Nimi: Kolme polkua taivaassa
Kirjoittaja: Aelina
Ikäraja: S
Tyylilaji: Tajunnanvirtaa, fantasia
Sanoja: Reilut 400
Haasteet: Otsikoinnin iloja, Originaali10
Yhteenveto: Nainen joutuu taivaaseen ja päästäkseen eteenpäin hänen pitää valita polku.
A/N: Tehty luovan kirjoittamisen kurssille. Tehtävänantona oli "Etsi kuva, jossa on portaat. Kuvittele, mihin portaat sinut johdattavat. Kirjoita aiheesta 15 minuuttia" ja kuva spoilerissa.
Kolme polkua taivaassa
Katsoin ympärilleni, kun otin ensimmäisen askeleen. Tiesin, että olin menossa kohti jotain, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Näin maan jäävän taakse. Portaat kulkivat meren yläpuolella, joka kimmelsi kauniisti auringossa. Portaat oli reunustettu kukilla. Ne tuoksuivat ihanalle.
Oloni oli kovin rauhallinen. En tiennyt, kauanko olin kävellyt. Huipulla ei tuullut. Tunsin kostean ilman liimaavan vaatteet ihooni kiinni. Se ei ollut epämiellyttävää, vaikka yleensä en olisi pitänyt siitä. Huomasin, että se ei herättänyt kummemmin mietteitä minussa. Oli niin paljon muuta nähtävää.
Aluksi en huomannut sitä. Eteeni levittäytyi maisema, joka oli samanlainen kuin maassa. Alapuolella se oli näyttänyt vain pilviharsolta mutta todellisuudessa se oli niin paljon enemmän. Se peitti näkyvyyden eläviltä kuolleiden maailmasta. Samalla se salli kuolleiden nähdä elävien maailmaan.
Se oli kuin kaunein taideteos. Se näytti samalta kuin kaunein maisema maalla. Se oli ensin vain niittyä, jonka keskellä kulki polku eteenpäin. Näin polun jatkuvan vuoristojen taakse. Paitsi että polku edessäni ei ollut ainoa polku. Oikealle ja vasemmalle kulki myös polkut.
Takaani kuului meteliä, ja käännyin katsomaan. Siellä aukeni kokonainen pikkukylä. Kauniita pikkutaloja toinen toisensa vieressä. Pikkupoika heilutti kättään minulle, ja nostin epävarmasti kättäni. Liike tuntui kevyeltä kuin se ei olisi rasittanut yhtään lihasta. Pikkupoika naurahti heleällä äänellä, joka kulkeutui minun korviini asti. Hymyilin.
Yritin kiertää aukon maasta, josta olin juuri tullut. Törmäsin näkymättömään seinään, joka ei sallinut minun kulkea kylään. Työnsin sitä varovaisesti, mutta mitään ei tapahtunut. Koputin siihen. Hakkasin sitä.
“Moni on yrittänyt tuota”, sanoi nainen, joka vain ilmestyi oikealle puolelleni, “mutta se ei toimi. Kuten huomaat.”
“Mutta minä haluan tuonne”, sanoin epätoivoisena ja vilkuilin pientä poikaa, joka yhä hymyili suloista hymyään.
“Tämä ei toimi niin”, nainen sanoi ja pudisti päätään, “sinun täytyy seurata polkua.”
“Miksi? Minä en halua seurata polkua”, intin, “minä haluan kylään.”
“Vain rohkeimmat, viisaimmat ja ystävällisimmät pääsevät tuonne. Tuo tulee olemaan tavoitteesi, mutta sinun täytyy todistaa kykysi. Niinpä seuraa polkua ja katso mitä eteesi tulee. Ratkaise kohtaamasi ongelmat. Jos olet tarpeeksi hyvä, pääset määränpäähäsi. Jos et ole, päädyt jonnekin muualle.”
Irrotin vihdoin katseeni kylästä. Minun täytyi päästä sinne mutta selkeästi yritin väärää tapaa. Katsoin kaunista naista, joka seisoi paljain jaloin niityllä.
“Mitä polkua pitkin minun täytyy lähteä?” kysyin häneltä ja yritin kuulostaa itsevarmalta.
“Tämä ei toimi niin”, nainen sanoi lievästi huvittuneena, “sinun täytyy tehdä omat päätöksesi. Tämä on sinun matkasi, ei minun. Onnea matkaan.”
Ja niin minä jäin yksin seisomaan polkujen risteykseen. Vedin henkeä ja otin askeleen kohti vuoria. Sillä sekunnilla kaikki vaikeni. Käännyin katsomaan taaksepäin, mutta siellä ei ollut enää muuta kuin pimeyttä. Minulla oli vain yksi suunta.
