Heipparallaa!
Nappasin tämän kommenttikampanjasta, koska mulla on muutenkin ollut tarkoitus kommentoida tätä. Kommenttikampanja on varma keino, joka estää mua jänistämästä viime hetkellä (eli silloin kun kommentti pitäisi lähettää).
Pakko myöntää, että nimen perusteella odotin vähän erilaista tekstiä. En vielä genren kohdallakaan osannut odottaa sitä, mitä tarina lopulta käsitteli.
Tämä oli todella surullinen ja koskettava pieni pätkä. Sydän särkyi tätä lukiessa, teki mieli kovasti vain halata Kerttua ja lohduttaa tätä. Tätä ei voinut lukea ilman kyyneleitä silmissä.
On hyvä, että pikkuisella Kertulla on turvapaikka, johon paeta tilannetta kotona. Samaan aikaan se on kuitenkin hyvin surullista, että hänellä täytyy olla paikka, johon paeta vanhempiaan – ainakin äitiään (isän osa tässä jää epäselväksi; onko tytöllä isää [kotona], jos on, niin pahoinpiteleekö tämä myös tyttöä vai tarjoaako tämä jotain turvaa?). Kenenkään ei pitäisi joutua elämään sellaista elämää kuin pikku Kerttu tässä.
Tästä käy hyvin selväksi, ettei Kerttu joudu kohtaamaan pelkästään fyysistä väkivaltaa vaan henkistä myös. Oli kamalaa huomata, että äidin solvaukset olivat iskostuneet Kerttuun. Tytössä näki merkkejä siitä, että hän oli alkanut uskoa äitiään, mikä on ymmärrettävää. Sitä kun kuulee päivästä toiseen, että itsessä on jotain vikaa muiden mielestä, sitä alkaa lopulta uskoa siihen itsekin. Varsinkin kun tässä niitä on lausunut oma äiti, joka (yleensä) on lapselle tärkeä ihminen ja jonka pitäisi olla se turva lapselle. Jos oma äiti sanoo niin, niin silloin se on lapsen mielestä varmasti totta. Ja mitä pienempi lapsi, sitä nopeammin tämä alkaa uskoa kauheiden sanojen paikkaansa pitävyyteen.
On niin väärin, että lapsi (tai ylipäätänsä ketään) alkaa uskoa niitä kauheuksia, joita joutuu kuulemaan. Sellainen syö ihmisen itsetuntoa ja jättää arvet sekä vaikuttaa myös tulevaisuuteen.
Kertulla vaikutti olevan hyvä mielikuvitus. Niitä kohtia oli mukava lukea, siinä melkein unohti Kertun lailla mikä se totuus oikeasti onkaan. Niissä kohdissa näkyi myös tytön herkkyys ja se, että hän on kuitenkin pieni lapsi täynnä lapsille ominaista ajattelua ja täysillä satuihin uskomista.
Ja miten kamalaa ja väärin, ettei kukaan naapureista puutu tilanteeseen laisinkaan (tai ehkä joku oli yrittänyt puuttua) vaikka äiti karjuu lapselleen kamaluuksia niin, että hekin kuulevat. Mutta ikävä kyllä se on sellaista todellisuudessakin. Silloin kun asioihin pitäisi puuttua, kukaan ei puutu.
Loppu särki sydämen. Samoin kuin se ajatus, että lopulta tytön pitäisi palata metsästä, turvapaikastaan, kotiin (toisaalta, loppu sai minut myös pohtimaan sitä mahdollisuutta, että ehkä Kerttu ei koskaan palannut kotiin vaan vaipui ikiuneen – jotenkin tuo viimeinen pätkä vain toi mulle sellaisenkin mahdollisuuden mieleen), josta turvallisuuden tunne oli kaukana.
Kuvailusi on kaunista. Ja todentuntuista – pystyin näkemään silmieni edessä itkusta punakasvoisen Kertun, jonka posket ovat kyyneleistä tahraantuneet ja vuolaasti vuotavan nenän.
Nyt jätän kommentoimisen ja menen nurkkaan itkemään. Todella tunteisiin menevä tarina. Loistavaa työtä!
Kiittäen,
tirsu