Nimi: Vetten kaunis
Kirjoittaja: Arte
Esilukija: Neiti Syksy
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kansantarut, draama, psykologisuus, maaginen realismi
Yhteenveto: Mummi ei koskaan päästänyt meitä yksin uimaan, kun olimme lapsia.
Osallistuu: FFF Exchange, round II: originaali, Oneshot10, Kirjoita & kommentoi
A/N Tämä on kirjoitettu Ingridille! Toivoit matalaa fantasiaa/fantasiaa ja ihan totta yritin todella kovasti kirjoittaa fantasiaa, mutta kaikki ideani tuntuivat jo alusta alkaen ihan tuhoon tuomituilta ja epäkiinnostavilta, joten piti hypätä fantasian parista kansantarujen pariin. Lueskelin Risto Pulkkisen kirjaa Suomalainen kansanusko, ja sieltähän sitä inspaa sitten löytyikin. Tämä ei ehkä ole sitä ihan kaikista perinteisintä juttua, mitä kirjoitan, joten fiilis on vähän epävarma, mutta aihe ainakin oli todella kiinnostava. (: Toivottavasti tykkäät!
Paljon kiitoksia Syksylle, joka tsemppasi ja tuki ja toimi esilukijana! Hänen ansiostaan tekstin nimi päätyi näille linjoille.
Vetten kaunis
Järvi on tyyni. Yö on käynyt jo astetta tummemmaksi, mutta vain taivaankansi alkaa muistuttaa syvää sinistä. Taivaanrannassa on vaaleanpunaista ja keltaista sekaisin pitkinä juovina, ja muutama pilvenhaituva seikkailee pitkin poikin taivasta. Rannan kaislikko liikahtelee lempeässä tuulessa, järvenpinnalle muodostuu satunnaisia väreitä aaltojen liikahdellessa mielensä mukaan. Kuikka huutaa selällä.
*
Mummi ei koskaan päästänyt meitä yksin uimaan, kun olimme lapsia. Hän vaati aina, että jonkun täytyy olla vahtimassa ja että kaulaa syvemmälle ei saanut mennä. Kaislikko oli rajanamme, ja saimme vain vaivoin porskittua kesäpäivien helteissä, kun mummi olisi mieluiten katsellut vain käsipohjaa uimista.
”Muistakaa sitten, lapset”, hän mesusi joka ikinen kerta, kun vedimme uimapukuja päällemme. ”Muistakaa olla menemättä liian syvälle, sillä jos menette niin…”
”Näkki nappaa jalasta, joo joo, mummi, kyllä me tiedetään”, sanoimme aina takaisin. Ja hän muikisti suutaan ja kurtisti kulmiaan ja lyllersi perässämme rantaan. Mutta vesileikit olivat vesileikkejä rannan tuntumassakin, eikä meillä ollut ollut mitään vastaan panemista siinä, että jalkojen täytyi pystyä osumaan pohjaan koko ajan.
Mummi kuoli vuosi sitten. Köpötteli kotona viimeiseen asti ja nukkui sitten yhtenä yönä pois. Äiti sanoi, että oli onni saada mennä noin rauhallisena. Mummi olisi sanonut, ettei siinä ole mitään onnekasta, että kuolee, kuolema kuuluu jokaiselle. Hän olisi mesunnut saunatontusta ja kodinhaltijasta, sanonut, että kyllä kuolema hänet oli ottanut vikuroimatta vain siksi, että hän oli aina pitänyt pihapiirin henget hyvällä mielellä.
Mummi olisi saanut sätkyn, jos olisi tiennyt, että äiti oli siivonnut koko mummolan heti pari viikkoa mummin kuoleman jälkeen. Äiti oli heittänyt mennessään niin piskuisen saunatontulle omistetun kiulun kuin myös kynnyksen viereen asetetun leppäristin. Hän oli myös kaatanut mummin tarkoin vaaliman pihlajan, joka oli aikanaan kasvanut suoraan porstuan eteen ja joka oli äidin mielestä vain ikävänä varjona koko talon ylle. Mummi olisi huutanut, että Tapio tulisi vielä noutamaan pihlajan hengen metsänsä huomaan, eikä kukaan voisi olla varma, ottaisiko metsän jumala mennessään jotain vai ei.
Mutta Tapio oli pysynyt Tapiolassa ja pihlaja palanut hyvin saunanuunissa.
*
Lasken pyyhkeen laiturille ja sitaisen hiukseni kiinni. Kosketan varpaallani vettä ja värähdän, mutta istahdan laiturinnokkaan ja työnnän jalkani tavoittelemaan pohjaa. Iho nousee hetkeksi kananlihalle, mutta Jaakon päivää vietetään vasta ensi viikolla ja vesi tuntuu pian lempeältä.
Kahlaan hitaasti pidemmälle ja annan käden viistää vedenpintaa. Toinen hipoo kaislikon tuuheita tupsuja. Jalka osuu kiveen, se pitäisi raivata pois, mutta asian voisi toimittaa huomennakin. Nyt haluan vain pitää kiinni järvimaiseman hiljaisuudesta ja siitä, että seesteisyys imeytyy ihon läpi elimistöön.
Kaislikonrajassa vettä on vasta rintojen alapuolelle. Upotan käteni hitaasti veden alle ja hymyilen mummin muistikuvalle. Jossain kuuluu loiskahdus, hauki heiluttelee pyrstöään luontoäidin viihdykkeeksi.
Pohja alkaa muuttua mutaisemmaksi. Kukaan ei koskaan kävellyt kaislikonlaitaa pidemmälle. Kolautan jalkani jälleen uuteen kiveen ja vedän lopulta syvään henkeä. Järvivesi tuntuu hetken aikaa viileältä vasten hartioita, mutta sitten kellun lämpimämmän kohdan yli ja keho rentoutuu. Liu’un hiljakseltaan eteenpäin ja nautin siitä, kuinka vesi liikkuu ympärilläni: peilityyni järvi ei singo aaltoja naamalleni, vaan siirtyy edestäni rauhallisesti.
Kuikka huutaa toistamiseen ja nousee lopulta lentoon. Seuraan sen siipien vipinää, kunnes se katoaa lahdelman taakse. Edessä pilkottaa karikko, jota kohti suuntaan laiskasti. Tuntuu ihanalta vain olla ja antaa ajatusten hiljentyä. Sitä on kaivattu: en enää jaksa vatvoa Juhaa.
Painan pääni pinnan alle ja sukellan viimeiset metrit kivenlohkareelle. Nousen pintaan, avaan silmäni ja ponkaisen älähtäen kauemmas kivestä.
Tiedän, että kukaan ei ollut vielä pari sekuntia sitten istunut kiven päällä. En myöskään ollut nähnyt liikettä sen takana saatikka uintiliikkeistä kieliviä aaltoja. Mutta siitä huolimatta kivellä nököttää hahmo selkä minuun päin. Sillä on lantiolle ulottuvat pitkät hiukset, jotka hohtavat tummanvihreinä laskevan auringon kajossa. Paljas iho loistaa valkoisenkuulaana ja näyttää epäluonnollisen kelmeältä. Kellun paikallani tietämättä, mitä tehdä.
Sitten hahmo kääntää päätään ja hymyilee minulle. Sen silmät näyttävät varjossa sysimustilta ja huomaan, että kiveen nojaava käsikään ei ole aivan normaali: on kuin sormien välissä olisi ihopoimuja, kuin vesilinnuilla.
”Hei”, se sanoo karhealla äänellä. ”Mukavaa kohdata täällä joku, illat tuntuvat nykyään niin yksinäisiltä. Tule tähän istumaan, tästä näkee hyvin auringonlaskun.”
Silmäilen hahmoa hetken aikaa, mutta oudosta ulkomuodostaan huolimatta se näyttää ystävälliseltä. Punnerran itseni kiven päälle ja asetun hahmon viereen. Vilkaisen sen olemusta sivusilmällä ja punastun huomatessani, että vierustoveri tosiaan on aivan alasti. Sen runsaat rinnat tippuvat vettä, ja nännipihat ovat poikkeuksellisen tummat kalvakkaan ihoon nähden. Siirrän katseeni nopeasti takaisin veteen, mutta huomaan, että hahmon lyhyissä jaloissa polveilee ahvenvitaa ja että tämän varpaat näyttävät enemmän räpylöiltä kuin varpailta.
Mummi alkaa jälleen pyöriä mielessäni, mutta näkki on hiljaa ja vähitellen alan rauhoittua tummenevaan auringonlaskuun. Ilma alkaa viilentyä, ja ihoni nousee kananlihalle. Värähdykseni saa näkin kääntämään mustat silmänsä minuun.
”Onko sinulla kylmä?” se kysyy. Sen iholla näyttää helmeilevän yhä vesipisaroita, vaikka olemme istuneet kivellä jo hyvän aikaa. Kalvakasta olemuksestaan huolimatta se ei näytä palelevan. En ole aiemmin huomannut, että siitä on ikään kuin hehkunut jonkinlaista lämpöä. Tajuan silmäileväni sen kehoa uteliaana, ja käännän kasvoni nopeasti pois posket punottaen.
”Maan päällä on usein niin kylmä”, näkki jatkaa ja koskettaa minua liukkaalla kädellään. Se tuntuu lämpimältä. Sama lämpö tuntuu myös veden alla lilluvissa jaloissani.
Näkin sanat saavat minut ajattelemaan kodin kylmyyttä: tulehtunutta ilmapiiriä Juhan kanssa ja väistämättä edessä häämöttävää eroa. Vikkekin pitäisi jakaa puoliksi. Ei, en halua.
”Järvessä on lämmintä”, näkki sanoo hiljaa ja sujauttaa käsivartensa käsikynkkääni. En enää kykene kääntämään katsettani sen silmistä, mutta en oikeastaan haluakaan. Nyökkään sille hiljaa vastaukseksi ja liu’un oma-aloitteisesti alas kiveltä. Vesi tuntuu ihanan lämpimältä ja suojelevalta, kun se hulmauttaa minut syleilyynsä. Tuntuu hyvältä idealta antaa näkin johdatella minut pinnan alle, jossa Juha ei voisi enää huutaa minulle.
Se kiertää käsivartensa ympärilleni, kun pääni painuu veden alle. Sen tummat silmät näyttävät kevyessä pintavedessä valtavan suurilta ja synkiltä, mutta se hymyilee minulle rauhoittavasti. Näkki tulee lähemmäs, tarttuu toisella kädellään poskeeni ja painaa huulensa hellästi omiani vasten. Päästän yllättyneenä kaiken hapen keuhkoistani, mutta näkin ote on napakka ja huulet liikkuvat suullani vaativasti. Raotan vaistomaisesti huuliani, ja levältä maistuva kieli suhahtaa hampaideni väliin. Kun se hipaisee kitalakeani, tunnen viiltävää kipua kaulani molemmin puolin.
Näkki vetäytyy aavistuksen kauemmas, kun läimäisen käteni kaulalleni ja ulvahdan kuplavyöryn veteen. Se hymyilee leveästi, kun haukon vettä sisääni ja aistin, kuinka se suihkuaa ulos juuri kasvaneista kiduksista. Tuntuu vapauttavalta huomata, että saatan todella hengittää veden alla.
”Tule”, näkki pulputtaa ja vetää minut mukanaan kohti järven pohjaa. Huomaan hengittämisen lisäksi myös kykeneväni näkemään koko ajan pimenevässä ympäristössä. Yritän kysyä, minne olemme menossa, mutta suustani purkautuu pelkkiä kuplia. Näkki pudistaa minulle lyhyesti päätään.
”Et voi puhua täällä”, se sanoo ja viittoo sitten kohti tummaa järvenpohjaa. ”Tuonne.”
Järvenpohjasta alkaa erottua muotoja. Pohjalla lojuu niin uponneita tukkeja kuin sinne aikoinaan jääneitä siirtolohkareita. Näkki laskeutuu alas pieneltä kielekkeeltä ja huomaan, että järvenpohjaa on siistitty. Yhtäällä on muutama puunrunko ikään kuin penkkinä, toisaalla taas kasa vesikasveja mutapedillä. Viiton ympärilleni näkkiä tuijottaen.
”Täällä minä vietän aina välillä aikaa”, näkki sanoo hymyillen. Se istahtaa kasvipedilleen ja viittaa minut viereensä. ”Mutta paikallaan olo on aika tylsää, ei täällä ole tekemistä. Onkin kiva saada seuraa.”
Istahdan näkin viereen, ja se kietoo käsivartensa ympärilleni. Ihopoimuinen käsi tuntuu vieraalta vasten kylkeäni, mutta sitten näkki hengittää korvaani ja nojaudun sitä vasten enempiä miettimättä. Kaikki tuntuu ihanan utuiselta ja rauhalliselta, helpommalta. Kukaan ei huuda, missään ei ole riidan uhkaa, minun ei tarvitse miettiä, mitä sanoisin, minun ei tarvitse sanoa mitään, saan vain olla siinä ja sulkea silmäni…
*
Näkki katselee hymyillen vesiheinissä nukkuvaa ihmistään. Se on etsinyt jo kauan lemmikkiä itselleen, sillä järvenpohjaan ei ole enää aikoihin eksynyt uusia näkkejä ja kalojen seura muuttuu päivä päivältä puisevammaksi. Pohjoisen lahdelman hauesta on muotoutunut niin ylimielinen juttukaveri, että on jo ollutkin aika etsiytyä uudenlaisen seuran pariin. Paha kyllä, ettei tämä lemmikki pysty sanomaan sanaakaan veden alla, mutta on ihanaa, kun on joku, joka katsoo häntä niin palvovasti kuin tuo nuori ihminen.
Näkki potkaisee itsensä takaisin ihmisen viereen ja silittää arvostavasti tämän paksuja hiuksia. Siitä on jo niin kauan, kun joku ihminen on kyennyt näkemään hänet. Nykyään maan päällä ei kai enää puhuta niin paljon, sillä ennen vanhaan häntä tuli tervehtimään jos jonkinmoinen ihmisolento. Mutta tämä yksilö huomasi hänet lopulta, vaikka siinä olikin kestänyt hetken. Sen jälkeen se oli ollut helppo napata mukaansa.
Se asettuu makaamaan ihmisen viereen ja kiertää omistavasti kätensä tämän vyötärön ympärille. Se painaa kasvonsa vasten tämän niskakuoppaa ja nyrpistää sitten tyytymättömänä, kun nenä töksähtää jotain kovaa vasten. Ihmisillä on aina ollut mitä oudoin tapa kietoa ylleen jotain erikoista nahkaa, joka verhoaa keskiruumista ja silloin tällöin myös rintakehää. Se tökkää solmua kädellään ja puraisee sen sitten yhdellä hyvin tähdätyllä puraisulla pois. Samoin käy myös keskellä selkää olleelle solmulle.
Noin, näkki ajattelee tyytyväisenä viskatessaan nahkakappaleen veden vietäväksi. Se asettuu takaisin ihmisen taakse, kiehnää itsensä tämän lähelle ja sulkee tyytyväisenä silmänsä. Tässä on hyvä.