Author: Camiela
Raiting: K-11
Pairing: Hermione/Ron
Genre: fluffy, angst, one-shot
Disclaimer: Kaikki kuuluu J.K Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta tai mitään muuta.
Warnings: Kliseepommi♥
Challenges: Osallistuu FF10 Hermione Granger sanalla 06. kuva
Summary: Rypistynyt vanha paperinpalanen kädessään Hermione käveli hitaasti pientä polkua pitkin.A/N: Tällainen tästä tuli. Muuta en voi sanoa kuin, että nauttikaa! Vink, vink, rakastan kommentteja. (;
Vain muisto
Rypistynyt vanha paperinpalanen kädessään Hermione käveli hitaasti pientä polkua pitkin. Tuuli ulvoi hänen korvissansa ja heilutteli ruskeita sotkuisia hiuksia hänen silmiensä eteen. Aurinko heijastui pieninä valonsäteinä pilvien takaa hyväillen naisen kasvoja...
Hermione makasi sängyssä hiljaa ja nautti viimeisistä minuuteista ennen kuin hänen täytyisi nousta. Pehmeä sänky, lämmin peitto ja Ron hänen vierellään. Mitään ei puuttunut. Hän tunsi miehen kurottautuvan hänen ympärilleen ja vetäisevän hellästi itseään kohti.
”Nukuitko hyvin?” kuului kuiskaus hänen korvaansa.
”Paremmin kuin koskaan. Sinä?”
Ei vastausta vain hiljaista mutinaa hänen korvansa juurella. Mutina muuttui hiljalleen pieniksi suudelmiksi hänen kaulalleen. Miehen huulet kulkivat alemmas pitkin kaulaa ja saapuivat hiljalleen hänen niskaansa kutittaen mukavasti. Ne jatkoivat matkaansa hitaasti alemmas tutkien jokaisen kohdan hänen olkapäillään. Suudelmat kiersivät olkapäiltä alemmas hänen alastonta selkärankaansa pitkin.
”Ron”, nainen sanoi ja kääntyi katsomaan miestä silmiin, joista loisti onni.
”Niin?” mies mutisi ja hieraisi karhealla peukalollaan hiuksen pois naisen kasvoilta.
”Minä rakastan sinua.”
”Minäkin sinua."Sora rapisi Hermionen kenkien alla. Hän puristi paperinpalasta kovemmin muiston hälvetessä pois mielestä. Tuuli kuljetti vihreitä lehtiä hänen edessään. Lehdet pyörivät maassa nopeasti tehden äkkinäisiä käännöksiä, niin kuin huispauksessa...
Kauhea mylvintä täytti stadionin. Oli huispauksen MM-kisat. Hermione ei koskaan ollut välittänyt huispauksesta, mutta hän yritti olla innostunut siitä, Ronin takia.
”Sinä et taida oikein välittää karsintaeristä?” Ron sanoi hänelle ja sulki hänet kainaloonsa.
”Näkyykö se niin selvästi?”
”Taitaa näkyä”, mies hymähti ja hymyili naiselle leveästi.
Hermione hymyili miehelle takaisin ja painoi päänsä hänen olalleen.
”Mennään muualle”, Ron kuiskasi naisen korvaan ja he pujahtivat stadionin tungoksesta ulos.
Mies veti naista kädestä, ja he juoksivat yhdessä nauraen telttojen seassa. Kellertävä ruoho heidän jalkojensa alla jousti heidän juostessaan ja aurinko, joka oli laskemassa, teki taivaasta kauniin oranssin. Juoksuaskeleet hidastuivat kävelyksi. Ron piti Hermionen kädestä kiinni tiukasti, omistaen. Heidän käsivartensa koskettivat kutitellen toisiaan heidän kävellessään eteenpäin pitkää telttojen täyttämää aukiota.
Miehen mielestä nainen ei vieläkään ollut tarpeeksi lähellä häntä, joten hän nykäisi naisen syliinsä lämpimään halaukseen. Hermione painoi päänsä miehen syliin ja nautti hetkestä. Aukiolla ei ollut ketään muuta. Vain hän ja Ron. He nauttivat hiljaisuudesta ympärillään.
Nainen haistoi miehen villapuserosta piparmintun ja kanelin, jotka toivat mieleen kodin. Miehen lämpimät kädet hänen ympärillään tuntuivat hyvältä. Nainen kohotti päätänsä ja katsahti miestä hymyillen onnesta. Mies hymyili hänelle takaisin lempeästi ja painoi huulensa hellästi naisen omille. Kylmä syystuuli puhalsi, mutta se ei haitannut heitä. Heillä oli toisensa.Hermione ylitti puron pienen puisen sillan avulla. Hän katsahti vettä, joka virtasi purossa hitaasti ja rauhallisesti. Pieni paperinpalanen oli puristettuna tiukasti hänen nyrkkiinsä, mutta ote hellitti, kun hän kuuli kirkkaan sinisen veden solinan. Virtaamisen ääni oli kuin musiikkia naisen korville. Hän nojautui sillan kaiteelle ja sulki hitaasti silmänsä kuunnellen luonnon omaa musiikkia…
Täysikuu valaisi Hermionen kasvoja, kun hän astui sinisessä juhlamekossaan ravintolan tyhjälle parvekkeelle. Parvekkeen paksu marmorinen kaide sai kädet kananlihalle, kun hän kosketti sitä. Hän katsahti parvekkeelta alas. Suihkulähde solisi hiljaa heinäsirkkojen siristessä samalla. Puutarhan ruusut kukkivat ja niiden tuoksu oli kerrassaan huumaava. Taivas oli pilvetön ja tähdet loistivat kirkkaasti. Hermionesta tuntui siltä, että tähdet olisivat kilpailivat kuun kanssa suosiosta.
”Täällähän sinä olet”, hänen rakastamansa miehen ääni kuului takaa. Hän kääntyi katsomaan miestä, jolla oli kädessään pieni valkoinen ruusu.
”Sinulle”, Ron kuiskasi niin, että Hermione juuri ja juuri kuuli sen.
”Kiitos”, nainen vastasi ja otti ruusun käteensä hymyillen.
Mies astui pari askelta naista kohti hieman epäröiden ja katsoi häntä suoraan silmiin. Nainen näki miehen silmissä sen pienen säkenöinnin, jonka hän oli nähnyt niissä aina tämän suudellessa ja halatessa häntä kuin omaansa.
Nainen astui pois kaiteen luota miestä kohti odottaen, mitä miehellä oli sanottavaa. Ron katsoi Hermionea hymyillen hermostuneesti. Hän otti naisen kädestä hitaasti kiinni ja suuteli sitä. Jälleen hän nosti hymyillen katseensa naista kohti.
”Minä olen miettinyt tätä jonkin aikaa…” mies aloitti hitaasti ja polvistui naisen eteen. Naisen sydän pompahti pari kertaa pois paikoiltaan, kun hän näki miehen eleen. Ron kaivoi taskuaan hetken, kunnes löysi etsimänsä, samettisen mustan rasian. Mies avasi sen ja sieltä paljastui kultainen sormus, jonka päällä oli pieni siro timantti. Se oli täydellinen.
”Hermione Jean Granger, tuletko vaimokseni?”
Nainen katsoi miestä hiljaa, sanattomana. Kysymys oli odottamaton. Tai ehkä osittain odotettukin, mutta nyt, kun mies sanoi sen ääneen polvistuneena, hänen sisimpänsä oli kuin tunteiden myrsky. Nainen ei saanut sanaa suustaan ja kyynel vieri hitaasti hänen poskeaan pitkin liikutuksesta. Hermione näki Ronin pelästyneen ilmeen. Hänen reaktionsa oli saanut miehen epäilemään itseään. Mies oli jo alkamassa puhua, mutta nainen vaiensi hänet käden pienellä liikkeellä, jotta saisi vastattua.
”Minä… Kyllä, tulen!” nainen sai ähkäistyä viimein ja miehen silmät säkenöivät ilosta.
Mies nousi seisomaan, suuteli naista hellästi huulille ja pujotti sormuksen hellästi vasempaan nimettömään.
Hermione hymyili muistolleen nojatessaan laituriin ja onnenkyynel vieri hänen poskeaan pitkin ja tippui lopulta veteen.
Arinko ilmestyi pilvien takaa häikäisten naisen kasvoja. Hän siristi silmiään ja jatkoi matkaansa sillan yli, mutta tarkisti ensin paperinpalan olevan edelleen hänen kädessään. Taivaalla pilvet pyörähtelivät kaunista ympyrää...
Valssi alkoi soida, kun Hermione ja Ron tarttuivat toisistaan kiinni tanssiotteeseen. He alkoivat keinua hitaasti valssin tahdissa. Naisen puhtaanvalkoinen puku kimalsi valokeilojen osuessa heihin. Hermionen nutturalle laitetut hiukset ja siro tiara teki hänestä prinsessan näköisen ja niin oli tarkoitettukin. Mies smokissaan jäi naisen varjoon, mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä.
He sopivat toisilleen täydellisesti. Heidän jalkansa liikkuivat kuin yhteisestä sopimuksesta pientä ympyrää tanssilattialla.
Juhlaväki oli kerääntynyt hääparin ympärille ihastelemaan tanssia. Aikansa ihasteltuaan hääparin vanhemmat liittyivät tanssiin mukaan, ja lopulta koko juhlaväki tanssahteli lattialla.
”Mitä pidät?” Ron kysyi kuiskaten naisen korvaan.
”Kaikki on ihanaa”, Hermione vastasi hymyillen leveästi.
”Niin minustakin.”
He jatkoivat tanssimista painautuen kiinni toisiinsa. Ron vei heitä ympäri tanssilattiaa. Välillä osa vieraista hihkaisi heille onnittelut ja he kiittivät vastaukseksi. Pariskunta tanssi pitkään musiikin tahdissa. He eivät huomanneet edes kappaleiden vaihtumista, koska nauttivat niin paljon toistensa seurasta. Hermione oli saapunut värikkäälle niitylle, jossa erilaiset kukat kilpailivat suosiosta. Värien kirjo ja kukkien tuoksu oli huumaava. Hän kuivasi viimeiset kyyneleet kasvoiltaan ja poimi pari kukkaa niityltä haistaakseen niitä tarkemmin. Hänen poimimansa kukkien tuoksu melkein sekoitti hänen päänsä...
”Vielä kerran. Tarkistan sen kerran, vielä kerran, ennen kuin kerron”, Hermione mumisi kohottaessaan pientä jästilaitetta silmiensä eteen. Muuta sanaa hän ei tarvinnut kuin positiivinen. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Ron oli ilmaissut haluavansa lapsen, mutta he eivät olleet edenneet asiassa pidemmälle.
”Hermione? Onko kaikki hyvin?” kuului ääni vessan oven toiselta puolelta.
”Kaikki on loista…” hän yritti saada äänensä kuulumaan, mutta parahti itkuun. Tunteet olivat pinnassa. Turhimmatkin asiat tulvivat mieleen. Nainen oli sekaisin, koska hän ei tiennyt mitä ajatella.
Mies oven toisella puolella hätääntyi ja kiskaisi oven voimakkaasti auki. Katsoessaan vessaan näki vaimonsa rojahtaneena lattialla ja itkemässä vuolaasti.
”Mikä on?” mies kysyi huolestuneena ja istahti vaimonsa viereen lattialle vetäen hänet halaukseensa.
Nainen ei pystynyt vastaamaan itkunsa ja tunteiden myrskytessä, joten työnsi Ronin käteen testin, jonka oli tehnyt. Mies hätkähti katsoessaan tikkua kädessään, mutta heitti sen pois. Hän suuteli vaimoaan kaulalle ja niskaan hitaasti rauhoitellakseen. Hiljalleen kyynelten määrä väheni ja Hermione pystyi puhumaan.
”Mitä mieltä olet?” nainen kysyi ja hänen punaiseksi itketyt silmänsä tärisivät.
”Se ei ole ainoastaan minun asiani. Lapsi on sinun sisälläsi. Mitä sinä haluat?” Ron vastasi. Hän ei voisi pakottaa naista tähän eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli.
Kyynelistä kostunut matto heidän allaan lämmitti mukavasti, mutta ei niin ihanasti kuin Ron. Hermione pyöritteli maton reunaa sormissaan, kun ajatteli mahdollisuuksia ankarasti.
”Ei. Minä en voi tehdä sitä”, nainen kuiskasi miehelleen pitkän pohdinnan jälkeen.
Miehen kasvoissa näkyi pettymys, mutta hän yritti parhaansa mukaan peittää sen.
”…en voi tehdä aborttia, koska hän on osa meitä jo nyt”, Hermione jatkoi ja piti katseensa maton reunassa. Ronin silmät tuikkivat onnesta ja hänen kasvoilleen ilmestyi hymy. Hän halasi vaimoaan lujasti ja suuteli jokaista kohtaa hänen kasvoissaan. He saisivat lapsen. Hermione laski kukat pois nenänsä päältä ja nousi seisomaan. Kohta hän olisi perillä. Sorainen polku, jota pitkin hän oli kävellyt niitylle, oli kadonnut. Nyt hän asteli vihreällä nurmikolla tukevin askelin määränpäätänsä kohti. Pienet vuoret kohoilivat kumpuina hänen vasemmalla puolellaan sinistä taivasta vasten...
Olo ei ollut enää kovin mukava. Iso kumpu hänen vatsansa kohdalla oli tehnyt nukkumisesta epämukavampaa, mutta elämästä kauniimpaa. Hermione oli seitsemännellä kuulla. Vain kaksi kuukautta jäljellä, se ei tulisi olemaan pitkä aika.
Hän istui kotona sohvalla Ronin kanssa syöden suklaata ja katsellen samalla toisella silmällä mustavalkoista elokuvaa.
Mies oli työntämässä juuri kättään suklaapurkkiin, kun hänen vaimonsa käsi työntyi hänen alleen.
”Hei! Minä olin ensimmäisenä”, Ron naurahti, mutta antoi naisen ottaa himoitsemaansa suklaata ensin.
”Minä huolehdin kahden hengen ruokinnasta”, Hermione tokaisi ja heitti monta palaa suklaata suuhunsa. Syötyään suklaat hän hymyili miehelleen anteeksi anovasti, joten Ron ei voinut muuta kuin nauraa.
”Ota, syö kaikki. Kunhan vain olet onnellinen ja vauva myös”, mies hymähti ja katsoi palvovasti kumpua naisen vatsan päällä.
”Minä olen onnellinen ilman suklaatakin”, nainen naurahti ja kallistui nojaamaan mieheensä. Hän nappasi suklaakulhon valtavan vatsansa päälle jatkaen suklaan syömistä.
Ron nuuhkaisi tämän hiuksia nauttien tuoksusta. Hän sulki silmänsä ja hengitti onnea. Samassa hän kuuli lasikulhon kolahtavan lattialle ja rikkoutuen kymmeniksi paloiksi. Mies katsahti naista huolestuneesti, mutta tällä oli kaikki hyvin. Hän piteli kummusta vatsansa päällä kiinni hellästi ja katsoi Ronia onnen kimallellen silmissään.
”Vauva potkaisi ensimmäistä kertaa.”Hermione oli saapunut suuren puun alle. Puun vihreät lehdet varjostivat naisen kasvoja, kun hän käveli sen alle suojaan. Aurinko oli laskeutunut huomattavasti, päivä alkoi olla lopuillaan.
Hitaasti, mutta varmoin askelin Hermione saapui marmorisen kiven luo ja avasi nyrkkiään, johon oli puristanut paperinpalasen. Hän polvistui kiven eteen ja kohotti ruttuisen palan rinnalleen. Nainen veti henkeä hitaasti sisään ja ulos rauhoittuakseen. Nyrkki avautui hitaasti ja laski paperinpalan maahan marmorisen kiven eteen.
Rypistynyt pieni pala, jota nainen oli kuljettanut koko matkan tänne, paljasti sisältönsä. Se oli valokuva pienestä tyttövauvasta, joka oli juuri avannut silmänsä ja hymyili suloista hymyä.
”Hän on sinun tyttösi”, Hermione aloitti, mutta hänen äänensä petti. Hän yritti uudestaan, ”Eikö hän olekin kaunis?”
”Päätin antaa hänen nimekseen Rose”, nainen ei pystynyt sanomaan enempää. Kyyneleet virtasivat pitkänä vanana hänen kasvojaan pitkin. Kurkkua kuivasi nielaistessa. Nainen istui siinä hetken ja lopulta vain muodosti sanat huulillaan, ”voi kuinka paljon minä kaipaankaan sinua.”
Hermione sulki silmänsä ja nousi seisomaan huojuen. Hän ei pystyisi olemaan täällä kauempaa. Hitaasti hän alkoi kävellä poispäin. Takaisin reittiä, jota oli tänne tullutkin.
Kuva jäi nojaamaan kiveen. Aurinko oli lähes kokonaan horisontin takana. Pieni valonsäde heijastui kultaiseen tekstiin kivessä:
”Tässä lepää Ron Weasley. Rakastettu aviomies ja isä, sekä hyvä ystävä ja veli.”