9.
Kasvottomien kaupunki
Mia sai nopeasti tietää lisää järjestöstä, joka oli siepannut hänet. Hetkeksikään hän ei lakannut olemasta varuillaan eikä unohtanut sitä, että hänen vapautensa oli riistetty - mutta loppujen lopuksi hän ei voinut noin vain sulkeutua ympäröivältä maailmalta. Näiden naamioitujen - joita hän pian oppi nimittämään kasvottomiksi - käsissä oli hänen tulevaisuutensa. Jos nämä jostakin syystä haluaisivat hankkiutua hänestä eroon, he voisivat yksinkertaisesti jättää antamatta hänelle ruokaa ja vettä. Kasvottomat olivat usein poissa kotoa, mutta näiden päämajan ovet olivat aina lukitut, eikä ikkunoille ollut pääsyä. Silti he tuntuivat kunnioittavan hänen yksityisyyttään, eivät yrittäneetkään koskea häneen ja toivat hänelle hänen ruoka-annoksensa säännöllisesti. Eikä ruokakaan ollut pahaa; se maistui aivan kelvollisesti italialaiselta kotiruualta. Kukaan ei yrittänyt hakata häntä, eikä väkivallasta näkynyt merkkiäkään kasvottomien päämajassa tai sen ympäristössä. Ehkäpä Vladimirin hakanneet tyypit olivat lopultakin olleet tavallisia venetsialaisia, jotka vain olivat naukanneet muutaman liikaa. Se oli varma, etteivät kasvottomat koskaan juoneet. Vihdoin he olivat jopa käsittäneet, ettei Mian nimi suinkaan ollut Maria. Koska Mia ei kuitenkaan mestarin mukaan 'ollut nimi', he väänsivät muitta mutkitta Ameliasta Emilian.
Sekin oli parempi kuin Maria.
Ennen pitkää Accademia dogeale alkoi Mian silmissä vaikuttaa aivan kohtalaisen ystävällismieliseltä seuralta.
Azzurro pistäytyi usein Mian huoneeseen ja kertoili hänelle tarinoita veljistään ja sisaristaan. Eivät he tietenkään olleet oikeasti hänen sisaruksiaan - vain orpoja, jotka mestari Hopea oli hänen laillaan pelastanut kadulta heidän ollessaan alle viisivuotiaita. Akatemia oli Azzurron mukaan rauhanomainen Venetsia venetsialaisille -tyyppinen järjestö, joka teki parhaansa suojellakseen kaupungin kunniaa ja sen asukkaiden puhdasta verta. He vaikuttivat useissa puolueissa, ja heidän kouluttamansa alle seitsemäntoistavuotiaat toimittivat kaikenlaista pientä, hyödyllistä askaretta ympäri kaupunkia. Heitä kunnioitettiin - lähinnä naamioiden takia, kuten Azzurro väitti.
Kun Mia sitten kysyi, miksi naamioiden käyttäminen oli välttämätöntä, Azzurro vastasi että se oli perinne ja siirtyi sitten kiireesti seuraavaan aiheeseen.
Narrinhatut, kirkasväriset karnevaalivaatteet ja naamiot kuuluivat akatemian imagoon - ne olivat eräänlainen koulupuku. Sääntö kuului, etteivät oppilaat koskaan saaneet katsoa toistensa kasvoihin. Heidän piti kyetä muuttumaan täysin tunnistamattomiksi vain vaihtamalla vaatteita keskenään. Taikasauvoina heillä oli tavallisten muutaman tuuman mittaisten puukeppien sijaan voimakkaat, koristeelliset velhonsauvat, joita saattoi käyttää lyömäaseina ja tukena kävellessä, jos sille tuli tarvetta.
Mestari Hopea oli nuhteeton, lempeä, antelias, epäitsekäs ja kaikkea hyvää, mitä vain saattoi kuvitella. Hän oli oppilailleen kuin isä, jota heillä ei ollut koskaan ollut. Hän oli akatemian suuren perheen pää. Hän opetti lapsilleen taiteita yhtä lailla kuin taistelua, laupeutta samalla kuin julmuutta. Toisinaan hän piiskasi heidät äärimmilleen harjoituksissa, mutta lopulta palkitsi heidät kaikki hymyllä. Hän halusi vain heidän parastaan. Aina, kun Azzurro puhui mestaristaan, hänen silmiinsä kohosi ihaileva, kunnioittava utu. Mia ymmärsi, miksi. Azzurrolla ei ollut muuta roolimallia.
Mestari Hopea oli pelastanut Azzurron kahden ja puolen vuoden ikäisenä imettäjältä, joka oli suunnitellut vievänsä hänet pois kaupungista ja kasvattavansa hänet omanaan vanhempien kuoleman turvin. Hän ei edes muistanut alkuperäistä nimeään, eikä sanojensa mukaan kaivannutkaan sitä. Mestari oli kasvattanut hänet lähellään ja näyttänyt hänelle kaikki kaupungin salaisuudet - ja kun hän oli ollut kolmentoista, hän oli saanut partion korkeimman arvonimen. Principe, prinssi tai ruhtinas - nimitys jota oli aikanaan käytetty Venetsian hallitsijan perillisestäkin. Azzurro oli nyt kuudentoista, ja hän oli muiden keskuudessa lähes yhtä kunnioitettu kuin mestari itse. Hän sai tehdä mitä halusi, toimia oman harkintansa mukaan, ja oli vastuussa teoistaan ainoastaan mestarilleen. Toisinaan hän sai jopa syödä päivällistä tämän seurassa.
Mia kuunteli näitä kertomuksia ja tunsi toisaalta syvää sääliä Azzurroa kohtaan ja toisaalta halua päästä takaisin kotiin veljiensä luokse. Kotiinpaluu oli kuitenkin kielletty aihe. Azzurro muuttui vaivaantuneeksi ja etäiseksi aina kun Mia mainitsi sen.
Ensimmäisenä päivänä sieppauksensa jälkeen Mia alkoi opiskella italiaa. Hän ei olisi koskaan odottanut, että hänen ensimmäiset italiankielen sanansa olisivat spektrin värit - mutta niin vain kävi. Kaikki akatemian oppilaat olivat luopuneet omista nimistään ja ottaneet tilalle italiankielisen sanan jollekin värille. Azzurro tarkoitti taivaansinistä.
Varsinaisia kasvottomia oli yhteensä yksitoista. Arancia, oranssi, oli joukon ilopilleri. Sen sijaan Nera, Mian Mustanaamio, oli kärttyisä ja syrjäänvetäytyvä, mestarin fanaattinen kannattaja. Poikien nimet olivat Bianco, valkoinen, Violetto, Verde, vihreä, Giallo, keltainen sekä Bruno ja Marrone, molemmat erisävyisiä ruskeita. He kaikki olivat iältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Sitten olivat sisarukset, Rosso ja Rosa, joiden nimissä Mia tahtoi ehtimiseen mennä sekaisin. Rosso, punainen, oli joukon vanhin, pian seitsemäntoistavuotias, järkälemäinen poika, jolla oli töykeä äänensävy. Hänen sisarensa Rosa, vaaleanpunainen, oli neljäntoista, ja hänellä oli heleä ääni ja taipuisa luonne. Mutta annas olla kun Mia meni sekoittamaan heidät toisiinsa! Silloin oli piru irti, ja Mian piti pyytää heiltä toistuvasti anteeksi ennen kuin pääsi jälleen puheväleihin heidän kanssaan. Ei sillä, että Mia olisi suuremmin halunnut olla puheväleissä kasvottomien kanssa, mutta Azzurro vaatimalla vaati, joten hän teki tälle mieliksi.
Hännänhuippu, kuusivuotias poika, oli saapunut akatemiaan vasta reilua vuotta aiemmin. Häntä kutsuttiin Chiaroksi, sillä sitä nimeä pitivät kaikki oppilaat kunnes täyttivät kaksitoista ja saivat ottaa osaa tehtäviin, mutta epävirallisesti hän oli jo saanut hyväksytyn nimen Blu, sininen, koska hän näytti lapsenlikkansa Arancian mielestä Azzurrolta nuorempana. Mia piti pikkulapsista - hän oli perheensä pahnanpohjimmainen ja oli aina toivonut itselleen pikkuveljeä. Kun Azzurro kuuli tämän, hän järjesti Mian eräänä iltana katsomaan pojan perään. Ikävä kyllä Mian italiantaito ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt, eikä poika puhunut mitään muuta kieltä. Kasvottomat yleensä eivät puhuneet. Italia oli heistä ainoa puhdas kieli.
Niin kului muutama päivä. Mia käyskenteli päivät akatemiarakennuksessa, nouti itselleen syötävää heidän ruokakomerostaan ja tappoi aikaa hätyyttämällä puluja ikkunalaudoilta. Illansuussa Azzurro yleensä ilmaantui paikalle ja he puhelivat keskenään jonkin aikaa Mian omassa huoneessa, jonne hänelle oli tuotu yksinkertainen pukkisänkykin. Sitten Mia kävi pitkäkseen, ja Azzurro vartioi hänen untaan niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. Mia ei mielestään tarvinnut vartiointia, muttei kehdannut kieltääkään. Sitä paitsi tuntui turvalliselta, kun seurassa oli joku, joka puhui englantia, vaikkakin takellellen. Azzurron englanti parani päivä päivältä.
Eräänä iltana auringon laskettua, kun karnevaalin äänet olivat alkaneet kaikua jostakin kaukaa, Azzurro saapui Mian huoneeseen kuten aina ja istahti hänen sänkynsä reunalle. Tällä kertaa hänen päänsä kuitenkin oli painuksissa ja silmänsä murheelliset. Mia yllättyi. Yleensä Azzurro ei paljastanut tunteitaan kenellekään - vaikka Mia olikin vain merkityksetön vieras. Hän yritti näyttää niin normaalilta kuin suinkin ja hivuttautui Azzurron vierelle.
"Mikä on?" hän kysyi tuijoteltuaan hetken vastapäiseen seinään.
"En tiedä", Azzurro sanoi ja pudisti verkkaan päätään, "en tiedä jos minun pitää kertoa tämä sinulle."
"Voit kertoa minulle mitä vain", Mia sanoi, vaikkei ollut asiastaan lainkaan varma, "minä en puhu kenellekään. Enhän minä tunne täältä ketään."
"Olet oikeassa." Azzurro huokasi helpottuneena ja kohotti katseensa. Hän tarttui Miaa kädestä, ja Mia näki että hänen kirkkaansiniset silmänsä hehkuivat jälleen. "Sinä tietää, että Accademia pitää vain seitsemäntoistavuotiaat ja nuoremmat oppilaat."
Kyllä Mia tiesi. Rosso oli selittänyt, Azzurron tulkkausavulla tietenkin, että seitsemäntoista täyttäneet oppilaat katosivat jälkiä jättämättä syntymäpäivänsä jälkeisenä yönä. Akatemiassa heistä ei enää kuultu, mutta mestari vakuutti että he voivat hyvin.
"Mutta eihän se koske sinua", Mia huomautti, "sinustahan tulee uusi mestari. Mestari Taivaansini."
"Sinä saa minut kuulostamaan aivan metsänkeijulta", Azzurro sanoi hymyillen. "Mutta ongelma ei ole minä. Tai on. Se liittyy sii'en mitä minä on. Minä ei 'uolehtisi tästä, jos en olisi."
"Mene asiaan", Mia komensi lempeästi.
"Maestro on kertonut minulle, koska minä on mitä on, mitä 'eille tapa'tuu kun 'eidät viedään. Siitä minä 'uolissani." Azzurro huokasi pitkään.
"Mitä heille sitten tapahtuu?" Mia kärtti.
Azzurro epäröi, heilutti käsiään, totesi sitten ettei hänen haluamaansa ollut mahdollista selittää elekielellä. "'Eille te'dään… oblivion. Tiedät", hän jatkoi kun Mia näytti puulla päähän lyödyltä, "'e uno'taa kaikki. Että koskaan oli Accademia. Että 'e oli täällä."
"Heidät unhoitutetaan", Mia puuskahti.
"Un'oitutetaan", Azzurro toisti. "Niin kuin 'uno'taa'?"
"Ja…"
Azzurro painoi sormillaan ohimoitaan. "Rosson syntymäpäivä on pian. Minä en voi päästää 'äntä menemään. Tarvitsen 'äntä."
"Mikset sitten puhuisi siitä mestarisi kanssa?" Mia ehdotti.
"Ei, se ei käy. Maestro ei suostu. Sanoo että 'än on vaarallinen. Ei saa jäädä van'enemaan."
"Mutta", Mialle valkeni äkkiä, "mitä tapahtuu niille, jotka unhoitutetaan? Mitä he tekevät?"
"Maestro vie 'eidät kaupunkiin. 'E eivät muista muuta kuin että 'eidän pitää suojella kaupunkia. 'E asettua aloilleen ja kasvattaa perhe. 'E ei edes muistaa että 'e on… vel'o."
Mia rykäisi varovasti. "Mutta ehkäpä juuri se olisi Rossolle parasta. Rauhallinen elämä."
"Ei!" Azzurro hyppäsi pystyyn. "Ei voi olla! 'Än on veljeni! 'Än kasvatti minut!"
"Luulin että mestari Hopea kasvatti sinut", Mia huomautti. Se osa Azzurron kasvoista, mikä näkyi, muuttui helakanpunaiseksi, mikä väri riiteli iloisesti naamion taivaansinisen kanssa. Hän kiepahti ympäri niin, että viitta, jota hän ei milloinkaan riisunut, heilahti hänen korviensa tasalla.
"Maestro ja Rosso", hän sanoi hiljaa. "Niin. Mestari ja Rosso y'dessä."
"Uskon sinua", Mia sanoi.
Ei hän uskonut. Asiaan liittyi muutakin. Mutta hän oli liian hyvä ystävä mainitakseen siitä ääneen. Itse asiassa Azzurro oli hänen ainoa ystävänsä täällä. Hänellä ei ollut varaa menettää tätä.
"Emilia", Azzurro sanoi, "vii'tykö sinä täällä?"
"Minun nimeni on Mia eikä Emilia, Azzurro", Mia muistutti haroen hiuksiaan kyllästyneenä. Olihan Hopea käskenyt kutsua häntä Emiliaksi ja kaikkea, mutta kun pelkkä Ameliakin oli jo tarpeeksi kamala.
Azzurro epäröi. Hän katsahti ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuullut - valmistautui uhmaamaan mestarinsa käskyä ensi kerran elämässään. Rikkomus oli pieni, mutta Mia näki, että se teki pojalle tiukkaa.
"Mia", hän sanoi, "jäisitkö sinä tänne ainiaaksi?"
Mia ei saanut sanaa suustaan.
"Emilia", kuului käytävästä, "oletko sinä siellä?" Antiikinkeltainen verho, jonka Giallo ja Bianco olivat laittaneet holvikaaren eteen, liikahti. Azzurro jännittyi äkkiä kuin jousi, ja ennen kuin mestari Hopea pisti päänsä sisään verhojen välistä, tämä oli jo polvistunut ja laskenut katseensa lattiaan. Hopea katsoi häntä nopeasti ja pärskähti sitten. "Taivaan tähden, Azzurro, nouse. En minä sinua tullut tänne kiusaamaan." Sitten hän käveli ällistyneen Azzurron silmien alta suoraan Mian luo ja tarttui tätä käsistä.
"Emilia", hän sanoi, "olet käyttäytynyt hyvin viime päivät, ja siksi olen päättänyt palkita sinut."
Voi miten hienoa, Mia ajatteli, nyt hän sitten myöntää pitävänsä minua vankina. Juuri kun olin alkanut kotiutua.
Mestari Hopea hymyili, ilmeisesti merkkinä siitä ettei hän tuntenut lukitilista tai oli uskomattoman hyvä näyttelijä. "Sinun on aika päästä ulos. Tule kanssani. Azzurro - sinä jäät tänne."
"Ma maestro-" Azzurro aloitti, mutta Hopea mykisti hänet yhdellä rivakalla kädenliikkeellä. Poika jäi sanattomana tuijottamaan, kuinka hänen mestarinsa ujutti Mian käden käsipuoleensa ja johdatti hänet päättäväisesti käytävään.
Oli ikuisuuksia siitä, kun Mia oli nähnyt tähdet viimeksi. Raikkaan ilman pyörre oli niin musertavan voimakas, että ensimmäisen minuuttinsa päämajan ulkopuolella Mia vietti haukkoen henkeään avuttomana kuin kala kuivalla maalla. Hän tajusi vain hämärästi, että mestari Hopea opasti hänet parvekkeen reunalle ja laski hänen kätensä kaiteelle. Sitten hän itse asettui Mian viereen ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen antaen tytölle tilaisuuden tähyillä ympärilleen.
Mialla ei ollut aavistustakaan, missä he olivat. Ainakaan eivät pääsaarella, jos Venetsiassa laisinkaan - hän oli varmasti nähnyt koko saaren. Oli hiljaista. Ainoan äänen päästi meri, ja sekin hukkui hiljaisuuden kohinaan Mian korvissa. Parveke, jolla he seisoivat, oli taatusti vähintään kolmannessa kerroksessa. Maan tasalla kaikki näytti pieneltä. Pitkin huolella parturoitua nurmikkoa seisoi kivipaasia ja patsaita; itkeviä, hunnutettuja naisia, murheellisia enkeleitä pikkulintuja käsivarsillaan. Paasien juurelle oli levitetty kukkia ja sytytetty kynttilöitä. Lähempänä merta siinsi joukko suurempia, pylväiden kannattamia rakenteita. Mia tajusi olevansa hautausmaalla.
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, mestari Hopea lausahti raukeasti: "Tämä on San Michele. Hautausmaasaari. Oletko kuullut siitä?"
Mia pudisti päätään silmät edelleen kiinni eräässä erityisen vähäpukeisessa enkelissä.
"Ennen vanhaan Venetsian kuolleet haudattiin itse kaupunkiin", mestari kertoi, "mutta sitten huomattiin, että mätänevät ruumiit myrkyttivät kaivoveden. Sen jälkeen Pyhän Mikaelin saari pyhitettiin vain ja ainoastaan vainajille."
"Sepä mielenkiintoista", Mia sanoi mekaanisesti. Hopea hymähti. Hän tarttui Miaa ranteesta ja vei hänen etusormensa osoittamaan kohti merellä hohtelevia valoja.
"Tuolla on pääsaari ja kaupunki", hän sanoi, "ja näetkö tuon suuren valkoisen rakennuksen tuolla? Tuon, joka näyttää pikkutyttöjen satulinnalta?"
Mia näki, joskin rakennus oli hyvin etäällä. Se oli valkoinen ja sen suippoa kupolia ympäröivät monenlaiset patsaat, joiden yksityiskohtia hän ei erottanut.
"Se on Santa Maria della salute", Hopea sanoi. "Se rakennettiin kiitokseksi ja ylistykseksi, kun Venetsia taas kerran selvisi erityisen pahasta ruttoepidemiasta. San Marco on Venetsian kirkoista kuuluisin, mutta minun mielestäni Santa Maria della salute on kaunein. Mitä mieltä sinä olet, Emilia?"
Mia säpsähti äkkiä. "Minkä takia te kerrotte minulle tämän?"
Mestari näytti kummastuneelta. "Mutta lapsi rakas", hän sanoi, "näinhän minä aina teen oppilailleni. Heidän on tunnettava kaupunki läpikotaisin, jotta he tietävät mikä kuuluu heihin ja mikä ei."
"Mitä te tarkoitatte?"
Hetken Mia ja Hopea vain tuijottivat toisiaan. Sitten mestari äkkiä rykäisi ja kysyi:
"Nimesi on Thorton, eikö vain? Ettei Elijah Thorton vain sattuisi olemaan sinun veljesi?"
"On", Mia sanoi epävarmasti, "hän on isoveljeni. Mistä te hänet tunnette?" Äkkiä häntä paleli. Hän kiersi kätensä suojaamaan hartioitaan yötuulelta. Hopea katseli häntä hetkisen mietteissään ja avasi sitten oman viittansa soljen. Hän laski raskaan, hopeisen viitan Mian hartioille ja kiinnitti sen hänen leukansa alle.
"Noin on parempi. Oletteko läheisiäkin, sinä ja veljesi?"
"Enpä tiedä", Mia mutisi, "hän on minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Hän vietti kaikki illat kavereidensa kanssa, kun olin vauva, ja myöhemmin hän oli koulussa talvet pitkät. Näin häntä kesäisin, ja silloin hän oli taas kavereidensa kanssa."
Mestari nyökytteli myötätuntoisesti. "Älä sure", hän sanoi ja taputti Miaa olalle, "olen varma, että jos sinä Emilia joutuisit vaaraan, hän ryntäisi oikopäätä auttamaan sinua. Onhan hän veljesi."
"Oletteko tosiaan sitä mieltä?" Mia niiskaisi. Kaikki oli aivan sekaisin. Hän oli tullut tänne siepattuna, vankina, hylkiönä pimeässä luolassa - ja nyt kaikki olivat hänelle valtavan ystävällisiä, kohtelivat häntä kuin perheenjäsentä. Se ei vain sopinut kuvioon.
"Toden totta", mestari ynähti. Hän käytti paljon sen kaltaisia pikku lausahduksia, ikään kuin olisi yrittänyt välttää hiljaisuutta. Lopulta hän tarttui taas Mian ranteeseen ja irrotti yhden hänen kultaisista rannekoruistaan. Hän katseli sitä kuunvalossa. "Kulta taitaa olla mieleesi?"
Mia nyökkäsi. Rannerenkaat olivat kultaa, samoin korvakorut ja riipus, jonka hänen isänsä oli ostanut hänelle kuusitoistavuotislahjaksi. Kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, mestari vei kätensä hänen niskaansa ja irrotti taitavin sormin riipuksen ketjun lukostaan. Hän piteli pikkuista sydänriipusta kämmenellään ja tarkasteli sitä. "Tytöllä on kultainen sydän", hän lausahti, ja Mia nauroi.
"Katsohan tänne", mestari kehotti seuraavaksi. Mia totteli, ja mestari kohotti riipuksen hänen silmiensä eteen. Se heilahteli puolelta toiselle, ja tyttö seurasi sitä katseellaan. Samanaikaisesti mestari puhui, ehkä merkityksettömiä, ehkä tärkeämpiä. "Pidät siis kullasta, tyttäreni? Hyvä on - olkoon nimesi siis 'kultainen'."
"Mestari, minun nimeni on Mia", Mia yritti, mutta mestari vain hymyili järkähtämättömän päättäväistä hymyään.
"Mia ei ole nimi", hän sanoi rauhallisesti. "Imperio."