Kommenttikampanjasta heips! (ja suuret pahoittelut, että olen
taas myöhässä)
Luin tämän mielestäni jo silloin, kun julkaisit, ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on tosi hieno raapale. Oikeastaan niin hieno, että sen luettuaan jää ihan sanattomaksi. Täytyy nähdä vaivaa, että näkee kauniiden sanojen taakse, mistä tässä puhutaan ja silti jää sellainen epävarmuus, että onkohan sittenkään oikeilla jäljillä. Tiedän, että lukijalla on oikeus tulkita tekstiä haluamallaan tavalla, mutta jokin tässä raapaleessa ikään kuin dominoi niin voimakkaasti, etten aluksi edes meinannut uskaltaa olettaa mitään. Kertoja on jotenkin häkellyttävän itsevarma ja aikuismainen, siitä se ehkä johtuu. Hän sanoo asiat suoraan eikä anteeksipyytele mitään. Kaiken tämän lisäksi viimeinen lause on kaikessa pahaenteisyydessään todella pysäyttävä. Voisi verrata mikin pudottamiseen esityksen jälkeen, on se vain niin loistava.
Raapaleen teema on todella samaistuttava. Muuttaminen ja uudet alut, jep, kokemusta molemmista löytyy varmasti suurimmalta osalta. Kun jotakin tällaista tapahtuu/on tapahtumassa, sitä herkästi alkaa juuri lupailla, että tämän jälkeen itsessä tapahtuu muutos parempaan. Uusi alku --> uusi, parempi minä, ja elämästä tulee jollain tavalla entistä upeampaa tämän muutoksen myötä. Kun mielessään kuvittelee, millaista jokin tulee olemaan, se on aina fantasian tasolla, ja siitä tulee hirveästi odotuksia. Usein sitä sitten pettyy, koska ei muutos itsessään lupaa mitään. Se onkin oikeastaan
Tarpeeksi monta kertaa olen aloittanut uuden elämän, joka onkin ollut vanha valeasussa.
juuri näin. Todella hienosti ja osuvasti sanottu.
Onkin todella kypsää ja itsetietoista sanoa, ettei usko uusiin alkuihin. Olen samaa mieltä. Menneisyys on aina mukana, minne sitten ikinä meneekin, ja oikeastaan on vähän surullista toivoa sen jotenkin unohtuvan. Menneet tapahtumat ja muistot kuitenkin tekevät sinusta juuri sinut. Olisi osuvampaa sanoa, että aloittaa uuden luvun elämässään, ja se voi joko myötäillä jo aiempia lukuja tai ottaa uuden suunnan kuitenkaan menneeseen kajoamatta.
Vanhoihin tapoihin minä taivun kuin heinänkorsi tyvenessä, ja tyhjät lupaukseni minä lausun uhmakkaana kuin kiristyvä pakkanen: täältä minä tulen, tällainen minä olen, tämä on sieluni syvin ydin.
Tykkäsin tästä todella paljon. Tavallaan, vaikka puhutaan tyhjistä lupauksista, tuo rimpsu on silti ihana ja liikuttava. Sen voisi myös ajatella sellaisena, ettei enää valehtele itselleen vaan myöntää suoraan, että tällainen minä olen ja tyytyväinen siihen. Ja se on todella kaunis asia sanoa itselleen.
Lopun tulkitsen niin, ettei kertoja aivan pysy kannassaan vaan hän päätyy juurikin unelmoimaan aina uudelleen, että ehkä se on tällä kertaa toisenlaista eikä se yllätä, koska sellainen ihminen on.
Kieli oli kaunista ja vertauskuvat ihania. Aivan kuin kertoja olisi ollut yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Se ehdottomasti lisäsi tämän vaikuttavuutta.
Kiitos hienosta lukukokemuksesta!
