Nimi: Usvavuori
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: S
Genre: psykologinen kauhu, talvikuvaus
Haasteet: FinFanFun sanalla synkronismi, Originaalikiipeily sanalla vuori
A/N: Psykologinen kauhu on mun rakkaus <3 Ja nyt kun on ollut niin talvista, inspiroiduin kirjottamaan talvista kauhua.
Missä minä olen?
On hiljaista ja hämärää. Paksu lumivaippa peittää alleen kaikki äänenaiheuttajat, joten ainoa ääni kuuluu askelteni alla narisevasta lumesta.
Pysähdyn, sillä en edes tajunnut käveleväni. Katselen ympärilläni näkyvää sumuista maisemaa. Näkyvyys on huono, näen vain kymmenen metriä eteenpäin, kunnes kaikki muu hukkuu valkoisenharmaaseen usvaan.
Kävelen eteenpäin ja huomaan saapuneeni jonkinmoisen rinteen laen reunalle. Maasto jyrkkenee terävästi alaspäin. Olen lumisen vuoren laella, eikä sumu paljasta onko vuoren juurella mitään tai kuinka pitkä rinne on. Käännyn ympäri ja huomaan siellä täällä ympärilläni valoja. Valkoisen metsän puiden väleistä pilkottelee usvansyömiä mökkejä.
Kävelen kohti lähintä valopilkkua ja tarkastelen puita, jotka näyttävät olleen tykkylumen peitossa pitkään, niin painavilta suurten kuusipuiden oksat ja pienten varpujen mutkaiset rungot näyttävät. On hankala sanoa, ovatko puut yhä elossa kaiken sen jäähileen ja jäätyneen lumen alla, vai ovatko niiden oksat painuneet ikuisesti mutkalle ja rungot ikiharmaan kuuran peittoon. Käännyn isommalta tieltä pienelle polulle, joka johtaa kolmen samanlaisen mökin pihaan.
Ilmassa leijuvat jäähileet valaistuvat mökkien ikkunoista paistavia valoja vasten. Kuura piirtelee kuvioitaan ikkunoihin ja punamaalilla maalattujen mökkien seiniin, jotka ovat lähes harmaita huurteesta. Jääkimalteiden kimallus rikkoo vuorenhuippua ympäröivän usvan pehmeyttä, mutta kukaan muu ei ole paikalla ihastelemassa teräviä kiteitä vasten pehmeää usvaa.
Askeleni narisevat, kun kävelen puolen metrin kinosten välissä olevaa aurattua tietä pitkin lähimmän mökin ovelle. Koputan oveen ja odotan. Liikuttelen jalkojani kylmettyneenä seisoskelusta.
”Haloo?” huhuilen koputtaessani oveen napakammin. Oma ääneni kuulostaa vieraalta, pakkasen kuivattamalta. Ilma tuntuu terävältä keuhkoissa. Siirryn oven vieressä olevan ikkunan luo ja vilkaisen sisään. Mökissä on valot, mutten näe sisällä ketään. Mökki on siisti ja nykyaikainen, mutta missään ei näy asukkaiden tavaroita.
Kävelen tietä pitemmälle ja koputan toisen – täysin identtisen – mökin oveen. Sieltäkään ei kuulu vastausta. Mökin pienellä porstualla on sentin lumikerros, eikä siinä näy muita askelia kuin omani. Ikkunasta vilkaistessani kohtaan saman näkymän kuin edellisenkin mökin ikkunasta. Itseasiassa tismalleen saman näkymän. Huonekalut ovat viimeistä piirtoa myöten samanlaiset: tammipuiset seinät ja huonekalut, olohuone oikeassa nurkassa ja yhtä lailla tammipuinen keittiö vasemmalla. Paksu vanhanaikainen televisio on pimeänä nurkassa harmaiden sohvien yläpuolelle seinään kiinnitettynä niin, ettei sitä mitenkään voisi katsoa mukavasti sohvalta. Sytytetty punatiilinen takka vastapäätä sohvaa. Se on oikea takka, jossa on oikeaa tulta. Pääsisinpä sisälle lämmittelemään. Täällä ulkona alkaa tulla kylmä.
Kävelen seuraavan mökin pihaan. Mökissä ei ole numeroa, eikä ollut liioin edellisissäkään, kun palaan tarkistamaan. Kääntyilen hetken aikaa hämmentyneenä ensimmäisen mökin pihassa, kunnes päätän kiertää sen ympäri. Tarvon puolimetrisessä lumihangessa ja kurkkaan jokaisesta ikkunasta sisään. Mökki on pieni ja yksikerroksinen. Olohuoneen ikkunoiden lisäksi mökin takapuolella on kaksi ikkunaa, mutta niiden edessä on kuultavan kukikkaat, vaaleanpunaiset verhot. Huomaan, että huoneissa on valot päällä, mutten erota mitään muuta.
Olen nyt kiertänyt koko mökin ympäri ja palaan takaisin etuovelle. Koputan uudestaan oveen ja kokeilen painaa ovenkahvaa. Ovi on lukossa.
Kävelen takaisin isommalle tielle, josta ensi kertaa havahduin. Kävelen tietä edemmäs ja tajuan, että tie on aurattu, mutta missään ei näy autoja. Lumessa ei myöskään ole renkaiden jälkiä. Auratulla tiellä on sentin lumikerros eikä mitään muita jälkiä kuin ne, jotka jätän jälkeeni.
Missä minä olen?
Käännyn tieltä uudelle haaralle toisen mökkirykelmän pihaan, tällä kertaa vasemmalle. Mökkejä on tässäkin rivissä kolme ja kaikissa mökeissä on valot päällä. Raajani alkavat tuntua jähmeiltä. Sormenpäitä ja varpaita nipistelee.
Tämän mökin porstualla on jalanjälkiä.
Koputan oveen, mutten vieläkään saa vastausta. Kurkistan taas ovenviereisestä ikkunasta sisään. Kaikki näyttää tismalleen samalta kuin aikaisemmissakin mökeissä.
Huomaan, että porstualta lähtevät jäljet, jotka kiertävät mökin ympäri.
Kävelen seuraavan mökin luokse ja huomaan, että senkin ympäri kiertävät jäljet, jotka näyttävät hyvin samanlaisilta kuin edellisetkin. Itseasiassa täsmälleen samanlaisilta. Minut valtaa omituisen painostava tunne. Tuntuu, etten ole yksin täällä, vaikka mistään ei kuulu mitään.
Asetan jalkani jälkiin ja seuraan niitä mökin ympäri. Mökin takapuolella on taas kaksi ikkunaa, joiden edessä on kuultavan vaaleanpunaiset, kukalliset verhot. Pysähdyn jälleen mökin eteen kierrettyäni sen ympäri. Raajat tuntuvat yhä enemmän pakkasesta jähmeiltä. Hengitykseni höyryää ja silmäripsieni ympärille on kertynyt valkoinen kerros.
Palaan takaisin päätielle ja käännyn samasta haarasta takaisin mökkirivistölle, jonne olin ensiksi suunnannut. Ensimmäisen mökin ympäri kiertävät lumihangessa omat jälkeni. Samoin toisen ja kolmannen, vaikka olen täydellisen varma siitä, että kiersin vain ensimmäisen mökin ympäri.
Jokin on pahasti pielessä.
Kokeilen ensimmäisen mökin ovea, joka avautuu naristen. Tuijotan hetken aikaa mökkiä, jonka hiljaisuus tuntuu kaikkea muuta kuin kutsuvalta.
Huoneessa välkkyy jokin. Se ei voi olla takka, sillä välkkyminen on keinotekoisen valkoista. Kävelen eteishuoneesta tuvan puolelle ja huomaan, että sohvan yläpuolella seinässä oleva televisio särisee mustavalkoista lumisadetta. Kävelen tuvan keskelle ja vilkaisen takkaa, joka aiemmin oli päällä.
Vasta nyt huomaan, että hengitykseni höyryää yhä. Mökissä on yhtä kylmä kuin pihalla, eikä takassa tunnu lämpöä, kun työnnän käteni ritilän taakse.
Säpsähdän, kun televisiosta kuuluu räsähtävä ääni. Käännyn nopeasti television puoleen ja jähmetyn tajutessani mitä katson. Televisiosta näkyy tammipuinen seinä harmaan sohvan takana ja sen yllä televisio, joka puolestaan näyttää sitä samaa kuvaa. Televisiosta tuleva kuva on täsmälleen se, mitä minä näen omilla silmilläni.
Kavahdan taaksepäin ja television kuvakulma muuttuu liikkeideni myötä. Hieraisen silmiäni yrittäen varmistaa, että minulla todella on silmät, eikä niitä ole korvattu kameroilla. Televisio näyttää yhä maisemaa minun silmieni kautta.
Säntään ulos mökistä sydän hakaten lujaa. Pysähdyn jälleen leveämmälle autotielle ja kääntyilen hermostuneena ympärilleni.
”Haloo!” huudan niin kovaa kuin pystyn. Kukaan ei vastaa, ei edes oma kaikuni. Tie näyttää jatkuvan loputtomiin edessäni. Takana näkyy vain valkoista taivasta siellä, missä maa jatkuu jyrkästi alaspäin. On yhä hämärää, niin kuin yö olisi aivan nurkan takana. Ilma on kylmää ja kirpeää.
Vilkaisen tietä jalkojeni alla ja huomaan nyt, että maassa on sadoittain jalanjälkiä. Tismalleen samanlaisia jalanjälkiä kuin ne, jotka omat kenkäni jättävät.
Juoksen takaisin rinteelle ja vilkaisen alaspäin. Vuoren rinne näyttää jyrkemmältä kuin muistin. Sydämeni hakkaa niin kovaa, että se tuntuu pakenevan rinnastani. Ympäriltäni ei kuulu mitään, mutta en pääse eroon vaikutelmasta, etten ole yksin.
Minun täytyy päästä pois, mutta minusta tuntuu, ettei tie takanani koskaan lopu. Minusta tuntuu, että olen juossut sitä pitkin itseni näännyksiin saavuttamatta koskaan edes mutkantapaista.
Asetan varovasti jalkani rinteelle ja yritän laskeutua alaspäin. Otteeni lipeää ja putoan sumuun.
***
Missä minä olen?
On hiljaista ja hämärää. Paksu lumivaippa peittää alleen kaikki äänenaiheuttajat, joten ainoa ääni kuuluu askelteni alla narisevasta lumesta.
