Nimi: Karamellikerubeja ja lumirikkoja
Kirjoittaja: Arte
Ikäraja: S
Paritus: yksipuolinen Tracey/Daphne, Daphne/Blaise, lisämausteena Luna
Tyylilaji: angst, söpöily, draama
Yhteenveto: Ystävänpäivä sattuu Tylyaho-vierailun päälle.
Osallistuu: FF-100 sanalla 097. Ystävänpäivä, Ystävänpäivähaaste, Kirjoitusterttu (pyttipannuterttu), Perspektiiviä parittamiseen (angst)
A/N Jälleen ficci Traceysta haikailemassa Daphnen perään! Mutta tässä tekstissä näytetään myös alku sille, mikä omassa päässäni on omaa (AU-)canoniani.
Karamellikerubeja ja lumirikkoja
Heitän talviviitan niskaani ja seuraan Daphnea ja Pansya ulos makuusalista. He kikattavat keskenään ja moikkaavat iloisesti Blaisea ja Dracoa, jotka odottavat heitä oleskeluhuoneessa. Jättäydyn jälkeen ja välttelen Theodoren katsetta. Hän pyysi minua ystävänpäiväseurakseen Tylyahoon, jotta olisimme molemmat voineet liittyä nelikon seuraan, mutta se olisi ollut liian raskasta. Hän on fiksu ja jää Tylypahkaan, kuten myös Millicent. Beatrice on mennyt jo edeltä jonkun korpinkynnen kanssa.
Päästyäni ulos näen, että Daphne ja Pansy ovat jo ripustautuneet kavaljeeriensa käsipuoliin. Lähden talsimaan heidän peräänsä ja yritän kiinnittää huomioni kaikkialle muualle. Järvi on jäässä, ja sen yllä lentää muutama oppilas luudillaan. Riistanvartijan mökin piipusta tupruttaa mustaa savua. Muutama mattimyöhäinen pöllö liitää savuvanan ohi.
Matka Tylyahoon on pitkä yksin. Ennen kuin huomaankaan olen kiihdyttänyt askeliani niin, että olen melkein äänenkantaman päässä hänestä. Hän nauraa kirkkaasti, ja hänen tummat laineensa heiluvat hänen selässään. Blaise kietaisee hetkeksi kätensä hänen hartioilleen ja rutistaa. Näen Pansyn vilkaisevan heitä ja voin kuvitella hänen kulmakarvojensa kohoavan. Hän ei kulje enää käsikynkkää Dracon kanssa: on vain ajan kysymys, milloin he lakkaavat esittämästä pariskuntaa.
Tylyaho on rauhoittavasta lumipeitteestään huolimatta vilkas. Tuntuu kuin koko Tylypahka olisi saapunut paikalle, vaikka näen, että joukossa on useita aikuisiakin velhoja ja noitia, joiden syliin lapset ryntäävät.
Katseeni pysyy hänessä. Tiedän, minne hän haluaa, sillä Pansy kohottaa torjuvasti käsiään ja Draco näyttää siltä, että aikoo pian oksentaa. Mutta Blaise vaikuttaa myötämieliseltä ja tiedän, että tänään tämä haluaa varastaa häneltä suudelman. Pidän huolen siitä, etteivät he näe minua, kun nelikko erkanee. Draco seuraa Pansya Kirjurinruodin kynäpuotiin, ja hipsin Blaisen ja Daphnen perässä sivukadulle.
Matami Puddifootin kahvilaan on suuntaamassa useampikin pari. Osa heistä pitää toisiaan rohkeasti käsistä, osa taas kulkee juuri ja juuri erillään niin, että heidän käsivartensa hipaisevat toisiaan aina tasaisin väliajoin. Haluaisin työntää Blaisen lumihankeen, pyydystää Daphnen hänen käsipuolestaan ja tarttua häntä kädestä.
He menevät sisään, ja pysähdyn rakennuksen kulmalle. En voi mennä sisään, mutta ristin sormeni ja toivon, että he valitsisivat ikkunapöydän. Daphne valittaa usein siitä, kuinka tyrmissä ei koskaan näe ulos. Älä annan hänen määräillä sinua. Minä en ikinä määräilisi sinua. Voisit aina tehdä valinnat meidän kummankin puolesta.
Huokaisen helpotuksesta, kun näen hänet taas. Pyylevä nainen heiluu heidän pöytänsä ympärillä ja näyttää tarjoilevan teetä. Kuinka mielelläni olisinkaan jakamassa teekupillisen kanssasi. Hän siemaisee kupistaan ja näyttää tyytyväiseltä. Muutama lentävä kerubilta näyttävä olio kävi heittämässä pöytään karamelleja, ja Daphne poimi valikoivasti yhden suuhunsa. Hän ei varmasti syö kuin yhden, hän on aina niin tarkka syömisistään.
Istahdan hankeen ja lausun lämmitystaian viittani alle. Olen tarpeeksi kaukana, jotta he tuskin kiinnittävät minuun huomiota. Blaisella on silmiä vain Daphnelle, ja Daphnella silmiä vain hänelle. Vedän syvään henkeä, mutta siitä huolimatta silmäkulmastani ehtii karata kyynel. Mikset voi nähdä, että minullakin on silmiä vain sinulle? Mikset huomaa minua, miksen ole olemassa sinulle? Mitä minun pitäisi tehdä, että huomaisit minut? Toinenkin kyynel valuu poskelle. Pyyhkäisen sen äkäisenä pois.
Olisi pitänyt jäädä Tylypahkaan. Tämä on kidutusta. Yritän pakottaa itseäni nousemaan ylös ja lähtemään, jättämään heidät rauhaan, jättämään Daphnen viimein rauhaan, mutten kykene liikahtamaan. Katson Daphnen hymyileviä kasvoja ja sydämessäni jäätää. En tule koskaan istumaan hänen kanssaan kahvilassa. En tule koskaan pitelemään hänen kädestään. En tule koskaan näkemään tuota hymyä hänen kasvoillaan, iloista ja onnellista ja ihastunutta, koska ei, se kaikki on tarkoitettu Blaiselle ja on ollut koko kouluaikamme. Ensimmäisestä luokasta lähtien Daphne on liehakoinut Blaisen perään, ja Blaise on vähitellen osoittanut hänelle yhä enemmän ja enemmän huomiota. He eivät ole virallisesti yhdessä, mutta se tuntuu toissijaiselta: kaikki tietävät, että he ovat varattuja toisilleen.
Jopa minä, puristan silmäni kiinni ja yritän tahtoa kyyneleet pois. Pahanolon tunne on kuitenkin niin kaikkivaltainen, että painan lopulta pääni polviini ja nyyhkytän. Kuulen, kuinka kahvilan ovi avautuu ja joku juoksee ohitseni, mutta kierrän käteni polvieni ympärille ja toivon, että minua on mahdotonta tunnistaa pelkkänä mustan kaavun myttynä. Kahvilan ovi avautuu pian uudelleen, ja joku harppoo jälleen ohitse, mutta mielessäni näen vain Blaisen kurottavan kätensä pöydän yli ja tarttuvan Daphnea kädestä. Daphnen hymyn, kun tämä katsoo Blaisea. En halua nähdä enempää, en halua nähdä enempää, he eivät voi, hän ei voi…!
”Etsitkö lumirikkoja?” hento ääni sanoo vieressäni.
Hätkähdän ja ponnahdan sydän pamppaillen pystyyn. ”Mitä?” tokaisen yrittäen salaa pyyhkiä kyyneljuovia poskiltani. Katson tietoisesti kahvilan suuntaan yrittäen välttää vieressäni seisovan lyhyen tytön katseen, mutta huomaan kääntyväni automaattisesti toiseen suuntaan, tytön puoleen, kun huomaan Daphnen ja Blaisen kasvojen olevan liian lähellä toisiaan.
”Lumirikkoja. Ne piileskelevät mielellään lumihangessa ja odottavat sinne putoavia jääpuikkoja, kuten noita tuossa”, tyttö osoittaa katonreunassa riippuvia puikkoja.
Vilkaisen katonlaitaa ja sitten taas tyttöä. Rypistän hetkeksi kulmiani mutta sitten muistan: Lööperi, vuotta nuorempi kajahtanut korpinkynsi.
”Ei lumirikkoja ole olemassa”, tokaisen. ”Ne kuuluvat lastensatuihin.”
Tyttö ei näytä hätkähtävän. ”Monet lastensatujen olennot ovat todellisia. Ajattele vaikka keijuja, tai lohikäärmeitä, tai hutsuja.”
”Se ei vielä todista, että ne ovat olemassa.”
”Mutta ei ole myöskään olemassa todisteita siitä, ettei niitä ole olemassa.”
”Paitsi se, ettei todisteita ole löytynyt.”
”Kukaan ei vain ole etsinyt tarpeeksi”, Lööperi hymyilee ja jää katselemaan jääpuikkoja. Tuijotan häntä epäuskoisena. Kuinka kukaan voi uskoa tuollaista? Tyttö kääntää hymyilevät silmänsä minuun. ”Ei sinun tarvitse uskoa, että lumirikkoja on. Riittää että minä uskon, ja silloin niitä on olemassa.”
Yritän keksiä jotain vastaanväitettävää, mutta tiedän vanhan sanonnan siitä, että jos uskoo johonkin, uskon kohde muuttuu todelliseksi.
Lööperi hihkaisee iloisena. ”Oi, sinäkin uskot! Uskoit hetken! Kuinka ihanaa!” Ja hän nauraa ja halaa minua. Seison tyrmistyneenä paikallani enkä osaa reagoida. Hän rutistaa minua hetken ja astuu sitten askeleen taaksepäin naurunrypyt silmissään. ”Kiitos”, hän sanoo ja näyttää niin pohjattoman iloiselta. ”Kiitos. Tämä on parhaita päiviä pitkään aikaan. Nyt maailmassa on yksi lumirikko enemmän, ja se on sinun ansiotasi!”
”Ole hyvä”, ehdin sanoa sen kummemmin ajattelematta. Hän nauraa jälleen. Hän vaikuttaa niin iloiselta, että se meinaa tarttua minunkin suupieleeni. ”Kiitos, kiitos, kiitos”, hän laulaa ja lähtee pyörimään poispäin. Katselen, kuinka hän kompuroi välillä omiin askeliinsa ja vilkuttaa minulle huterasti kesken pyörähdyksen. Odotan hänen kaatuvan hankeen, mutta hän onnistuu pysymään pystyssä ja pyrähtää viimein kulman taakse. Huomaan hymyileväni hienoisesti ja katson sitten ympärilleni.
Kahvilan ikkuna osuu jälleen silmiini. Kaksikon kädet ovat yhä yhteenliitetyt. Olen hetkeksi onnistunut unohtamaan Daphnen.