Title: Mitä jos ne näkee?
Author: Humina
Rating: K11
Fandom: Salatut elämät
Pairing: Pietari / Jiri
PoV: Pietari
Genre: Fluffy, slash
*
/Mä oon ihan kohta siellä./
Mä näpytän Jirille viestiä Pihlajakadun rappukäytävässä sormilla, joita palelee. Se, että me nähdään taas pian, tuo kutkuttavan tunteen mun vatsanpohjaan. Pakottaa pintaan hymyn, jota kukaan muu ei saa esille.
"Kato broidi, terve", Janne laskeutuu alaspäin portaita. Virnistää pienesti, tuttavallisesti.
"Moikka", mä naurahdan hyväntuulisesti. Pidän mun ja Jirin suhteen salassa jopa Jannelta, mum veljeltä, mun tärkeimmältä ihmiseltä. Mä oon luvannut olla sille rehellinen, mutta mä toivon, että kunhan mä voin kertoa totuuden, Janne ymmärtää, miksi mä en voinut heti kertoa.
"Evan tykö menossa?" Janne hymyilee tuttuun tapaansa. Mä en raaski kertoa, että Evan kanssa me ollaan niin lähellä eroa, kun kaksi ihmistä voi olla.
"Sinne, kerrankin sopi vapaa-illat yhteen", musta on tullut pelottavan hyvä valehtelija. Jannen kasvoilla ei näy häivähdystäkään epäilyksestä.
"Nauti sä vapaasta, mä lähen duuniin", Janne hymähtää vähän. Mä tökkään sitä olkapäähän kädelläni, toivotan hyvää työpäivää. Odotan, että ulko-ovi on sulkeutunut alhaalla, ja kävelen sitten Jirin ovelle. Ovikellon soittamisen jälkeen mun ei tarvitse odottaa kauaa.
"Moi", Jirin hymyilee ihan pienesti. Sen tukka on olkapäitä vasten, miehellä on päällä rennot kollarit, ja valkoinen teeppari. Mä oon vilukissa, vaikka mulla on neule päällä, niin silti vähän paleltaa.
"Moi", mä tuun äkkiä peremmälle asuntoon. Jotta kukaan ei huomaa, kenen asuntoon mä astun. Heti, kun mä saan kengät potkittua jaloistani, Jiri pukkaa mut vasten seinää, ja suutelee mua. Painaa kehonsa mun omaa vasten, ja mun jalat on notkahtaa alta. Koska Jiri tietää, miten kohdella mua. Miten pidellä mua, miten koskettaa.
"Oli ihan järjetön ikävä", Jiri painaa otsansa hengästyneenä mun omaa vasten, puristaa käsillään kevyesti mun lantiota. Ja mun tekee mieli haukkoa henkeäni, panna jotkut vitun kliseiset rakkauslaulut soimaan.
"Sama", mun on pakko myöntää. Jiri hillitsee otettaan pikkuhiljaa, mä suoristan aavistuksen verran ryttyyn mennyttä neulettani. Tunnen itteni varmaan viisi vuotta nuoremmaksi, kuin mitä mä oon.
"Näkiks kukaan sua?" Jirin kulmat on vähän kurtussa, mutta kasvoilla on pehmeä ilme. Mä astelen peremmälle asuntoon, hymyilen typerästi kosketukselle selällä. Koska se, että se on kiellettyä, saa sen tuntumaan vielä paremmalta.
"Janne tuli vastaan tossa rapussa. Se luulee, et mä menin Evalle", mä hymähdän vähän. Onko mulla syyllinen olo läheisille valehtelusta? Tottakai on. Mutta meidän on toimittava näin, vielä ainakin jonkun aikaa.
Mä jään tuijottamaan Jiriä, puren mun huulta, ja muistan, mikä siinä mut vei mennessään.
"Mitä sä tuijotat?" Jiri naurahtaa niin, että sen hampaat näyttäytyy vähän.
"Mä katselin vaan sua", jos mä en ole kenellekään muulle rehellinen, niin Jirille ainakin. Miehelle, joka kävelee lähemmäs mua, nykäisee mut itseään vasten.
"Jäät sä yöks?" Jiri kysyy. Vaikka se tietää, että kyllä mä jään.
