Nimi: Verkkokeinussa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: ystävähömppä, tunnelmointidraama
Hahmot: Onni ja Räty
A/N: Hui, uusia hahmoja! Kukkakuvioiset tennarit inspiroi tämmöiseen höpöttelyyn. Plus verkkokeinut on jotain ihan parasta ♥︎
Verkkokeinussa
”Jos kukaan ei enää koskaan ajattelisi sua, lakkaisitko sä olemasta?” Räty kysyi, kun mä vedin meille lisää vauhtia ja asetuin taas makuulleni. Panin käsivarren pään alle pehmikkeeksi ja kiemurtelin hetken ennen kuin löysin mukavan asennon.
”No en. Olisinhan mä silti täällä”, sanoin. ”Ei muiden ajatukset vaikuta mun aineellisuuteen yhtään mitenkään.”
Räty tyrski ja pukkasi mua jalallaan. Totta kai sillä oli mielessä jokin syvällisempi ajatus. Mulla oli vaan rasittava tapa ottaa asiat tahallani kirjaimellisesti. Olin kai joskus kuvitellut, että se olisi hauskaa, ja sittemmin se oli vaan jäänyt päälle. Pukkasin Rätyä takaisin ja katsoin ylös. Taivas oli kaunista vaaleaa sinistä. Pilvet meidän yläpuolella olivat violetteja. Oli viileä, mutta ei liian kylmä. Verkkokeinu natisi. Siinä oli hyvä olla.
”Ei tietenkään. En puhunutkaan fyysisestä olemisesta”, Räty sanoi. ”Vaan jos kukaan ei näkisi sua. Sä olisit sama kuin asfaltti tai puistonpenkki. Niin sulautuneena maisemaan, ettei sua enää erottaisi sieltä. Mä luulen, että sellainen tappaa sisältä.”
Mulle tuli kammottava olo, vaikka tiesin, ettei Räty puhunut itsestään tai musta. Se vaan pohti asioita yleisellä tasolla, mutta mä en halunnut miettiä sellaisia. Mulle tuli liian itsetietoinen olo ja aloin miettiä, olinko joskus saanut jonkun tuntemaan olonsa sellaiseksi. Toivottavasti en.
”No, sulla ei ainakaan ole sitä huolta”, sanoin. ”Sulle tulee juttelee tuntemattomatkin.”
Räty oli sellainen tyyppi, joka kiinnitti huomion. Sen tukka oli harmaanvioletti ja sivuilta siili. Se käytti paljon kuosivaatteita: kukkia, ruutuja, geometrisiä kuvioita, kissoja – oikeastaan mitä vaan. Värit ja kuviot oli sen juttu. Kerran näin Rätyn mustissa farkuissa ja harmaassa college-paidassa enkä ollut tunnistaa sitä ennen kuin vasta ihan läheltä. Se tykkäsi myös käyttää erilaisia asusteita: aurinkolaseja, koruja ja huiveja. Jos Rätyä ei nähnyt kadulla, niin sitten oli kyllä silmissä jotain vikaa. Monet tuntemattomat tulivat kehumaan sen tyyliä ja vanhat tutut taas eivät enää tunnistaneet. Parissa vuodessa Räty oli muuttunut ulkoisesti aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen ollut. Muutos oli tehnyt sille hyvää. Nykyisin Räty nauroi paljon enemmän kuin joskus yläastevuosina.
Mä olin masentavan tavis Rätyn rinnalla. Mulla ei ollut minkään sorttista omaa lookia ja tuskin edes tyylitajua. Kukaan ei sanonut mistään ”tää on ihan Onnin näköinen!”, ja se kieltämättä vähän söi mua. Tuli sellainen fiilis, etten mä ollut kukaan, en edes minä, koska en tiennyt, millainen olin. Räty oli selkeesti Räty. Se ei olisi voinut olla kukaan muu. Olihan Räty toki taistellut sen eteen. Se oli rakentanut identiteettinsä kovalla työllä ja lannistumattomalla asenteella. Mulla oli puutetta sellaisesta määrätietoisuudesta. Jotkut yritti edelleen kutsua Rätyä Tuomoksi, Tunoksi, Tumpiksi, Tompaksi ja niin edelleen, mutta Räty ei enää totellut sitä nimeä, jota se ei kokenut omakseen. Oli mullakin kestänyt aikani ennen kuin olin omaksunut sen sukunimen uudeksi kutsumanimeksi. Muita vaihtoehtoja olisi ollut Mino, jota se käytti netissä tai Jeje, joka oli sen toisen kaveriporukan keksimä lempinimi. Kumpikin oli tuntunut mulle liian vieraalta, joten olin päätynyt Rätyyn. Sen opittuani mun oli pitänyt karsia puheestani kaikki jäbättelyt ja muut sukupuolittavat termit. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, mutta niitä lipsahti puheeseen ihan huomaamatta, kiitos meidän yhteiskunnan ja kulttuurin.
Räty oli löytänyt itsensä, mutta mä olin toistaiseksi vain mennyt virran mukana yrittämättä edes etsiä perustavanlaatuisia totuuksia itsestäni. Ehkä mä pelkäsin, ettei sellaisia ollut. Saattoihan olla, ettei mulle vaan ollut olemassa suurta tarkoitusta. Ei kaikille ollut.
”Hei, mitä mietit?” Räty kysyi, kun se huomasi, etten enää kuunnellut sen juttuja.
”Mietin, että pitäisikö mun yrittää olla jotain enemmän”, vastasin päästämättä irti itsekkäästä huolenaiheestani. ”Mä oon aika persoonaton. Just semmoista maisemakamaa niinku sä aiemmin sanoit.”
”Ja vitut oot”, Räty kielsi heti. ”Mä en tunne ketään muuta, joka olisi yhtä ennakkoluuloton ja symppis kuin sä.”
Puuskahdin, vaikka olin salaa otettu. Räty oli kuitenkin tuntenut mut niin kauan, että sen mielipide oli puolueellinen. Siihen ei tarvinnut enää yrittää tehdä vaikutusta. Uusia tuttavuuksia ajatellen mun ulosanti voisi olla kyllä vähän persoonallisempi. Ystävystyminen kun ei valitettavasti enää ollut niin yksinkertaista kuin hiekkalaatikolla. Piti olla mielipiteitä ja unelmia. Täytyi olla joku, joka jäi mieleen. Muuten jäisi jalkoihin.
”Ehkä mun pitäisi värjätä mun tukka”, pohdin ääneen. ”Mikä väri sopisi mulle?”
”Et värjää sun tukkaa. Se on ihana noin. Se on niin kiiltävä ja hunajanruskea”, Räty sanoi ja kurottautui sukimaan mun tukkaa. ”Oon kade. En saisi edes purkista tota väriä.”
Kosketin tukkaani, jonka väriä oli kyllä kehuttu aiemminkin. Olin vain unohtanut sen. Katsoin Rätyyn ja hymyilin. Se hymyili takaisin, ja mä lakkasin murehtimista sitä, olinko tarpeeksi jotakin. Rätyllä oli sellainen vaikutus. Tyyppi oli jotenkin niin sees, että se rauhoitti mutkin. Annoin pääni tyhjetä, mutta pian kylmä väristys ravisutti kehoa. Se teki haaveilemisesta haastavampaa.
”Tässä alkaa tulla vähän kylmä”, sanoin ja vedin takin hihoja käsieni päälle. Ei ollut enää kesä. Auringon laskettua kylmä tuli nopeasti eikä auttanut, vaikka ihan vieressä oli toinen lämmin keho.
”Joo”, Räty myönsi. ”Mut keinutaan vielä hetki?”
”Okei”, suostuin ja nousin kiskaisemaan meille lisää vauhtia. Rätyn kukkakuvioiset tennarit tavoittelivat taivasta.