenkistä porukkaa. Jos Mike olisi Han Solo, hän ei todellakaan joutuisi sietämään tällaista paskaa.
Hänen muuttosuunnitelmansa keskeytyvät, kun joku soittaa ovikelloa.
"Meneekö joku avaamaan?" Mike kysyy, mutta perheellä on liian kiire nauttia "hauskasta" vitsistä ruudulla.
"Kuka vain?" Ei minkäänlaista reaktiota. Miken silmät kapenevat viiruiksi ja teatraalisesti puuskahtaen hän nousee ylös, lampsien laiskasti kohti eteistä. Tämän takia he minut hankkivat, hän toteaa itsekseen. Hovimestariksi.
Hänen ynseytensä vaihtuu pian vihlovaan huoleen. Ovella, huuli väristen ja pienet sormet kylmästä sinertyneinä, seisoo Will ja katsoo Mikea siten, että Mike ymmärtää heti mistä on kyse.
”Kellariin”, Mike toteaa tarttuen Williä hellästi olkapäästä. Will nyökkää ja antaa Miken ohjata itsensä peremmälle.
On ollut umpisurkea päivä Will Byersin elämässä. Toisaalta, siinähän ei ole mitään uutta. Nyt, kun äiti ja isä ovat ottamassa avioeron toisistaan, riitely on kärjistynyt aina vain hirveämmäksi ja Will on ajautunut sen ristituleen. Hän ei voi olla tuntematta huonoa omatuntoa, kun isä jatkuvasti ottaa esille sen kuinka äiti on pilannut hänet antamalla hänen olla neitimäinen, heikko, hinttari. Will ei ole varma mitä hinttari tarkoittaa, mutta hän aavistaa pahaa. Hän on usein pääsyyllinen heidän riidoissaan. Ehkä vanhemmat olisivat yhä autuaasti rakastuneita toisiinsa, jos Will ei olisi niin erilainen? Ehkä silloin Jonathankin saisi elää rauhassa.
Will yritti koko päivän esittää urheaa äitinsä puolesta, mutta isän sanat olivat lopulta porautuneet niin syvälle hänen ihonsa alle, ettei hän enää kestänyt. Millainen mies kyhjöttää nurkassa puolustamatta itseään? Minäpä kerron. Ei mies ollenkaan. Will olisi halunnut huutaa, ettei olekaan mies, vaan poikanen vasta. Mutta sehän oli hänen vikansa, ei isän. Joulu on perhejuhla, hän oli pohtinut kyyneliä nieleskellessään. Perhe oli koti, ja ainoa koti jonka Will tunsi ja johon hän luotti, oli Miken luona. Siinä kellarissa, jonka muhkuraisen sohvan nurkkaan hän sai käpertyä. Sen pojan kanssa, joka teki hengittämisestä helppoa.
Will tuntee Miken käsivarsien puristavan hänet lähemmäs itseään ja pitävän varmassa otteessaan niin kauan, ettei hän enää tärise. Hän antaa itsensä itkeä hieman, sen verran että Miken villapaitaan tarttuu kyyneliä. Maailmassa on kaksi turvallista ihmistä joiden seurassa Will ei häpeä itseään. Jonathan ja Mike.
"Typerän syrjäkylän kasvatit", Mike lohduttaa. "Eivät tajua kuinka friikin super sinä olet! Tiedätkös, kyllä ne sen vielä käsittävät. Ja jos eivät, niin sitten eivät. Mutta yksin sinä et jää." Ja tätä koko sydämestään tarkoittaessaan Mike läimäyttää itseään ohimolle. Samanhan voisi sanoa myös hänelle. Voi sokeaksi tekevä surkeus, kuinka osaatkaan ihmislasta hämätä! Hänhän tietää, että tapahtui mitä tapahtui, Will on aina siinä. Pieleen menneiden äidinkielenkokeiden jälkeen potkimassa pikkukiviä varikolla. Antamassa Mikelle tsemppaavan piirrustuksen kusipäiden haukuttua häntä kuminaamaksi. Jopa silloin, kun Mike sai neronleimauksen valmistaa tieteellisenä kokeiluna megapirtelöä äidin uudella tehosekoittimella ja homma levisi käsiin, otti Will samat satikutit vastaan äiti Wheeleriltä. Silkasta lojaaliudesta.
Tärkeinpänä, Will pitää aina Mikea kädestä, kun Mikeen sattuu.
Hän koittaa miettiä kuinka piristäisi Williä, sillä vaikka joitain asioita on helppo lausua, ne eivät silti poista nykyhetken karuutta.
"Kuunnellaanko jotain?" hän ehdottaa. Will rakastaa musiikkia.
"Jos haluat", poika vastaa vaatimattomaan tapaansa. Mike pyörittelee silmiään hellästi ja nousee sohvalta avatakseen radion. Rätisevä laite hakee hetken taajuuksia, kunnes John Lennonin kappale pärähtää soimaan.
Mike ei ole koskaan ymmärtänyt musiikin päälle, mutta hän uskoo sen vaikuttavan Williin kuten Willin kirkastuvat kasvot häneen. Kun jokin voi harhauttaa ajatusten juoksua ja pysäyttää sen askeleet tunteakseen edes hetken rauhaa, vakuutusta siitä että kaikki voi olla jossain määrin hyvin. Ehkä sillä tavalla se valaa Mikeen toivoa ja koskettaa myös häntä. Will sulkee silmänsä ja heiluu hitaasti sointujen tahtiin seesteisesti hymyillen. Mike katselee ystäväänsä, ja muistuttaa taas itseään siitä ettei ole yksin. Kuinka hän saattoi edes kuvitella mitään niin järjetöntä?
Unohtaen aiemmat synkistelynsä, hän alkaa laulaa kertosäkeen tahdissa nuotin vierestä. Will nauraa ja Miken olo paranee entisestään. Hän ojentaa kättään Willille ja auttaa tämän pystyyn. Lopulta kaksi poikaa jammailee onnesta loistaen, ilmakitaralla suoritustaan säestäen ja vuorotellen villisti toisiaan ympäri pyörittäen. Maailma on pöytälampun kajoa, ikkunanpielien läpi kulkeutuvaa raikasta happea, villapaitojen karheaa kosketusta kaulalla ja Lennonin ääntä. Will. Ja Mike. Muuta ei ole, eikä muuta oikeastaan edes kaivata. Ikävät asiat katoavat kauas kaukaisuuteen. Niitä ei nyt tarvitse muistella. Vaikka Lennon lopulta hiljenee, jatkavat he silti tanssiaan. Piirtävät paperille mitä mieleen juolahtaa, nauttivat höyryävät kupilliset kaakaota, heittävät noppaa ja kiusoittelevat – no, Mike lähinnä ja Will virnistää kannustavasti - menoa tarkastamaan saapunutta Nancya.
Mike lupaa, että Will saa tulla huomennakin kylään. He voisivat mennä elokuviin.
"Voimalle kiitos sinusta, Mike Wheeler!" Will huutaa iloisesti. Ehei, Mike ajattelee lämmön levitessä koko kehoonsa, kiitos sinusta Will Byers.
Parin tunnin kuluttua sama kappale alkaa jälleen soida särisevästä radiosta.
He katsahtavat toisiaan innostuneina.
A very Merry Christmas
And a happy new year
Let's hope it's a good one
Without any fear
