Ficin nimi: Vahvin niistä oli rakkaus
Kirjoittaja: Lumous
Genre: angst, ehkä vähäsen romance
Ikäraja: K11
Paritus: Selviää kyllä lukiessa
Slashia se kumminkin on, ja rarea!
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain leikin enkä saa tästä rahaa.
A/N: Tämä siis osallistuu
Rare10-haasteeseen! Nauttikaa!
Vahvin niistä oli rakkausHiekka rahisi miehen jalkojen alla. Tämä oli kävellyt hiekkatiellä jo hyvän tovin, viivytellyt ja epäröinyt tullessaan lähemmäksi ja lähemmäksi rautaista porttia. Nyt portti oli kuitenkin aivan hänen kätensä ulottuvilla. Mies pysähtyi, veti kirpeää syysilmaa keuhkoihinsa ja tarttui portin kahvaan. Portti aukesi hiljaa valittaen.
Mies jatkoi matkaansa hiekkatiellä kunnes kääntyi oikealle kohti suurta ja ruskan punaoranssiksi värjäämää vaahteraa. Pitkä ja kostea ruoho kasteli hänen kenkänsä ja housujensa lahkeet.
Reguluksen katse pyyhki hautakiviä kunnes löysi etsimänsä. Remus.
Mies seisahtui muutaman metrin päähän haudasta. Hän ei ollut käynyt sillä hautausmaalla vuosikausiin. Regulus oli vältellyt paikkaa peläten niitä muistoja jotka se herättäisi. Nyt hän tunsi kuitenkin olevansa valmis kohtaamaan menneisyytensä, niin paljon tuskaa kuin se aiheuttaisikin. Jo viisitoista vuotta oli kulunut hänen rakastajansa kuolemasta.
”Remus...”
Lupin nosti katseensa kirjastaan yllättyneenä. Siriuksen kaksoisolento tuijotti häntä silmiin mutta käänsi sitten katseensa nopeasti lattiaan toisen vastatessa hänen tuijotukseensa. Remus huomasi pojan purevan alahuultaan varsin kipeän näköisesti ja vastasi tälle hämmentyneenä jotain tervehdyksen tapaista. Ei ollut luihuispojan tapaista tulla puhuttelemaan rohkelikkoja.Aluksi Regulus oli ihastunut Remuksen kiltteihin silmiin, sitten hänestä huokuvaan auktoriteettiin. Edes heidän äitinsä – tai oikeastaan varsinkaan heidän äitinsä – ei ollut saanut Siriusta tottelemaan. Mutta Remus sai Siriuksen tottelemaan häntä kuin hyvin koulutetun koiran. Sitten hän oli huomannut pojassa muitakin puolia, esimerkiksi tämän tasapuolisuuden ja tuomitsemattomuuden. Remuksen älykkyys ja lempeys saivat Reguluksen ihastumaan korviaan myöten, ja muutaman käänteen ja suudelman jälkeen myös rakastumaan tähän.
”Regulus... Sinä tiedät kyllä että olen ihmissusi, en minä voi olla suhteessa kanssasi, minä vain satuttaisin sinua!”
”Et ole satuttanut tähänkään mennessä!”
”En ainakaan vielä...”
”Remus, älä jaksa olla noin itsepäinen! Minä muutan luoksesi päästyäni Tylypahkasta ja sillä selvä. Minä rakastan sinua ja haluan olla kanssasi, se että olet ihmissusi ei ole ongelma minulle.”
”Minäkin rakastan sinua, mutta...” Miehen vastaväitteet tukahtuivat Reguluksen suudellessa tätä kiihkeästi.Regulus oli loppujen lopuksi saanut tahtonsa läpi, kuten aina, ja pari oli muuttanut pieneen kaksioon Lontoon keskustassa. He olivat onnellisia ja elivät elämiensä parasta aikaa, villiä nuoruuttaan. Tämä toimi aina tiettyyn pisteeseen asti.
Vuosien kuluessa Remus oli alkanut irtaantumaan Reguluksesta. Remus halusi asettua aloilleen ja elää rauhallista elämää. Reguluksella puolestaan ollut mitään halua sellaiseen, mies halusi nähdä maailmaa, juhlia rankasti ja rakastella joka yö eikä istua kotona takkatulen ääressä keskustelemassa työpäivistään Taikaministeriön paperinpyörittäjäosastoilla.
Lopulta Remus oli ymmärtänyt Reguluksen unohtamisen olevan hänen ainoa vaihtoehtonsa jos hän aikoi elää niin kuin halusi.
Eron jälkeen Remus oli myös viettänyt vuosikausia yksin, mutta ero ei ollut tuhonnut häntä niin kuin Regulusta. Remus oli selviytyjäluonne, ja hänen onnistui jatkaa elämäänsä vaikka hänen tekonsa oli satuttanut häntäkin. Remus tapasi Tonksin, rakastui ja meni naimisiin.
Remuksen naimisiinmenon jälkeen Reguluksesta oli tullut erään velhopubin vakioasiakas. Mies oli ryypännyt pois kaipauksensa ja tuskansa, ja muuttunut samalla vain varjoksi entisestä itsestään.
Oli Remus kerran käynyt tervehtimässä Regulusta, kertonut saaneensa pojan ja pyytänyt Regulusta ryhdistäytymään.
”Jos ei muuten niin edes minun vuokseni, en kestä katsella sinua tuollaisena...”Vierailullaan tämä oli kuitenkin vain repinyt vanhat haavat auki, viiltänyt muutaman uuden ja kaatanut niihin runsain mitoin suolaa.
Regulus havahtui muistoistaan tuulen puhaltaessa pyöritellen rajusti puiden lehtiä. Yksi pudonneista vaahteranlehdistä laskeutui suoraan Remuksen ja hänen vaimonsa hautakivelle. Mies kumahtui pyyhkäisemään sen hellästi pois. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, hartiat hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa.
Tunteiden valtameri velloi Reguluksen päässä. Hän tunsi uudestaan sen ilon mitä hän oli Remuksen kanssa kokenut, sen rakkauden mitä hän oli tätä kohtaan tuntenut, sen epätoivon mitä hän oli kokenut Remuksen tunteiden viilentyessä, sen masennuksen mikä hänet oli vallannut Remuksen jättäessä hänet, sen raivon mitä hän oli yrittänyt pidätellä Remuksen mennessä naimisiin ja sen surun mikä oli painanut hänet syvälle merenpohjaan hänen ainoan rakastettunsa kuollessa. Vahvin niistä tunteista oli kuitenkin rakkaus.
”Olisitpa sinä vielä täällä”, Regulus kuiskasi tuuleen.