Ficin nimi: Surullisten sointujen tarina
Kirjoittaja: Brianna
Genre: angst, pienen pientä fluffya
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Draco/Hermione
Summary: We can't cry the pain away, we can't find a need to stay. I slowly realized there 's nothing on our side...
A/N: Itse asiassa syntyi aika vahingossa näin nopeasti. Vielä iltapäivällä kelailin että pystynköhän sittenkään kirjoittamaan kyseisestä tajuttoman ihanasta kappaleesta sen arvolle sopivaa ficciä, mutta sitten jossakin napsahti ja Word auki. Onnistuin omasta mielestäni hakemaan tunnelman hyvin mukaan, eikä yhtään enää kaduta kipaleen valinta!
Tämä osallistuu siis Tavoita tunnelma -haasteeseen Sunrise Avenuen kappaleella Fairytale Gone Bad (acoustic version).
Ps. Fiilistelyä voi helpottaa alaotsikosta löytyvä linkkinen!
Surullisten sointujen tarina- Tell them the fairytale gone bad...Kalpeat, pitkät sormet hapuilivat eksyneinä kaulaa, kuutta kieltä sen rinnalla. Varovasti sormenpäät kokeilivat säveliä, etsiskelivät nuotteja ja antoivat hiljaisuuden rikkoutua. Hiljaisuuden, joka oli yhtä herkkä kuin järven peilityyni pinta. Mutta hiljaisuus teki kuitenkin hallaa, se kidutti, se pakotti katsomaan toista silmiin sanomatta sanaakaan.
Jokainen sävel oli toistaan rohkeampi, olisipa sydänkin ollut aina vain rohkeampi jokaisen lyönnin jälkeen, mutta niin ei vain ollut. Vaikka sävelet synnyttivät sointuja, sydän hakkasi vain paikallaan, toisinaan nähdessäni kauniit silmäsi ja ruskeat hiuksesi se tuntui pysähtyvän kokonaan.
Olit aivan vierelläni, istuimmehan siinä samaisella sammaltuneella kivellä, kirkkaan järven pienellä lahdella. Silti tunnuit olevan kaukana kuin tavoittelematon haave, unelma. Kurkottaminen ei auttaisi, joku oli syössyt sinut ikuisuuden päähän minusta.
Kosketit kylmällä kädelläsi poskeani, sormesi hipaisivat vaaleita hiuksiani. Se sai minut nostamaan katseeni, soinnut värähtämään ja katoamaan hiljaisuuteen. Katselimme toisiamme, sinun katseesi oli aneleva, pahasti sanottuna oikein säälittävä.
Kallistit päätäsi, odotit vastausta. Avasin suuni, ihan turhaan, sillä en tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. Käänsin katseeni rannalle, vain vaivoin pois sinun silmistäsi.
Silmäni seurasivat liikkumatonta järven pintaa. Pudistin päätäni. Ei. Ei.
Katsomatta sinuun päin, tiesin että olit poissa. Et ollut enää siinä minun vierelläni, en tuntenut kättäsi poskellani. En osannut kaivata sinua, sisälläni mikään ei tuntunut erilaiselta. En tuntenut syyllisyyttä, vaikka minun olisi kai pitänyt. Sinä sanoit, että minun olisi pitänyt.
Varmemmin kuin aiemmin, sormet etsivät jälleen säveliä, ne punoutuivat hiljaa soinnuiksi. Surulaulua.
En odottanut sinua takaisin, en enää.
Miksi olit edes heittäytynyt tähän tarinaan mukaan? Tähän tarinaan, jossa ei ollut onnellista loppua.