Kirjoittaja Aihe: Metro 2035: Kaksi ihmistä, siinä se | Artyom/Anja | K-11 | Romance, Angst  (Luettu 1820 kertaa)

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Nimi: Kaksi ihmistä, siinä se
Ikäraja: K-11
Fandom: Metro 2035 SPOILERIVAROITUS koko kirjaan ja etenkin sen loppuun.
Paritus: Artyom/Anja (mainittuna Saša/Artyom)
Genre: Angst, draama, romance, (fluff??), matkafiilistelyä
Summary: "Tuolla jossain joku kiroaisi häntä."
A/N: Osallistuu Het Het10 #2 | -haasteeseen.

-Kaksi ihmistä, siinä se-

Sašan rakastamisen jälkeen maailmassa ei pitänyt olla enää mitään muuta. Sitten olikin ja Artyomia pistelee muisto siitä, kuinka hän luulikaan tunteneensa tuon hennon naisen huoratalon tunkkaisessa huoneessa. Jos sitä nyt taloksi olisikaan voinut kutsua, paikkaa, jossa hän kitui ja itki.  Tytöksi Artyom oli naista nimitellyt, mutta totuus tuli selväksi silloin, kun hänet hylättiin ja heitettiin pois. 

Anja oli ollutkin hänestä oikeassa ja vasta nyt satojen kilometrien jälkeen Artyom tohtii sen tunnustaa.

”En minä ollut hyvä mies sinulle.” Artyom hämmästellee. ”Enkä ole nytkään, sillä minun olisi pitänyt sanoa tämä aiemmin.”

Anjan kasvoja ei näy tienvarren talosta napatun paksun sadetakin takaa. Sen pinta on kauniin punainen ja haalistumaton, ja Artyomin tekee mieli saman tien helliä ja koskettaa Anjaa, kun Anja kohottaa hieman takkinsa huppua. Silmät näkyvät viimein ja tiukat silmäkulmat, joita Artyom on monta kertaa suudellut. Suutelisi sata kertaa seuraavan lauseen jälkeenkin, jos hänen Anjansa antaisi hänen vain elää.

”Minä kävin huorissa.” Artyom sanoo ja melkeinpä hypähtää Anjan syyttävää hiljaisuutta. Äkkiä hänestä tuntuu, että Anja oli jo tiennytkin, tajunnut jopa lankeemuksen ennen Artyomia. Viha on nyt kiinni vain siitä, että hän oli rikkomuksen kehdannut ääneen lausua.

Sanattomasti Anja vetää hupun tiukemmin kiinni ja vihreät silmät katoavat vesivanoja sylkevän lipan reunan taakse.

Merta Anja etsii, ei Artyomin seuraa tai uskollisuutta.

 -

Autossa on kaikkea. Koko elämä.

Artyom ei voi kuin hämmästellä sitä, heidän kotiaan. Alati liikkuvaa ja yllättävän luotettavaa ja rakasta. Auton maalipinta elää omaa elämäänsä, ruostuu ja sukeltaa kuraan. Ikkunat pysyvät tunnollisen puhtaina, sillä Anja haluaa nähdä, varmistaa laukauksiensa tappavuuden. Renkaat pyörivät, eikä niitä ole vaihdettu kertaakaan, mitä Artyom nyt kerran testasi, että osaisi vaihdon tehdä. Takakontti on täynnä tavaraa, jota he ovat mukaansa kaapanneet ja Anjankin kasvoihin osuu hymyjä, kun hän jonkun erityisen ihanan esineen kohtaa.

Sanaakaan Anja ei ole sanonut Artyomin tunnustuksesta, mutta kaikesta muusta hänellä virkkeitä riittää. Nainen sorisee soljuvista puroista, jotka nakertavat teitä ristikoiksi, mutisee tummista, vähälumisista kesätuulista, jotka yllä hakkaavat heidän piilotetun autonsa liitoksia. Anja kiroaa Geiger-mittarin sirinää, kunnes sulkee sen kokonaan. Artyom laittaa sen takaisin päälle ja yrittää kaista heidän reittiään turvaan.

Naisella on käskyjä ja pyyntöjä, huomioita.

Artyom uskoo, että syytöksetkin löytyvät. Eivät ehkä tänä vuona, mutta muutamassa kesässä heillä olisi lapsi, joka itkettäisi Anjaa niin, että nuori äiti muistaisi Artyomin huoran nimen. Sen, jonka Artyom oli vahingossa lausunut kertoessaan tarinaansa, maininnut typerässä sivulauseessa, johon Anja tarttui ja puristi nyrkkiään.

Sašenka.

”Minulle annettiin paikka tarkkailijoiden keskuuteen, Sašenka maksoi.”

-

Ensimmäisenä talvikuukautena he pysähtyvät etsimään ruokaa ja erkanevat teilleen. Useimmiten Artyom yrittää estellä, mutta nyt hänkin haluaa olla rauhassa. Kävellessään ase tanassa keskellä kylänraittia tuntuukin siltä, että hän on eksynyt tähän maailmankolkkaan täysin yksin.

Auto oli ollut vaikea ajaa tielle, joka melkein oli jo tuhoutunut luontojen voimista. Töyssyinen, rikkinäinen tienpinta on kuitenkin jo tullut Artyomille melkein yhtä tutuksi, kun metron loputtomat ratapölkyt. Riivittyjä tienviittoja hän lukee ymmärtämättä silti, minne ne johtavat. Kartathan puuttuvat, joku on vienyt ne mennessään kaikista entisen Venäjän huoltoasemista. Tai sitten ne ovat niin valtavia, että eivät he voi niistä mitään ymmärtää.

Vaisto ajaa heitä, alati nousevat auringot. 

Kylä hohkaa kylmyyttään ja tiedoksi vain, että kylmä se oli jo ennen ydintalveakin. Artyom pyyhkii kuuraa kaasunaamarinsa silmäaukoilta ja miettii, saisiko aikaiseksi jonkinlaisen pattereilla toimivan lämmityslaitteiston suojapukuunsa. Vaatteita heiltä löytyy jo paljonkin, mutta ne suolaavat paikoilleen. Ei niitä metsästäessä tohdi pitää kerroksittain.

Talojen ovet ovat joko ammottavia suita tai tiukasti kiinni. Välimaastoa ei ole. Sivilisaation kuollessa joku on juossut kauhuissaan ulos kuolemaan, osa eksynyt pirttiensä pimeisiin nurkkiin lämmittelemään ja odottamaan todellista kevättä, joka ei koskaan tullut.

Ajatuksissaan Artyom melkein tippuu aukkoon, joka on muodostunut kadun ja sijoillaan vajoavan talon väliin. Hän hylkää suunnitelmansa, eikä kurkistakkaan vaaleahkon talon oviaukosta sisään, kipua kallellaan olevia portaita ylös porstuaan. Hänen huomionsa kiinnittänyt muovikukka-asetelma saa jäädä paikoilleen. Hän kääntää selkeänsä sille ja pyörähtää katua ympäri.

Taivaan valot ovat kirkkaat ja kutsuvat katsomaan itseensä.

Anja ampuu.
Yksi laukaus.

Artyom ottaa askeleita äänen suuntaan, mutta koskaan ne eivät pyrähdä lentoon. Hän kuuntelee, mutta laukauksia ei tule lisää, mikä voi tarkoittaa vain kahta asiaa: Anja on jo kuollut. Tai sitten Anja sai kohteensa tapettua.

Niin yksinkertaista elämä joskus on. Miksi juosta katsomaan mikä kaatui, kun asiat voi ottaa kerrallaan, harkiten? Miksi ajautua mahdolliseen vaaraan, kun voi kiertää hiljenneeseen suuntaan sivuja pitkin, nojaavien aitojen varjossa?

Naisen näkee jo kaukaa, sillä onhan Artyom silmillään tottunut etsimään häntä. Samoin myös Anja jaksaa kuunnella häntä. Nainen kääntyykin verestä höyryävän saaliinsa äärestä hitaasti, vain vilkaistakseen. Artyomia kutsuu jo autiotalot, mutta muutamaan päivään eivät he ole kunnolla puhuneet, joten sanattomat asiat vetävät häntä kohti vaimoaan.

Vaimo.

”Olen pahoillani.”

Monta sataa anteeksipyyntöä olisi hänen jo pitänyt sanoa, mutta ensimmäisen hän sanoo nyt, mittaamattomia kilometriä tunnustuksensa jälkeen. Hän juoksee tänään ja kaappaa naisensa kumiseen syleilyyn, joka on painava ja raskas, rutistava. Hän ei jää ihmettelemään, kuuliko Anja hänen rahisevia sanojaan, vai ovatko takaisin kietoutuvat kädet vain merkki naisen ikuisesta halusta antaa anteeksi ilman tarvittavia rituaaleja, aneluita.

”Anteeksi.” Artyom henkäisee.

-

He käpertyvät takakonttiin, sillä pakkanen puree niin lujaan kiinni, että vähäänkään laajempi tila tuntuu tappavan tyhjältä. He kietoutuvat viltteihin, peittoihin, muutamaan mattoon ja nauttivat teestä, joka lämmittää vatsanpohjaa. Artyom on heille typeryksissään tehnyt villasukat, ja ainakin hänen varpaansa tuntuvat pistelevän. Aggregaatti on hiljainen peto penkillä, odottaa kumpi ajautuu epätoivoisena ensin tuhlaamaan bensiiniä.

He etsivät turvaa makuupusseista, kynttilöiden tippuvista steariineista, toisistaan. Anjan lyhyt tukka tuntuu viileänä vasten Artyomin kaulaa. Hengitys on tasaista, mutta piru vie, ei täällä voi kukaan elollinen nukkua lipsahtamatta syvemmälle kuin olisi tarpeeksi.

Artyom miettii pitäisikö hänen jatkaa sitä suudelmaa, jonka he olivat edellisessä kylässä jakaneet. Sitä, jonka Anja aloitti, sitä jonka Anja lopetti.

Hän ei saa sanottua sanaakaan, kehrää itselleen läpikulkemattoman suon vääriä lauseita, joista saman tien tietää, että niistä ei saisi sanoa edes puolta tavua ääneen.

”Artyom.” Anja huokaa. ”Minä niin rakastan sinua.”
Ääni on vaimeaa, peittoon piilotettua.

”Mitään todellista sinä et ole minulle luvannut.”
”En.” Artyom myöntää.

”Mutta nyt lupasit.” Anja sanoo, ja hänen sormenpäänsä kietoutuvat kerrosten läpi Artyomin selän naarmuihin. ”Lupasithan?”

”Nyt?” Artyom kysyy, miettii missä hetkessä hänen vaimonsa elää. On kulunut kuukausia siitä, kun he kapusivat ylös liukuportaita, juoksivat Moskovan kadulla ja kiihdyttivät pois tuhansien teiden erämaihin. Siellä, ikuisuus sitten, Artyom oli luvannut Anjalle merenrannan.

”Nyt.” Anja sanoo. Kiusoittelee, vaikka ääni onkin jäätä. Siinäpä kärsit miesparka, naisten oikuista kärsit. Mitäs menit suututtamaan. Artyom tahtoisi kaivaa vaimonsa kasvot esiin, kurkistaa niihin vihaisiin piikikkäisiin silmiin, jotka jo ensisilmäyksellä olivat sanoneet, että Artyomissa ei ole mitään Anjaa parempaa. Ei tulisi koskaan olemaankaan.

”Minä lupasin sinut viedä Vladivostokiin.”
”Ennen kevättä.”

Mitä siinä keväässä on niin ihmeellistä? Vuodenaika siinä missä muutkin, ajoittain sulavaa nuoskaa, sohjoa. Leikittelevää lumipyryä, sadetta, joka hukuttaa alleen turhankin paljon. Ja täältä katsottuna Moskovakin oli lämmin.

Ei Anja sitä.

”Lupasin sinulle…” Artyom sanoo. ”Kaiken mitä voin vain antaa. Totuuden.”

Sitten hän kiemurtelee, etsii lähimmäistä paikkaa. Sanoisiko lisää? Lupaisiko?
 
”Sinä et ole hyvä antamaan asioita.” Anja sanoo. ”Sinne VDNKhon sinä oli luvannut minulle kodin, mutta paskat minä mitään sain. Kieron miehen, haihattelijan, mitä ihmettä sinulla tekee?”

”En haihattelee enää.” Artyom äkkää, sukeltaa viimein päänsäkin peittojen aaltoihin, Anjan luo pimeyteen. Hän antaa sen suudelman, pohtimansa, äkisti sutaisten.

”Minä elän jo unelmaa.” Hän toteaa.

-

Heidän autonsa hajoaa sattumoisin ensimmäiseen kaupunkiin, josta he löytävät muita ihmisiä.

Betonitalot eivät nojaa, vaan antavat armollisesti suojaa. Kurjuuden keskellä heitä juhlitaan, sillä kumpikaan ei osaa valehdella tarpeeksi. Mitenkä sitä nyt voisi, kun koko elämä pitäisi piilottaa, jos haluaisi sanoa tulevansa mistään muualta kuin Venäjän pimeästä sydämestä, Moskovasta? Vodkaa paikallisilla on, omia tarinoitaan, mutta aina vaan kääntyvät lauseet kohti kaupunkia.

Anja juttelee paikallisten metsämiesten kanssa kivääristään ja asemastaan, Spartasta. Yllättäen isästäänkin, kylmästä kenraalista. Artyom vetää vodkaa kuin vettä ja yrittää olla vihaamatta. Epäonnistuessaan hän haukkuu Melnikin veri suussa murhaajaksi, petturiksi. Miehet perääntyvät Anjan ympäriltä, silmät pyöreinä katselevat Artyomia, mutta jos joku Melnikiä enemmän inhoaa kuin Artyom, niin se olisi varmastikin tämän tytär itse. Nainen näyttääkin tuohtuneelta, sillä hänestä Melnikin kierous on Anjan oma risti kantaa, eikä Artyomilla muka saisi olla siihen osuutta. Onpahan vaan, on.

Letjaga raukka.

Hetken kuluttua Artyom raahautuu heille osoitettuun huoneeseen. Siellä hän hypistelee silmillään seinävaatetta, hartaasti kirjailtua kuviota, joka on selkeästi tehty vasta pommien jälkeen.

Ajatella nyt, että joskus Moskova oli ollut hänelle rakas, joskus sen puolesta olisi voinut kuolla. Sitten kaikki kääntyi, muuttui, eikä ystävällisiä kasvoja tuntenut enää omikseen. Milloin hänestä oli tullut se kyynikko, luovuttaja? Tuolla tuhannen risteyksen takana olisi vielä painostavat pilvenpiirtäjät, neuvostoaikaiset kerrostalot, valoisat kesäiset kadutkin, jotka joskus olivat olleet hänen ensimmäinen kotinsa. Siellä olisi armottomat liukuportaat, kuivainnollisen helvetin portit, ahtaat junalaiturit. Ja ripaukset ihmisistä, joista oli joskus jaksanut välittää. Aaveet myös, muistot, kitara, joka oli jäänyt nojaamaan huoneen nurkkaan.

Miksi kukaan ei uskonut heitä? Anjaa, Artyomia, kuollutta Letjagaa. Miksi hekin, jotka olivat uskoneet, olivat jättäneet puolitiehen, pimittäneet totuuden? Omaksi hyväkseen, juuri niin, mutta Artyom ei voi ymmärtää mitä hyvää vallassa on, jos se käytetään typeriin leikkeihin, hedonistiseen unohtamiseen. Kuka helvetti haluaa asua kylmässä bunkkerissa vetämässä viinaa ja naisia, kun koko maailma ulvoo olemassaoloaan seinien takana?

Anjahan täällä on. Rakkain ja tärkein. Anja, joka pakottaa Artyomin inhoamaan itseään. Vaimo tuntuu vain sanalta joskus, kun ei hän naista kuitenkaan ymmärrä. Tiedä, tunne. Anjalla on ilkeä puolikuollut isä, arpia ja muistoja, joista Artyom ei ole kuulut kuiskaustakaan. Anjalla on salaisuutensa ja kokemuksensa, toiveet tulevasta, jotka osittain varmasti vastaavat Artyomin omia.
 
Niitä Anja nyt riepottelee juhlahumussa vieraille miehille.

Sanoisiko Anja heillekin haluavansa lapsen? Paljastaisiko jopa tulevan pienokaisen nimen, kun ei ole sitä Artyomille viitsinyt kertoa?

Tekisi mieli rynnätä takaisin ja kysyä.

Artyom heittäytyy huopiin. Odottelee. Kumpi saapuisi ensin, Anja vai huominen?

-

Aamulla Anja on käpertynyt Artyomin viereen. Aamulla Artyom huomaa Anjan hiuksien kasvaneen. Elonmerkki hymyilyttää, pakottaa koskemaan. Suortuvatkin ovat pehmeitä. Miten ihmeessä sitä ei ole ennen huomannut?

”Eikö meidän pitäisi jo lähteä?” Artyom kuiskaa nukkuvalle. ”Että ehdimme ennen kevättä.”

Hän sipaisee sormillaan Anjan kalvakkaa ihoa. Olisiko joskus olemassa vielä se aurinko, joka voisi tämän ihon polttaa? Olisiko oikeasti nurmea, viljaa, niin kuin kaupungin vanhat babushkat vannovat Kristuksen nimeen? Olisiko lehviä, lehtiä ja niiden antamaa suojaa, jonne Artyom voisi houkutella Anjan viettämään aikaa kanssaan? Voisiko maailma antaa heille kaiken sen, mistä he ovat olleet vailla, antaa valoa ja uskoa kaiken tämän jälkeenkin? Anja ansaitsisi sen ja Artyom myös, varmasti. Ei hän tiedä aina uskoisiko jumalaan vai ei, mutta jotain vannoutunutta paloa hän löytää tänä aamuna itsestään. Vahingoniloa.

Jääköön muut mätänemään.

Artyom asettaa itsensä varovaisesti paikalleen, katselee vain. Unohtaa pian mietteensä, eilisen ja tulevan. Sänky on pehmeä, huovat painavia. Väsymys iskee yllättäen ja silmät siristäen hän tuudittautuu lämpöön. Anja varmaankin heräisi ennen häntä, Artyom ajattelee nukahtaessaan. Jäisipä hän vain viereen, odottaisi Artyomia vielä kertaalleen.

-

Kaupungissa, jonka nimeä he eivät tohdi sanoa, he viettävät vielä viikon. Sinä aikana ne tulevat, ensimmäiset rikkinäiset merkit ajan vaihtumisesta, sateet, jotka tulevat vielä lumena, mutta haluavat selvästi vaihtaa silkkaan veteen. Lapsilaumat yritetään ajaa sisälle, sillä märkä tarttuu pahemmin kuin pelkkä kylmä. Pieni tyttö piirtää Anjalle jäähyväiskortin, sitten toinenkin. Artyom pakkaa ne käskystä vedenpitävään pussiin. Joku tärkeilijä antaa kartan, vaikka Anja vastustelee ylpeyttään.

Auto joudutaan työntämään liikkeelle ja niin miehet kuin naisetkin kieltävät heitä lähtemästä. Anja löytää kuitenkin Artyomin silmistä kiiltoa, jota ei voi pysäyttää. Anella on turhaa, nyt olisi juostava.

Anja katselee tietä, risuisia aavoja. Aseellaan hän tähtäilee kaikkeen ja ei mihinkään, välillä nappaa Artyomin pistoolin kojelaudalta, kun se kurveissa meinaa valahtaa jalkatiloihin. Aikaa rytmittää Artyomin sormet, jotka harovat näkymätöntä kitaraa auton ratin pinnasta. Tap, tap, tappappatata…. Tässä autossa olisi radiokin. Olisi, jos joku sen korjaisi. Pystyisiköhän sekin nappaamaan viestit, musiikit, jotka heiltä oli riistetty?

Tauon aikana Anja katselee heidän pientä karttaansa pientareella. Se on ylimalkainen, mutta Venäjän verisuonistona kasvaneet valtatiet löytyvät kyllä. Junaradat, joita silmä valittaen väistelee.

”Täällä on Artyomkin, Artyom.” Hän naurahtaa. Typerää. Artyom katsahtaa häneen yllättyneenä. Hänen Anjansa ei koskaan naura, ei ilakoi. Lähimmäksi pääsee ivallisella hymyllä. 

”Mitä?” Mies kysyy, lähenee.
”Kaupunki.” Anja sanoo ja osoittaa karttaa. ”Vain parikymmentä kilometriä Vladivostokista. Jäädään sinne. Olisit Artyom Artyomista.”

Artyom nyrpistää nenäänsä. Tarinaniekka hän on, ei koomikko. Muusikko, mutta ei laulaja. Anjahan voisi alkaa laulaa, opetalla hieman etukäteen. Nyt saisi olla jotain muuta kuin oma itsensä, löytää jotain yhteiseksi tehtävää. Jotain muuta samankaltaisuuta heissä pitäisi olla, muuta kuin yhteinen historia, sattuma ja kohtaaminen sekä kyky tappaa.

Mieshän oli ollut pentu, pikkuinen. Anja oli virheellisesti luullut, että niin raukka olento ei voisi olla vaarallinen, mutta hänen elämänsä miehistä Artyom on ollut ehdottomasti toiseksi pahin.

Olisiko tämä kesytetty? Voisiko Anja oikeasti olla varma, että tällä kertaa Artyom ei lähde houreiden matkaan? Auta jumala häntä, jos Artyom meren nähdessään nousee veneeseen. Silmäillessään matkaa hän kauhistelee myös Vladivostokin, Artyomissa sijaitsevaa kansainvälistä lentoasemaa. Ehkä olisi hyvä sittenkin ohittaa tuo nimikaimainen kaupunki.

”Anna minun ajaa.” Hän sanoo äkkiä.
”Miksi?” Artyom kysyy. ”Eikö tämä ole mennyt ihan hyvin näinkin?”

”Artyom, anna minun.” Anja sanoo. Melkein pelaa jonkin katkeruutensa korteista, vain saadakseen pienen mielitekonsa toteutettua. Pahaa aavistamatta Artyon inttää vastaan, mutta Anja ei kuitenkaan pistä takaisin, pahasti ainakaan. Riittaa Artyom ei saa aikaseksi, mutta Anja silti tulistuu. Tuskastuu saman tien siihen, että Artyom ei koskaan huuda takaisin. Näyttää vain petetyltä ja rikkinäiseltä, aivan kuin Anja olisi hänet maahan heittänyt ja satuttanut.

”Hyvä on.” Artyom sanoo säikähtäneenä. ”Aja sinä. Osaatko?” Hän suhahtaa lisäyksenä ja Anja pyörittelee silmiään. Spartallahan ne Moskovan kaikki autot olivat. Tämäkin.

Tauon jälkeen Artyom ajautuu kohti kuskin puolta, mutta muistaa itsensä ja lupauksensa. Vielä apukuskin paikallakin miehen kasvoilla on hämmästyneisyyttä, eikä Anja voi olla hymyilemättä.

-

On jo kesän loppu, kun he saapuvat määränpäähänsä. Primorjen alueella he ovat törmänneet suurempaan määrään ihmisiä, kuin kertaakaan aiemmin. Artyom jää suustaan kiinni, rupattelee valoisasti ja suurieleisesti. Täällä uutiset Moskovasta otetaan surulla vastaan, päitä pudistellen. Heille naureskellaan. Ajaa nyt koko Venäjän läpi. Reittiä Anja kyselee, eipä sano paljoa muuta. Hänellä on kiire saada tämä tarina päätökseen.

”Onko tämä tie yhä olemassa?” Anja kysyy naiselta, joka istuskelee muovituolissa. Nainen vilkaisee vain, nyökkää. Anja riipii Artyomin kohti autoa, asettaa itsensä kuskin penkille. Täällä on liikennettäkin, ja Artyomin hajamielisyydellä he olivat jo melkein kolaroineet.

”Katso Anja!” Artyom huudahtaa, roikkuu melkein ikkunastaan ulos. Meri kiiltää hänen puolellaan ja minuuttien kuluessa se valtaa koko horisontin. Kertaakaan Artyom ei vilkaise vaimoaan, pakahtuu johonkin sellaiseen, josta Anja ei voi koskaan saada täysin kiinni. Niinpä, niinpä. Seuraavaksi he olisivat vedessä, sitten jo pois Venäjältä. Kaipa käsiliikkeillä selviäisi niin aalloista kuin vieraista kielistä ja onpa Artyom jopa kelpo oppimaan.

He ajavat hitaasti, jolloin takana kulkevat ohittavat vasemmalta. Lopulta vauhti madaltuu, matelee. Anja ajaa sivuun, pysähtyy. Vetää käsijarrun päälle ja sammuttaa auton. Kyllä heistä ohitse pääsisi.

Yllättäen kyllä Artyom ei heti nousekaan ulos.

”Hei.” Anja sanoo pehmeästi, taistellen omaa liikutustaan vastaan. ”Mene jo, hölmö.”

Huokaisten Anja nousee ja vetää penkkiään taemmas. Päivä päivältä hän ollut väsyneempi, hitaampi nousemaan tai laskeutumaan. Artyom kulkee viikkoja perässä, huomaa epämukavuuden vasta, kun Anja jo luovuttaa miehensä suhteen. Nytkään hän ei kierrä autoa edestä avaamaan Anjalle ovea.

Anjan tuuleen sekoittuu autojen ilmavirta ja meren kevyt henkäys.

Hän astuu asfaltilla varmasti ja menee kaiteen viereen. On vaikea valita kumpaan suuntaan hän katsoisi, kohti avomerta vai rannikkoa. Sekin on niin kaukana, että pilvisellä säällä olisi näköaistilla vaikea valita, kumpi olisi missäkin suunnassa. Nyt on kuitenkin kirkas sää ja maa vihreänharmaata. Meren yllä leijuvat pilvet ovat kaukana, esittävät vuorijonoa.

Lopulta Anja kyllästyy ja pamauttaa Artyomin oven auki. Sanat katoavat suusta ja mielikin heltyy, kun hän näkee miehensä varjoisat kasvot.

Artyom itkee.

Hiljaa ja värisemättä, mutta hieman nieleskellen. Hän kohottaa kätensä suojamaan itseään niin auringolta kuin Anjan katseeltakin. Viimein hän sulkee silmänsä, mutta vanat eivät katoa hänen kasvoiltaan ja kyynelten estäminen värisyttää hänen ilmettään. Hitaasti hän kääntää kasvonsa pois, ehkäpä räpäytelläkseen pisaroita ripsistään.

Anja nojaa oviaukkoon ja koskettaa miehensä sänkistä leukaa. Ottaa kasvot takaisin.

Artyom avaa silmänsä ja katsoo suoraan, sumeasti. Kun Anja perääntyy, seuraa mies hänen kosketustaan. Siinä he sitten ovat, sillalla. Tiellä, jota heidän ei tarvitsisi koskaan ajaa takaisinpäin, jos vain niin päättäisivät. Yli 10 000 kilometriä, joista jokainen valahtaa jo hetkeksi unholaan. Merkkejä matkasta on, väsymystä ja kasvua, tavaroita todisteeksi. On sanoja, joita he eivät unohda. On taloja, aikoja, mutta samalla tuntuu siltä, että muutaman vuoden kuluttua yksittäiset osuudet katoavat, tippuvat hämärään, joka tässä valossa tulee olemaan liian kaukainen muistettavaksi.

Anja nojaa Artyomiin, joka tuskin merta näkeekään. Miehen kädet vievät syleilyyn, joka venyy minuuteiksi. Anja kiehnää hieman, kurottaa varpailleen. Artyom on, outoa kyllä, kasvanut pituutta.

”Anja-”

Sen enempää Artyom ei saa sanottua. Eikä hänen tarvitsekaan. Anja voisi silti jotain vastata, supattaa takaisin. Mutta niin hän ei tee, sillä se vain pilaisi tämän hetken, jossa ei tarvitse miettiä, kunhan tuntee vaan. Tuntee Artyomin ja Artyom Anjan. Mitään muutahan täällä ei ole. He vain, kaksi rakastavaista, mies ja vaimo, tulevan perheen alku. Kaksi seikkailijaa, soturia, murhaajaa, katuvaista.

Kaksi ihmistä.
Siinä se.
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house